IRC-Galleria

[[[Sori typot ja kielioppivirheet, en jaksanut lukea tekstiä läpi ja viime yön unet jäi pariin tuntiin, huolimattomuusvirheitä löytyy siks liikaakin, ku väsynees mielentilas kirjotettu]]]

Eräs henkilö herätti mun ajatukset koskien ikäkysymyksiä (ja tietää kyllä varmaan itse, kuka on, jos tämän lukee :)) ja ajattelin selventää osin omiakin ajatuksiani kirjottamalla ne ylös. Jos joku haluaa kommentoida, niin olen ihan kiinnostunut lukemaan muidenkin ajatuksia.

Mikä ikäero on liian suuri ihmissuhteelle, eli ystävyydelle tai parisuhteelle? Toki se riippuu henkilöiden iästä, esim. onko kyseessä 10 vuoden ikäero niin, että molemmat ovat täysi-ikäisiä vai niin, että toinen on vaikka ala-astelainen. Mutta miksi se vaikuttaa?

Eikö lapsella voi olla samoja intressejä kuin aikuisella? Eikö lapsella voi olla rationaalista tietoa siinä, missä vanhemmalla empirististä? Esimerkiksi fiksu nuori voi päätellä samat asiat, jotka vanhempi ihminen on joutunut oppimaan kokemuksen kautta. Eivätkö he näin ollen tiedä yhtä paljon, ainakin periaatteessa?

Viisaus perustuu sekä kokemukseen että järkeen minun näkemykseni mukaan. Jotkin asiat voi päätellä kokematta niitä koskaan, ja toisaalta taas toiset ihmiset eivät pysty samaan. Tässä suhteessa vanhemmilla on etulyöntiasema, onhan heillä ollut paljon enemmän aikaa kokea asioita. Mutta voiko olla yleisesti ottaen viisas, ja voiko yleinen viisaus johtua iästä?

Esimerkiksi olen pistänyt merkille, että tallilla mua ei kohdella kuin pikkulasta, vaan jopa 50-vuotiaat kuuntelee mun ohjeita ja keskustelee mun kanssa ihan tasavertaisesti. Tässä tapauksessa ei ole kyse siis kokemuksesta ikämme puolesta, vaan kokemuksestamme hevosten parissa. Vaikka he ovatkin vanhempia, minulla voi olla enemmän kokemusta hevosista.

Tätä ajatellen vanhemmilla siis olisi yleistä elämänkokemusta nuoriin nähden enemmän, ovathan he eläneet kauemminkin. Mutta mitä eläminen on? Eikö elämä ole yksilöiden välillä hyvin erilaista? Kumpi on viisaampi sosiaalisesti, 50-vuotias joka on viettänyt jokaisen päivänsä kotona ja jota eivät sosiaaliset suhteet edes kiinnosta, vai 20-vuotias joka on psykologiasta kiinnostunut, jolla on hyvä ihmistuntemus ja joka viettää paljon aikaa sosiaalisen elämänsä parissa? Mikä on sitä yleistä viisautta? Ja entä sitten ne yksilöt, joiden oppiminen on tehokkaampaa kuin muiden? Joku voi tietää hevosista enemmän kuin minä, vaikka hänellä olisikin vähemmän käytännönkokemusta, jos hän on parempi sisäistämään asioita.

Tämän perusteella siis eri ikäiset voisivat olla samalla tasolla yleisessä viisaudessaan. Mutta järjelläkin täytyy olla jotkin rajat. Voiko esimerkiksi joku oppia kuukauden kokemuksesta kaiken saman, mitä toinen on oppinut 20 vuodessa? Teoriassa ehkä, mutta käytännössä tällainen on varmasti hyvin harvinaista.

Minkälaista viisautta tarvitaan parisuhteeseen tai ystävyyteen? Eikö tässä tarvita juurikin lähinnä sosiaalista viisautta? Tällöin siis yllä mainitsemistani esimerkeistä 20-vuotias olisi sosiaalisesti tuota 50-vuotiasta kypsempi, ja saattaa olla, että tuo 20-vuotias olisi kyseiselle 50-vuotiaalle jopa liian kypsä. Onko mahdollista? Miksipä ei.

Toisin sanoen siis, jos kokee olevansa samalla aaltopituudella, pystyy ottamaan toisen vakavasti ja kunnoittamaan tätä ja tulee hyvin toimeen, voiko ikä enää olla esteenä kyseiselle ihmissuhteelle? Asenteiden puolesta ikä tosiaan voi aina olla este, mutta asenteetkin muuttuvat kun tapaa ihmisiä, joiden kanssa tulee todella hyvin toimeen. Ovathan monet ihmiset rasistejakin vaikkeivät ulkomaalaiset olisi pätkääkään heitä tyhmempiä, mutta kun he tapaavat todella mukavan ulkomaalaisen, he saattavat muuttaa mielipiteensä.

Vaikka toinen osapuoli olisikin selkeästi kypsempi useissa eri asioissa, mutta osapuolet tulisivat siitä huolimatta hyvin toimeen keskenään ja kypsempää osapuolta ei ottaisi päähän toinen osapuoli, olisiko ikä silloin este?

Luulen, että ikäongelmat johtuu paljon sosiaalisesta painostuksesta, kulttuurin vaikutuksesta ja yleistämisestä. Eihän se, jonka kanssa viettää aikaa, ole se ikä vaan se ihminen. Eikö silloin sen ihmisen itsensä perusteella pitäisi tuomiotkin tehdä, ei jonkin ulkoisen ominaisuuden perusteella? Ikä tosin on vähän molempia, ulkoinen ja sisäinen. Mutta voiko kaikkia ihmisiä tosiaan luokitella iän perustella?

Aloin miettimään tätä vähän syvemmin, koska viime aikoina olen jutellut erään hyvin mukavalta vaikuttavan ihmisen kanssa, joka toisaalta on mua myös paljon vanhempi. Hän ei kuitenkaan kohtele mua kuin vaippaikäistä, ja koen, että pystytään ihan hyvin puhumaan kaikesta ikäerosta huolimatta. Hänen kanssaan on helppo puhua, sillä syvälliseen ja perusteltuun keskusteluun tuntuu pystyvän paremmin kuin monen muun kanssa. Vaikka myönnän olevani kovin nuori ja elämää kokematon häneen verrattuna, on pakko miettiä, kuinka paljon sillä loppujen lopuksi on väliä, jos keskustelu tuntuu sujuvan? Näköjään sitten suuremmallakin ikäerolla pystyy ymmärtämään toista.

Mikä tän jutun pointti on? Jaa. Ehkä se, että havahduin siihen, ettei ikä loppujen lopuksi merkitse niin paljoa, kuin moni tuntuu ajattelevan. Ja korostan, että en hakenut tällä takaa sitä, että olisin muita ikäisiäni fiksumpi, niin kuin joku ehkä voi luulla :) En ole, ja heidän joukossaan on varmasti paljon minuakin fiksumpia. Tarkoitus oli pikemminkin sanoa, ettei se aina ole siitä kiinni, vaan jos tulee toimeen niin se on pääasia, ei ikä.