IRC-Galleria

Blogi

« Uudemmat -

Noloa vetistelyäSunnuntai 10.05.2009 23:45

Eilen oli hyvänlaatuinen, armelias krapula: ei mitään päänsärkyä, pahoinvointia ja liskoja seinillä, vaan vain uupumusta ja tolkuton aivojumi. Henkisesti puhdistautunut olo, kuin kaikki raivokkaasta tenttimarathonista ja stressaamisesta patoutunut kuona olisi puskenut ihohuokosista pellolle.

Tässä tilassa järki syväjäätyy, mutta "antennit" ovat sitäkin herkempinä. Emotionaalinen kokemus syvenee ja kirkastuu. Siksi tapaan uhrata tällaiset henkistävät darrapäivät tunteilla ladatulle musiikille.

Levytin sohvalla ja annoin nuottien massan vyöryä ylivirittyneeseen tietoisuuteeni. Led Zeppelinin loputon liverevitys muuttui miellyttäväksi väreilyksi iholla, Radiohead lypsi nostalgiahermoista syviä huokauksia, Hiromi Ueharan virtuoosijazz kramppasi kaikissa raajoissa, Prokofievin pianokonsertot puristivat sydänalaa ja potkivat palleaan, Stravinskyn "Le Sacre du Printemps" sai huoneen pyörimään kuin kuumehoureessa, Ligetin "Atmosphères" hypnotisoi ja kiidätti lattian lävitse johonkin sanoinkuvaamattoman outoon paikkaan.

Sitten yksinkertaisesti tuli liian kova luu vastaan. Kun Eino-Juhani Rautavaaran "Cantus Arcticus" -teoksen toinen osa, "Melancholy", lähti pyörimään, hengitys ei meinannut enää kulkea. Tunteiden aalto iski varpaanpäistä hiusrajaan, ja yht'äkkiä kyyneleet alkoivat virrata solkenaan, kuin pato olisi murtunut. Hypähdin pystyyn ja löin stop-nappia kuin olisi elämä ja kuolema kyseessä. Viime tingassa, sortuminen oli hyvin lähellä.

Valehtelmatta en ole itkenyt... yli 10 vuoteen? En kertaakaan. Nyt oli aivan erittäin lähellä. Silmien äkkikostumistahan ei lasketa.

Lopuksi luukutin vähän pomppuheviä ja olo tasoittui.

Todella typerää tekstiäTorstai 09.04.2009 17:00

Maailmantalous on ajautumassa kovimpaan kurimukseen sitten 1930-luvun. Talouden globaali keskinäisriippuvuus, joka toisaalta on sen ehdoton voimavara, on heikkoina hetkinä myös akilleen kantapää siinä mielessä, että kriisit leviävät liukkaasti kuin kuppa luostarissa.

Suomessakin mietintämyssyt savuavat, kun pohditaan keinoja, joilla rämeessä rypevä kansantalous saataisiin vedettyä kuiville. Ensinnäkin, on jokseenkin outoa väittää, ettei Suomella olisi velanottovaraa. Tilanteemme on suorastaan ylellinen verrattuna lukuisiin muihin EU-maihin, joilla on kammottava alijäämä rasitteenaan. Mutta! Vaikka piikki avataan, on syytä pitää kirkkaana mielessä, ettei tästä selvitä vain tukeutumalla valtion toimiin. Pelastus on yrityksissä, talouden tärkeimmässä palasessa: kuten aina, yritykset suorittavat ja valtio on vain selkänoja.

Julkisvallan on ennen kaikkea huolehdittava siitä, ettei yksikään elinkelpoinen yritys kaadu rahoituksen puutteeseen, sillä yritysten massakonkurssi tietää, yhtään vähättelemättä, Johanneksen ilmestyksen mukaista maailmanloppua. 1990-luvun laman kenties katkerin opetus oli, kuinka käy kun konkurssiaalto lyö läpi talouden, ja johtaa aivan hallitsemattomaan suurtyöttömyyteen. Sitä laskua maksellaan vieläkin.

Fiksut sanovat, että nyt ollaan murroksessa. Toden totta, maailmantalouden kriisi on piilottanut alleen rakennemuutoksen, joka olisi tullut vastaan joka tapauksessa. Moni ala ja yritys, joka nyt keikkuu kuilun partaalla, olisi samassa kusessa ilman kriisiäkin. Se, millä Suomikin selviäisi voittajana, olisi tuon murroksen hyödyntäminen, "luovan tuhon" potentiaalin hyväksikäyttö.

Toisin sanoen, Suomen olisi tuettava rahoitusmahdollisuuksia ja insentiivejä sellaisten innovaatioiden synnylle, jotka raivaisivat tietä uudelle teolliselle vallankumoukselle. Tämä on täysin linjassa vuosituhannen lopulla härmistyneen, yleisesti hyväksytyn osaamisstrategian kanssa, joka painottaa nimenomaan innovaatioita talouden veturina ja kilpailuvalttina globaaleilla areenoilla. Onhan päivänselvää, että 1990-luvun laman peittoamisesta syvin kumarrus ja vilpittömin kiitos kuuluu Nokialle.

Nyt moni näkee suurimmat mahdollisuudet ympäristöystävällisessä teknologiassa. Toki, Nokia-ilmiön "vihertävä" toisinto nostaisi taloutemme juoksuhiekasta, mutta on lohdutonta ajatella, että tämä olisi ainoa oljenkortemme. Ajatus on suorastaan musertava, kun ottaa huomioon, kuinka äärimmäisen harvinaisia hyvät ideat ovat.

Ja nyt lähdetään sivuraiteille tekemällä hypoteettinen, erittäin korkealentoinen laskelma. Oletetaan, että ihmisen tietoisuus voidaan operationalisoida seuraavalla tavalla: jokainen sekunti, jonka ihminen on hereillä on yhtä kuin yksi sekunti "tietoisuutta". Oletetaan myös, että nukumme kolmanneksen elämästämme. Ihminen siis elämänsä aikana "tuottaa" 2/3 elinikää "tietoisuutta".

