Sadussa oli ensin kolme, tai oikeestaan neljä. Oli susi, ja kettu ja peikko - ja tottakai sadun sanoittaja, sen ääneksi puhuja, tarinan kertoja, se, joka uneksii, nukkuu ja on käärme. Minä. Ja satu oli minusta minulle itselleni, olevaksi tehty, ääneen uneksittu.
Ensin oli susi. Se tuli kaukaa, sieltä missä ei aurinko nouse eikä laske. Se tuli, eikä vaatinut mitään, ei halunnut mitään, mutta opetti paljon. Sen, että sudella on suden luonne. Käärmeellä käärmeen. Ja rakkaus ei satu, ei lyö eikä alenna. Että ihminen tekee sen itselleen rakkauden nimeen, rakkauden takia, rakkaudesta. Sudelle minä avasin ranteeni ja annoin sen juoda, kunnes olin yhtä tyhjä kuin sekin. Yhtä turta. Kauas minun piti sudesta mennä vain löytääkseni tien takaisin suden luo, joka elää yöstä ja lumesta ja kitaransoitosta ja meidän yhteisistä öistämme, jotka maistuvat unelta ja naurulta ja kodilta. Rakkaudelta, josta tuli ystävyyttä, koska rakkauden oli pakko muuttua. Sen täytyi muuttua. Pelosta menettää toinen.
Sitten tuli peikko. Peikko löysi päivänsäteen ja kysyi haluanko lentää, ja hetken me lensimme, korkealla, ja minä näin auringon ja tähdet ja kuun. Hän oli rakas ja minä olin kulta, ja elämä oli vaaleanpunaista hattaraa.
Kunnes taas riitelimme ja sade pääsi sisään ja sulatti hattaran, ja jäljelle jäi vain tahmeaa sokeria. Silti me päädyimme aina yhteen; päivänsäde ja peikko, ja kaikki tiet vievät peikkometsään... Kunnes eräänä päivänä sille polulle jolla kuljin astui kettu.
Ja kettu on kaunis. Se on vihreitä silmiä ja intohimoa ja suojelunhalua. Se on kysymyksiä ja vastauksia ja halua upottaa nenäni sen turkkiin ja tuoksuttaa sitä kunnes hengitän sen kanssa samaan tahtiin. Se on halua kokeilla uutta ja uskaltaa. Se on yhteinen pesä ja ylimääräinen peitto ja naurua kun leikimme. Kettu on soittorasia, jolla on oma musiikki ja mies, jolla on pitkät sormet ja täydellinen suu. Kettu on poika, joka istuu sienen alla, leopardi, joka pitää kahvista. Mies, josta on helppo pitää.
Minä, unen luoja, käärmeentytär. Täynnä epäilyksiä ja surua. Painajaisia, jotka tanssivat. Äitini kuva, myrkkyä täynnä, liian väsynyt itkemään. Ja silti minua on siunattu. Mitään en kadu. En sutta, en peikkoa enkä kettua.. Jokaisella on paikkansa sadussa. Jokaisella aikansa. Yhdestäkään unesta en halunnut herätä, yhtään satua lopettaa. Ketun kanssa haluan jatkaa vielä monen kirjan verran. Piilottaa sen sydämeeni, kietoutua sen ympärille, rakastaa kirjan viimeiselle sivulle asti. Ja senkin jälkeen.