Kun meillä on kaksi ihmistä, saadaan 4/3 elinikää "tietoisuutta". Kuten itse kukin lienee huomannut, ihmiset voivat elää yhtä aikaa samassa ajassa, eli mitä suurempi populaatio, sitä enemmän "tietoisuutta" kertyy samassa aikajaksossa. Huoneessa, jossa on 100 hereillä olevaa ihmistä, siis "tapahtuu" yhden sekunnin aikana "100 sekuntia tietoisuutta". Maailman väkiluku on nyt 6,7 miljardia: toisin sanoen, joka ainoa sekunti ihmiskunta kokonaisuudessaan tiedostaa 2/3 * 6,7 mrd ~ 4,47 mrd sekuntia.

4,47 miljardia sekuntia on 142 vuotta. Jos historiallisen ajan alku ajoitetaan Sumerin sivilisaation mukaan, ihmiskunnan "tiedostamispooli" kattaa nämä 5 000 vuotta absoluuttista aikaa alle minuutissa. Sinä aikana, kun maapallo kiertää kerran auringon, maankamaralla tapahtuu inhimillistä kognitiivista prosessointia lähes 300 MILJOONAN vuoden edestä: ajatuksia, muistoja, ongelmanratkontaa, suunnitelmia, oppimista, älynväläyksiä, unelmia...

On häkellyttävää, kuinka katoavan vähän kaikkeen tähän aivotyöhön mahtuu käänteentekeviä ideoita – ilmeisesti valtaosa ihmiskunnan aivomyrskystä on tyhjäkäyntiä ja seksifantasioita. Ei ihme, että innovaatioille annetaan niin suuri arvo! Sen lisäksi, että ihmiskunnan "aggregaatti-aivojen" hyötysuhde on typerryttävän matala, niitä tuntuu vaivaavan jonkinlainen konformoiva ja tasapäistävä trendi. Kuinka muuten olisi mahdollista, että vaivuimme jälleen kerran joukkopsykoosiin, joka oli umpisokea talouden vääjäämättömän romahduksen signaaleille?

TJ miinus 800 ja jotainSunnuntai 22.03.2009 22:57

Kävin taas kertausharjoituksissa. Oli oikeastaan "ihan jees". Kerta oli jo toinen kotiutumisen jälkeen. Näitä on jatkossakin tiedossa, keskimäärin kerran vuodessa niin kauan kuin... henki pihisee?

Kuviot tietenkin on ihan erilaiset, kun ruuhkatukat vedetään reservistä lusimaan lisäaamuja. Varusmiespalveluksen pokkuroinnista, pilkunnussimisesta ja YlPalvOista ei ole tietoakaan, vaan ilmapiiri on rento, avoin ja paikoin jopa nostalginen. Henkilökunta suhtautuu reserviläiseen kuin vertaiseen, jolla on asiantuntemusta, elämänkokemusta ja järjen valo korvien välissä. Siitä saa rahallisen korvauksenkin, joka pyyhkii ainakin opintotuella lattiaa.

Se on maailmojen ero. Reserviläiset ja skapparit kutsuvat toisiaan etunimillä, heittävät löylyä ja jauhavat pashaa kuin työpaikan taukotiloissa. Kasarmilla arvotaan lisänumeroita kaulukset auki, pipo vinossa ja puntit kurassa. Särmä-harhaansa vajonneet varusmiehet tuijottavat kuin sirkusfriikkiä.

Fiilis on suorastaan disorientoiva, kun sieraimiin kantautuu se kasarmien homeisten vessojen patenttiaromi: sitä ei tapaa muualla. Haju lennättää vuosien taakse, ja yhden hetken ajan voi tuntea aamujen painon harteillaan. Sitten todellisuus kutsuu – et periaatteessa ole enää aamuakaan velkaa. Huh, helpotus!

Mutta on kiva hetkeksi antautua hajun armoille ja antaa muistojen tulvia framille, kuin Pandoran lipasta raottaisi. Moppitukan jäähyväisrituaalit, perhosten ja muiden liitelijöiden mikrokosmos vatsalaukussa, palvelukseen astuminen ja ensimmäinen yö, aidat ja kalterit, vapauden kaipuu ja kennelikatkeruus, ikuinen korpivaellus, tunne kun nukahtaa seisaaltaan, tunne kun nukahtaa täyspakkaus selässä ja sukset jalassa, väsymys joka saa hallusinoimaan, nälän ja kylmyyden kyykyttävä cocktail, nuhjuisen partion marssilaulut keväisessä peltomaisemassa, fiilis kun kuulee lähtevänsä rukkiin, Haminan vallit, kaikkien aikojen aurinkoisin kesä, kasvoja hyväilevä tuulenvire fillarimarssilla ... niin huumaava voittajafiilis kuin katkera luuserin kalkkikin, tajuntaa laajentava kokemus luonnon ylivertaisuudesta, huojentunut puhelu kotiin loppusodan päätteeksi, sanomattoman kaunis sarastus kuuraisessa skuttassa viimeisellä ampumaleirillä, vastaansanomattoman huikea vapaus kun portti heilahtaa ja sotilaspassi lämmittää taskussa.

Listan jätän suosiolla näinkin lyhyeksi ensinnäkin siksi, että ketään ei kiinnosta; ja siksi, että kokemukset ovat omiani, eikä niitä voi jakaa. Eipä liioin ole syytäkään.

Intti jakaa. Ymmärrän niitä, jotka kiroavat sen perseraiskattuna syvimpään tervahautaan. Yhtäältä ymmärrän niitä, jotka muistelevat palvelustaan kuin elämänsä kulta-aikaa kymmenkertaisella marenkitoppauksella. Intissä on potentiaali niin kertakaikkisen hienoon kuin umpisurkeaankin kokemukseen: vaikka asenteella on osuutensa, lienee pitkälti kiinni joistakin aivan kosmisista arpajaisista, kumpaan suuntaan vaaka itse kunkin kohdalla kallistuu. Ainakaan kukaan ei jää kylmäksi.

Mulle se oli todella hyvä kokemus. Esitän heti tärkeän puolustuspuheenvuoron. En tarkoita itse instituutiota, vaan läpikäymiäni asioita. Kun sanon muistelevani hyvällä, en tietenkään tarkoita nenän kaivamista kasarmilla, pokkurointia, täysin tyhjänpäiväistä näpertämistä, en liioin kyykyttämistä enkä kyykytetyksi tulemista jne. jne. Tarkoitan muun muassa niitä hetkiä, kun koki "ylittävänsä itsensä", niin kuppainen cliché kuin kyseessä onkin. Näitä hetkiä oli _paljon_.

Muuttaako intti ihmistä? Jalostetaanko siellä pojista miehiä? Haihtuuko suvun ylpeys ja kunnia kuin kusenliraus Atlanttiin, jos Eemelit ja Tanelit kieltäytyvät aseista ja menevät, sus' siunatkoon, sivariin?

Totta vitussa se muuttaa ihmistä – tämän tietää jokainen, joka on ollut tekemisissä niiden kaljuksi ajeltujen kummajaisten kanssa, jotka pitävät aamuistaan vainoharhaisen tarkkaa tilinpitoa; jotka puhuvat ulkopuoliselle läpeensä vierasta aamukasojen kieltä; jotka eivät vahingossakaan pidä päähinettä sisätiloissa; jotka yrittävät joka hetki näyttää särmältä ja skarpilta; jotka lähtevät aina liikkeelle vasen jalka edellä; jotka ovat havaitsevinaan vieraan vallan vakoojia joka roskapöntössä ja pizzalaatikossa; jotka heräilevät öisin ja kysyvät vuorolistaa; ja jotka onnistuvat, voi vertaitkevä jeesusmaria sentään, kääntämään MINKÄ TAHANSA puheenaiheen siihen, kuinka "perseestä viime viikon leiri oli".

Intti muuttaa aamukasan – mutta yhtälailla siviili muuttaa kotiutuneen. Reservin aurinko ruskettaa alta aikayksikön, ja kohta kurkkusalaattiset oppivuodet elävät enää humalaisissa inttijutuissa. Ennen pitkää kännimuistelotkin alkavat maistua pahvilta. Katse eteen... PÄIN! Se on vain oikein ja kohtuullista, kuten mummo kirkossa määkäisi.

Oon aika varma, että mäkin muutuin sen yhden, hyvin pitkän vuoden aikana. Mukauduin. Muutos oli varmasti monelta osin suotavaa. Mä nimittäin oon aina ollut, miten sen muotoilisi... enemmän tai vähemmän reppana. Se, joka mieluummin selaili tietosanakirjoja kuin kirmasi ulkona kavereiden kanssa. Se, joka oli aina liikuntatunneilla surkein alisuorittaja. Se, joka kovimmassa kasvuiässä juurtui aknennussimasta naamastaan kiinni tietokoneen ruutuun ja, yllätys, kasvoi vähän kieroon. Se, joka antoi tukan kasvaa silmilleen ja piiloutui reuhkansa taakse, kun ei sietänyt peilikuvaansa – sen sijaan, että olisi tehnyt asialle jotain.

En voi liiaksi painottaa, kuinka tärkeä kokemus intistä selviytyminen tässä valossa on. Kaiken järjen mukaan olisin joutanut maitojunaan; mutta raiteet menivät kai sekaisin, sillä päädyin lopulta rukkijunaan. Näillä "liikuntatunneilla" en ollut peränpitäjä, vaan vähintään tasaista keskikastia. Ei ollut ruuhkatukkaa jonka helmoihin sulkeutua. Eikä se peilistä tuijottava pökkelökään ollut yhtään hullumpi ilmestys.

Mutta johan tuli taas pitkä paskalitania! En lopeta ihan vielä ...ei liene yllätys, että siviilielämän vapaus, mukavuudenhalu ja yliopiston penkkien kuluttaminen ovat tehneet tehtävänsä. On pirun vaikea ottaa kantaa siihen, jättikö tuo yksi vuosi nuoruudestani muitakin kuin muistijälkiä. Vähintään opin, että ihmisessä on myös kyky muutokseen, vaikkakin sitä on toivottoman vaikeata valjastaa. Niin tai näin, olen "kivesveroni" maksanut, hellurei ja hölkyn kölkyn sille. Onneksi aamujen haju ei karkaa kasarmien ulkopuolelle: voin reppanoitua ilman omantunnontuskia.
Pitäisi runtata kokoon yksi essee. Projekti alkoi tässä perjantai-illan koomassa tahmata siihen malliin, että pistin paperit sivuun ja aloin kaivella virtuaalista vetolaatikkoani, johon on kertynyt yhtä sun toista yliopistovuosien varrella. Suloisesta sekasotkusta löytyi eräs rönsyilevä teksti, jossa on kuvottava määrä ajatusviivoja. Tyylillisesti tökeröä tai ei, teksti pakotti pysähtymään ja kuikuilemaan olan yli.

Teksti on syksyltä 2005, aivan opintojen alkutaipaleelta. Kyseessä on H(enkilökohtainen) OP(into)S(uunnitelma), eli läpyskä, jonka fuksit kirjoittavat oppiessaan uuden opinahjon tavoille. Siihen saa vapaasti purkaa ajatuksiaan ja, voi yhden kerran, omaani en tältä osin aikanaan vaivautunut sensuroimaan. Se on ärsyttävää luettavaa, mutta samalla palauttaa ajatukset tuonne jo niin etäiseltä tuntuvaan aikaan.

Jo otsikointi on olevinaan nuorekkaan nokkela: "Avoin HOPS – eli Auttamattoman Onttoa Introspektiota, Kliinisen Näköinen Esitys Kaikkine Ajatusviivoineen ja Kuinka Puuduttavaa On Yrittää Kertoa Itsestään Mielenkiintoisesti". Ei saatana kuinka ärsyttävää.

Mutta katsohan. Vaikka häpeän tekstiä, tunnistan itseni siitä, lähes kivuliaalla tavalla. Se osoittaa, että olen tiedostanut jo tuolloin kaikki perustavanlaatuiset vikani, ja pohtinut, kuinka ne saisi pidettyä aisoissa. Voin vain todeta, että viat ovat purreet liekansa poikki ja rälläävät elämänsä tunnossa. Tämä nykyinen, syksyn 2005 fuksista päivitetty versio on kertaluokkaa harmaampi ja innottomampi, eikä yhtäkään merkittävää bugia ole saatu karsittua.

Jos ei ole kutsumusta eikä tunnusta kohtaloa, voi vain antautua päämäärättömän virran vietäväksi. Niin sitä näköjään päädyttiin yliopistoonkin. "Tähänastinen elämäni on sattumusten sarja: tähän pisteeseen olen päätynyt ajelehtimalla mahdollisuudesta, sattumasta, mielijohteesta toiseen, tekemättä suuria päätöksiä, suunnitelmia tai skriptoja siitä, miten huomisen pitäisi käytännössä mennä. Luotan yksinkertaisesti sokeasti intuitioon, ja voin todeta 'metodini' hyväksi". Mikä ihmeen intuitio? Se on sammunut, jos sitä koskaan olikaan. Ajelehtiminen ja korpivaellus jatkuvat kaikesta huolimatta, mutta kovin on ilta hämärtynyt ja kaskaat hiljenneet.

Vuodet ovat vierineet, mutten ole aikatauluttamistakaan oppinut, vaan asiat kasautuvat yhä ahtaisiin aikarakoihin, kasvavat korkoa korolle, ja nostattavat apokalyptiset viime tingan peijaiset. "Toisaalta siinä adrenaliinihuurussa, joka tärähtää päälle kun on kiistaton pakko, onnistuu ylittämään itsensä, tarvittavat tulokset saa raipattua itsestään kuin piripäisestä ahmasta, ja velvoitteen hoitaminen pois päiväjärjestyksestä tuottaa tavallista paremmat endorfiini-jälkilöylyt".

Säälittävää selittelyä. Fuksi-minäkin ymmärsi, että tuloksiin voin olla tyytyväinen vain, kun "aloitan ajoissa, edeten askel kerrallaan, kuin hidastetusti, hidastetusti kuin muistiaan herättelevä amnesiatoipilas. Samassa omat tuotokset tulee prosessoitua, tarkastettua sataan kertaan, korjailtua, viilattua, lakattua ja desinfioitua, kuin nautiskelisi sorbettia platinalusikalla ja pyyhkisi suunsa pellavaliinaan joka jäädykkeennysän välillä, gastronomis-nirvanahakuisesti, eikä ahtaisi kärähtynyttä porilaista karsinogeeneineen oluenlietsomassa suolannälässä". Kas, kun en ole tähän päivään mennessä oppinut, vaikka olen asian näin nasevan näsäviisaasti osannut muotoilla.

Oliko toivoa alkuunkaan? Tuskin, fuksi-minän tappiomielialasta päätellen: "– –pettymyksekseni en kyennyt karistamaan saamattomuuttani. Se on näemmä niin syvään juurtunutta, hilsettä keinokuidulla, se seuraa minua elämänvaiheesta toiseen kuin akne. Olin itselleni tekemistä lupauksista ponteva, ja ennen kuin huomasinkaan vaipuneeni samaan vanhaan rutiiniin, ne olivat kaikki pettäneet jättäen jälkeensä vain rikkisen katkun. Koen taas epäonnistuneeni hyödyntämään tilaisuutta peitota heikkouksiani". Akne ja hilse, ne ovat sentään vielä tallella; samoin tuo luovuttajan asenne sekä, ennen kaikkea, SAAMATTOMUUS.

Fuksi-minä ei päässyt pakoon vajavaisuuttaan, voi parkaa. Se seurasi kuin syfilis, kuin "sama masentava kellopeli, jota olen tuijottanut kaikkialla, joka toistaa tarkkaan määrättyä sykliään, ja jonka koneiston rattaita en saa kiilattua. Päivät alkavat liukua petollisen huomaamattomasti ohitseni, ja minä vain turrun siihen, tyydyn tähän elämyksettömään, mekaaniseen kohtuun." Töks! Näin jälkiviisaana voin todeta vain turtuneeni ja tyytyneeni.

Fuksi-minä muutti Hämeen metsäisestä lähiöstä Itä-Helsinkiin ja kuvitteli pääsevänsä itseltään karkuun. Kuinkas sitten kävikään? Ongelma oli yhä "kämpällä, neljän seinän sisässä, jonne telkeän itseäni kuin vähäjärkinen. Muutin soluun, joka on aivan hirveä läävä: yritin aluksi siivota paikkoja, mutta luovuin siitä havaittuani, että asumismuodon luonteeseen kuuluu siivo, joka saisi Herakleenkin nyyhkyttämään. Mutta Augeiaan tallissa elämisen kestän, koska tulen kämppisten kanssa hyvin toimeen – ennemmin näin, kuin että kärjistelisi sosiaalivammaisten kanssa sairaalansteriilissä kopissa. Ongelma ei piile asunnossa itsessään, eikä jossakin niin konkreettisessa kuin kaikkia pintoja verhoava pinttyneen sekajätteen kudos – aina voi sulkea silmänsä. Mörkö majailee itseasiassa koko läävän siisteimmässä kolkassa, minun huoneessani".

"Voi miten vetolaatikkorunollista".

"Kyhjötän illat kouristavan hiljaisessa huoneessa, tuijotan Ikävystymisen Perkelettä suoraan hampaattomaan ienläveen ja seinät vierivät niskaani unta odottaessa – – Lähdetään ulos, baariin, aivan sama mihin, minne tahansa kunhan pääsen ulos täältä tylsyyden helvetinkuilusta!"

Mutta Perkele oli vahva ja kuilu syvä.

Oi Fuksi-minä, profetiasi ovat käyneet toteen yhtä lukuunottamatta. Tämä viimeinen nostattaa kylmät väreet pitkin selkäpiitäni, ja soisin, että olet ennustanut väärin:

"Mikäli tilanne jatkuu tällaisenaan, en tule valmistumaan kuin korkeintaan Hurumannin Rakoilleen Realiteetintestauksen sekä Identiteetin Epäintegroitumisen Tattiparanoiasta virallisen umpi-saatanan-hullun paperein".

Koska olet noin viisas ja näet ennalta, ole hyvä ja kerro, mitä seuraavaksi tapahtuu!

"Koskaan-ei-ole-liian-myöhäistä -propaganda kuuluu johonkin sokerilla topattuun can-do Disney-epäsikiömaailmaan, jossa viime sekunnilla kultainen noutaja, nimikkohahmo, syöksyy junnuliigan kauden loppuotteluun ja tekee Pikku-Timmyn puolesta ratkaisevan maalin".

...

Mr. J kirjoitti itselleen yliampuvan banaaliin kieleen verhoillun varoituksen, muttei nähnyt metsää puilta. Totisesti, tuntuu kuin yksi ihmisikä olisi pyyhkinyt ohitse – mikä on muuttunut? Tukka on poissa. Hartioita ja selkää on alkanut särkeä. Jossakin yliopiston tietokannan uumenissa oleva Mr. J:n opintosuoritusote on toki pidentynyt, mutta sekin kymmenien tuhansien samanlaisten joukossa, kuten pisara hukkuu valtamereen.

Ajatusviivojen yliviljelystä olen päässyt eroon (?).

Muistan ajan, kun modeemien vinkuva valintaääni oli arkipäivää ja netissä surffailu kallista kuin chateaubriand dodohöystöllä. Muistan ajan, kun muistin ulkoa kaikkien tuttavieni lankapuhelinnumerot. Muistan myös ajan, kun päiväkirjoissa oli lukko ja ne piilotettiin jonnekin lipastojen valepohjan alle.

Valaistumisen hetki suojatien reunalla.Torstai 22.01.2009 02:24

Pitkään, taparikollisen elkein, kävelin punaisia päin aina liikenteen rytmin salliessa.

Kynänkapea kaula pitkänä tien reunassa, kippurat kintut kärkkäänä ylittämään, tuhiseva kuono tarkkana kuin mangustilla vahtivuorollaan. Rähmäsilmät skannailevat armotta vuoroin vasemmalle ja oikealle, sitten salamannopea tilannearvio, ja lopulta solakka sujahdus peltikantturoiden raosta vastarannalle, kutakuinkin yhtä elegantisti kuin amputoitu gaselli kuumilla hiilillä, kuin teflonpäällysteinen paska kolisisi rännistä asfalttiin.

Kynitty kalju välähtää mersujen seasta – suih – ja jo ollaan suojatien paremmalla puolella. Mikä näennäisen näppärä temppu, ajan säästö on päätähuimaava ja olo muutenkin kuin MacGyverilla – ilman hiivaista mullettia. Joku ylikuuliainen rohkaistuu seuraamaan ajankäyttöään optimoivan humanistikkeen esimerkkiä.

Kuinkas sitten kävikään?

Ei, tarina ei pääty kuten ehkä toivoit – sillä ei ole veristä, raskaan liikenteen murjomaa opetusta. Kävi nimittäin niin, että tulin järkiini. Siitä on kiittäminen erästä kiinalaista.

Osuimme erääseen risteykseen juuri kun vilkkuva vihreä armonaika päättyi ja jämähdimme punaisille. Joku tuntematon rynnäköi yli siitä huolimatta. Minunkin ajanhukka-hermoni oli jo ratkeamisen partaalla, kun kiinalainen totesi: "chuǎng hóngdēng tài diūrén le". Karkeasti käännettynä, punaisia päin ryntääminen on hiton noloa.

Katsoin sitä hervottomana autotiellä koikkelehtivaa ihmisriepua, joka jatkuva rekankammo perseessä kuikuili joka ilmansuuntaan. Suorituksesta nettoaa joitakin säästettyjä sekuntteja, onneksi olkoon vaan. Tajusin, kuinka pelottavan oikeassa kiinalainen olikaan.

Siitä lähtien olen kiltisti venannut vihreää valoa. Se on paljon pienempi vaiva kuin pistää mutkaiset luunsa likoon, räpiköidä maantien loskassa pienimuotoisen yleisön edessä, ja kerätä ohessa raskaan sarjan tyylittömyyspisteet – muutaman säästetyn silmänräpäyksen vuoksi.

Tottelen punaista valoa, jotta saan itselleni muutama sekunttia oikeutettua tyhjäkäyntiä. Satunnainen tauko, joka on paikallaan keskellä kapeiden katujen mummoslalomia.

Varo, tuutillinen paskaa.Torstai 27.11.2008 21:26

Tännehän kai kuuluisi kirjoittaa, kun elämässä tapahtuu jotain – siis kun on jotain kirjoitettavaa. Viime viikon Romanian ekskursiosta olisikin enemmän kerrottavaa kuin koko kuluneesta vuodesta 2008 muuten. Mutta en ole kirjoittanut MITÄÄN, aivan laitonta uunoilua!

Enkä aiokaan säveltää mitään kattavaa matkakertomusta. Sen verran voi kuitenkin tehdä yhteenvetoa, että reissu oli aivan jäätävän onnistunut, silkkaa parhauden mäskistä tislattua über-parhautta! Ilmassa leijui koko ajan täydellisen katastrofin ainekset, mutta onni oli niin myötä, että melkein uskon suojelusenkeleihin. Itseasiassa hyvän onnen paisumus suhteessa tieteellisen steriiliin huonon onnen tyhjiöön on jotain niin... suhteetonta, että pelkään jo sitä kalmankatkuista päivää, jolloin Onnetar kuittaa tämän velan korkojen kera. Sinä päivänä sataa alasimia, puukkoja ja paskaa.

Suunnitelma oli, että suunnitelmaa ei ole, ja että sitä tikulla silmään ja Vlad Tepesin seipäällä perseeseen joka suunnitelmoi. Karkea viitekehys oli, että "pidetään järki päässä: ei mennä hämäriin paikkoihin eikä olla missään tekemisissä hämärien tyyppien kanssa". Järki jäi jonnekin Ukrainan ilmatilaan, sillä heti koneen laskeuduttua lähdettiin itäblokin epäilyttävimmän mursunaaman völjyyn kuin sokeat sorsanpoikaset. Ja jo ensimmäisenä yönä tarkoitushakuisesti ryvettiin pimeimmillä kujilla mitä ikinä vastaan tuli.

Toisena päivänä poistuttiin hotellista noin klo 12, määränpäänä Brasov ja "Draculan linna". Perillä lähdettiin taas ensimmäisen hämärähepun kyytiin, joka lupasi viedä katsomaan ko. nähtävyyttä. Ai perkele että pojat oli vakavaa naamaa, kun istuttiin ehkä kylmän sodan aikana parhaat päivänsä nähneen Dacian kyydissä, 200 km päässä hotellista, vailla harmainta aavistusta määränpäästä. Aurinko oli jo laskenut, eikä pimeydessä näkynyt muuta kuin rottelon ajovalot. Kuski soitteli paikallisille kavereilleen, ikään kuin olisi jakanut "tilannetietoja", ja rälläsi siihen malliin, että saattaisi Räikkösenkin pokka pettää. Yhtäältä mietin, että pysyykö nastoilla ja sähköteipillä kokoon kursittu kosla kasassa, toisaalta aloin kummasti arvostaa sisäelimiäni – munuaisiahan ei tarvitse kuin yhden, mutta maksasta tai sydämestä on paha luopua.

Loppupelissä mies olikin päälliköin matkaopas päällä maan, luennoi paikallisen historian lyhyen oppimäärän, neuvotteli meidät sisään kuumottavan raflaavaan ravintolaan ja neuvoi kaikki Brasovin menomestat. Vaikka linnasta ei sysipimeydessä nähty kuin aavistus, kaupunki osoittautui kaiken mälväämisen arvoiseksi. En usko olleeni niin päissäni, että arvostelukyky olisi ollut erityisen raunioina, joten uskallan verrata Brasovia eräisiin Sveitsin "helmiin", mm. Luganoon ja Luzerniin. Tämän luokituksen kaupunkeja ei Suomessa juuri ole.

Tyhjän alppityylisen kaupungin sokkeloista löytyi klubi, jossa oli humalluttavat bileet neljässä kerroksessa ja porukkaa kuin mummoja hulluilla päivillä. Kun valomerkki kävi joskus aamuviideltä, ja tequilalla kyllästetyt turistit havahtuivat autioiden katujen pakkaseen, palasivat realiteetit huteran tietoisuuden urille: hotelli oli tosiaan vain noin 200 km päässä. Muutamien arpajaisten kautta, ja näitä arpajaisia ei valvoisi edes Aulis Gerlander, tie vei takaisin hotellin turvasatamaan, aika lailla tasan keskipäivällä. 24 tunnin "syrjähyppy" loppui silmäluomien lyijynraskauteen – ja meillä oli yksi teoreettinen vastaus kysymykseen "mitä Jack Bauer tekisi?"

Vielä viimeisenä iltana oli pakko keittää potentiaalinen katastroganoff. Olin huomaavinani, että nuijalla lyödyssä teknohiiriluolassa tuli ulkolaisille vähän pahaa silmää, joten liukenin paikalta ennen muita. Matkalla hotelliin pimeydestä alkoi kuulua hyytävä kerberosten räksytys, ja kulman takaa vyöryi vesikauhuinen piskilauma turpa vaahdossa. Romanian Live Action Hopeanuoli oli huolista vähäisin, sillä aloin herätä siihen kylmäävään asetelmaan, että känninen porukkamme oli hajaantunut Bukarestin arvaamattomaan yöhön – entä jos pakka olisi hajalla vielä aamulla, kun Finskin paluukone käynnistelee moottoreita? Huono arpa, sano.

Ei onneksi mennyt draamaksi. Mitä nyt, jälkikäteen kuulemani mukaan, klubilla oli hetken tarjolla menoliput teho-osastolle, tuskainen loppuelämä pyörätuolissa ja kusihelvetti katetriin kytkettynä, kun paikalliset luunmurskaajat ja vapaapainijat eivät olleet aivan samanmielisiä Suomen kulttuuriedustuston kanssa. Yhtä epäselväksi kuin tilanteen kulkukin jäi kuinka ihmeessä se ratkesi ilman sisäisiä verenvuotoja ja irronneita raajoja.

Ja, uskomatonta kuin onkin, kokonaiskuvaa ei mustaa yksikään vastoinkäyminen – mitään ei varastettu, ketään ei kusetettu, kaikki sisäelimet on tallella, pakki toimi tavallistakin paremmin (kiitos Jägermeister), kaulassa ei ole puremajälkiä, eikä hävyttömästä viinassa kylpemisestä joutunut maksamaan nanosekuntiakaan krapulaa. Oliko se jonkinlainen kosminen kompensaatio siitä, että viimeksi olen voinut pitää lomaa jouluna, vaiko sittenkin vain onnen yliannostus, jollaisesta voi saada suoneensa vain kerran vuosisadassa kun taivaankappaleet sattuvat olemaan oikeassa asennossa...? Loksahtelivatko elämän (+) ja (-) -merkkiset palaset kohdilleen, vain loksahtivatko Ursa Major ja Otava astronomiseen lähetyssaarnaajaan? Veronpalautuksia levottomasta, tauottomasta ahertamisesta ja paskanharmaasta arjesta; vai satumaisen satunnainen konstellaatioiden orgioiden ulkoisvaikutus?

Voi Varsovan kevät, Venäjän vinttikoira ja Romanian rankkuri (niille muuten olisi kysyntää) sentään, jauhan paskaa kuin ... yleensäkin. Matkakertomus tästä kuitenkin tuli, ja tähän se loppuu. Matkoista on oikeastaan aika turha kertoa mitään, sillä ei kokemuksia voi jakaa. Ne kelluvat tuolla päässä, tuolla noin, ovat siellä ihan ikioma säilötty resurssi, kuin pikkelsit ikään, voimavara joka tarjoaa vielä monta stondista kaamoksen keskelle. "Matkailu avartaa" – ja parantaa verenkiertoa, ehkäisee syöpää, kerryttää jeesuspisteitä, puhdistaa synneistä, takaa paremmat arvosanat, auttaa uralla etenemistä, kaunistaa, pidentää, lisää seksuaalista suorituskykyä, vie askeleen lähemmäs valaistumista, parantaa sijoitusten tuottoa, jalostaa karismaa, oikaisee ryhdin, vapauttaa demoneista – kaiken kauniin, haluttavan ja tavoittelemisen arvoisen voit attribuoida matkustamiseen, joka on investoinneista kannattavin, etkä ole kaukana totuudesta.

Ihmisen maailma on mitätön – se on vain varpaallinen triviaaleja asioita yhdellä häviävällä ajan hetkellä. Reissussa se on aina jotain ainutlaatuista: vieraalla maaperällä, ja niillä synkillä tuntemattomilla kujilla, osaa arvostaa jo pelkästään sitä, että elää ja hengittää. Nyt se on taas morfologista ja syntaktista ergatiivisuutta, makrotalousteoriaa ja Keynesin mallia, mandariinikiinan kielioppia, satunnainen käynti verkkopankissa, liukastelua loskassa, hesarin sivujen rapinaa, laihaa kahvia, hartiajumitusta, lievä tinnitus, pari silittämätöntä kauluspaitaa, ja jämähtänyt kalju urpo joka ei täytä yhtäkään paitaansa – ja ajan, aivan helvetillisen niukan resurssin, epätoivoista allokointia, surkeata päämäärätöntä räpiköintiä opinto-otteen täyttämiseksi, joka tällä hetkellä tuntuu "suorituksena" jotenkin keinotekoiselta. ... Se parhaiten nauraa, johon keppi kalahtaa, sillä ei rakennettu päivässä ja konstit on monet ja Konstasta moneksi, sanoi lemulukkar' kun kananpoikia piiskasi, ja föriäijä kun pumpulflikka jokken putos, vaan vitullakos vihellät kun on huuli halki.

Nyt paljon maksamakkaraa naamariin ...Torstai 09.10.2008 03:37

... jotta hemoglobiini kohoaa kattoon. Veriarvoilla nimittäin on kuukauden kuluttua ostovoimaa parantava vaikutus – lähdemme maahan, jonka virallinen valuutta tunnetusti on veri (!), asukkaat kalpeita ja terävähampaisia, ja yleisin kulkuneuvo keskiaikaiset hevosvankkurit. Laki kieltää lähinnä valkosipulin ja päivänvalon.

"Marraskuussa Romaniaan". Kyllä! Lentoliput on jo ostettu – muuten tällainen idea jäisi toteuttamatta, kuten hyvät ideat yleensäkin. Suunnitelmia on niin, ettei usko poliisikaan, mutta aina ne kariutuvat kalkkiviivoilla näennäisen tärkeiden, yllättävien esteiden vuoksi.

Tämäkin tapaus meinasi kaatua klassiseen tapaan, mutta onneksi Eetulla on pelisilmää. Reissusta oli puhuttu iät ja ajat, ajankohta sovittu, mutta loppusuoralla tuli sangollinen koulukyyneleitä ja kylmä kusisuihku. Tiesin, ettei suksi tule luistamaan jo sovitulla viikolla X – kuitenkin Eetu sai raahattua matkatoimistoon... jossa alkoikin reissuranne vispata!

Illalla oli jo kuumottava turististondis.

Vielä kun eteen osui aivan hävyttömän jäätävä tarjous, oli sialta niska katki ja varaus finskin järjestelmässä. Noin kuukausi tästä, oli kalenterissa mitä paskaa tahansa, otan paskasta aikalisän.

Mielikuvat maasta rakentuvat lähinnä vampyyrien ja ihmissusien varaan, oisko kanssa jotain linnoja ja paljon brutaalia seivästämistä (Romania kaipaa brändäystä). Vittu mikä tietämätön urpo tässä kirjoittaa, ketä vittu sä oot?! Bukarest on taatusti jäätävän upea ja ylittää kaikki tietämättömät urpo-odotukseni.

Haluan silti ajella pitkin hautakivien täplittämiä, usvaisia nummia sysimustissa, nitisevissä vankkureissa, joita ohjastaa muotopuoli kyttyräselkä.
Time management on sitä, että kaikki aika palaa ajankäytön suunnitteluun.

Huolellisesti jäsennelty viikko näyttää edustavalta almanakassa, mutta sinne sivuille se jääkin. On petollisen helppoa mieltää huominen itsensä jotenkin tehokkaampana, ja laatia luodinkestäviä sotasuunnitelmia tekemätöntä työnsarkaa vastaan: tuolloin X, tuolloin Y, tuolloin Z, homma hoituu kuin liukuhihnalla.

Kuinka ollakaan, kun huominen koittaa – tuolloin nälättää, tuolloin vituttaa, tuolloin on pata jumissa, tuolloin räjähtää perna. Sunnuntaina kello 23.59 ei voi kuin ihmetellä omia inhimillisiä vikojaan, kun lyömätön schedule menikin oikosulkuun. Kuinka tässä taas kävi näin?

Vielä enemmän joutuu ihmettelemään iänikuista harhaluuloaan siitä, että mekaaninen aikatauluttaminen EI johtaisi rimanalituksiin. Harkintakyky vuotaa kuin seula. Tässä kävi näin, koska et ikinä opi, sinä ruttoinen paviaani!

Viisas ei kumarra kalenteria. Kun taukohuoneessa pelataan pilipali-rulettia päivämäärillä ja kellonajoilla, Viisas nakkaa kahvikupilla tavia, vetää housut kinttuun ja täräyttää vehkeensä pöydälle ilmottumaan. Munat tiskiin, sano! Siinä ne nyt komeilevat. Tämä karvaisentahmea ele on muistutus siitä, että mikään ei elä niin kuin suunnitelmat.

Jaa meille lisää murusia kaukalostasi, Viisas! "Älä istu ajan päällä", sanoi kädetön ämmä ja suohon upposi.

Riemu on katossa! ... En ihan yletä.Lauantai 08.03.2008 02:02

Täytin 22 – mikä naurettava vanha raato.

Vanhenen vasten tahtoani. Näinkö sitä mennään kohti krematoriota – pikakelauksella ja vastakarvaan.

Oli sellaiset tsembalot että jumprahuiti ja herttileeri sentään. Luin Kiinan historiaa, kirjoitin luentopäiväkirjaa. Siivosin kämpän, kuurasin kylppärin lattian kuin keripukkinen merirosvo ikään. Äsken juoksin Keilalahden ympäri, nyt leijailen lenkkeilijän pilvessä... uuuuu.

Silti. Taas vuoden vanhempi, muttei päivääkään viisaampi.
Kesätyöhaussa ei voi koskaan olla liian passiivinen. Jätän siis tännekin avoimen hakemuksen kellumaan, jos joku rekrysalaliiton vapaamuurari sattuisi näihin tunkkaisimpiin hattivattiluoliin kuononsa pistämään.


––––––––


26/01/2008

Arvoisa ylipaavi, tässä teille


AVOIN HAKEMUS


Kuulin että värväätte työntekijöitä. Pikkulinnut lauloivat, että titityy – sitten syötin ne toisille linnuille. Sehän olisikin hassua jos teillä ei olisi yhtään työntekijää, mikä yritys sellainen olisi olevinaan! Olisi todella tyhmästi tehty, jos ei palkkaisi työntekijöitä. Minähän en sellaiseen sorru, joten ajattelin palkata teidät.

Haen tätä työtä, koska olen komea. Lisäksi, en ole kovinkaan kaunis. Itseasiassa olen ruma kuin mursu ilman nokkaa. Minua ei ole koskaan halattu, aina vain tökitty terävällä kepillä. Haluaisin olla kapaloituna yrityksenne rattaissa, sillä minulla on kautta linjan positiivinen mielikuva, että yritystänne ei edes ole olemassa. Haluaisin antaa panokseni konsernillenne, kun kerran kaikki aseeni takavarikoitiin, enkä enää voi iloita ruudinmakuisista varpaistani iltavarhaisella.

Katson vastaavani täysin hakijoille asettamianne edellytyksiä, jotka laadin äsken. Näitä vaatimuksia ajatellen, on muuten rikollista varastaa muiden ajatuksia ja vaatia lunnaita, ettäs tiedätte, mokomat kuohimattomat turjakkeet. Mutta onneksi älyni on terävä kuin purulelu ja ajatukseni lentävät liukkaasti kuin soppaluu, ei niitä kukaan haaviin saa, ei edes sellainen perhostaiteilija.

Minussa on vain hyviä puolia, kuten vasen ja oikea puoli, sekä tietysti monissa kolikoissani olevat kruuna- ja klaavapuolet. Minulla on paljon sormia, joten olen näppärä jaloistani – olen hyvä keikkaluontoisissa hommissa, sillä olen tehnyt useita kuperkeikkoja, kun vielä olin vanha nainen. Olen ahkera kuin käkikello ja lisäksi patalaiska henkeen ja vereen – minulla on verissä erilaisia tarttuvia tauteja ja sain jo äidinmaidosta tarpeekseni.

Olin ensi vuonna etevä leijonankesyttäjä, joten osaan käsitellä kevyitä tuoleja ja asiakaspalveluhenkeni on pippurinen kuin kermakaramelli. Pelkään suunnattomasti kissaeläimiä, joten olisi ystävällistä mikäli en joutuisi tekemisiin teidän kanssanne. En yksinkertaisesti kestä kaltaisianne irvileukoja, jotka nauravat hauskoille jutuille. Minulla on muuten lemmikkinä kissa, joka tuo elämääni sisältöä, sillä se ruokkii minua ja siivoaa purkkini päivittäin.

Eihän se ole mies joka ei puolusta isänmaataan. Varusmiespalveluksen suoritin kunnialla ja kotiuduin pakkopaidassa. Siviilipalveluksessa olin plantaasilla rikkomassa tavaroita, siellä opin myös käyttämään housuja. Minulla on tarkka vainu ja dynaamiset kulmakarvat, joten olisin ansiokas salapoliisi. Minä rakastan antaumuksellisesti ratkaisemattomia rikoksia, joten en ikipäivänä haluaisi ratkaista yhtään rikosta.

Vapaa-ajallani tykkään vieriä jyrkkää mäkeä ylös. Hienostunein taitoni on, että en osaa hengittää yhtäaikaa sisään ja ulos. Rakkain harrastukseni on katsoa hyvää unta, jossa minulla on vain kaksi sierainta. Isona minusta tulee ritari, koska vihaan miekkoja ja haarniskoja, olen nääs pumpulillekin allerginen. Tykkään jättää asioita avoimeksi, kuten ovia, ikkunoita tai hakemuksia – siksi tämä hakemus on avoin. Olen itsekin avoin persoona, mutta onneksi en ikinä kuuntele mitä muut sanovat.

Toimenkuvan kanssa en nirsoile, mutta ilman toimenkuvaa suostun syömään vain selleriä. Olen kasvissyöjä, sillä eläinten syöminen on väärin – on kauheata että eläimien annetaan syödä kun minä en koskaan saa kyllikseni! Täten julistan, että lempiruokani on pöllö. Korvissanikin on vaikkua, siksi vihaan teitä lättänaamoja ja paskayritystänne. Olisi varsin ajattelevaista jos ette kutsuisi minua haastatteluun – olen tappanut ennenkin, ja tiedän missä ette ainakaan asu. Öisin minut tavoittaa taikamatolla, päiväsaikaan kannattaa kokeilla soidinhuutoja tai vesistöjen naaraamista.


Tuleva työntekijänne,
jrnn
« Uudemmat -