IRC-Galleria

Kahvi

Sinä aamuna kahvipannuni hajosi. Se tapahtui täysin yllättäen, ilman minun tai kenenkään muunkaan ihmisen vaikutusta, se vain hajosi. Se hajosi vanhuuteensa, tai sitten ajaakseen minut itsemurhaan. Olin pistänyt kahvin tippumaan ja odottelin sohvalla, että se valmistuisi. Aivan, minä todella istuin sohvalla odottamassa kahvin valmistumista, en tekemässä mitään muuta, en katsomassa televisiota enkä lukemassa lehteä, saati edes ajatellen mitään. Minä vain odotin, että kahvi valmistuisi. Sitten kuulen äänen - säikähdän, sillä odotin seuraavana kuulevani tutun porinan joka syntyy kun kahvinkeittimen vesisäiliöstä on vesi loppumaisillaan ja pumppu pumppaa porahdellen viimeisetkin pisarat suodatinpussiin. Vaan ei, en kuule porahtelua vaan kuulen rikkoutuvan lasin äänen, ja joukon muitakin, esimerkiksi lätinää, sihinää ja poksahduksia. Hämmentyneenä siirrän itseni nopesti kahvinkeittimen luo ja näen mitä on tapahtunut - tosin aavistin sen jo äänen kuullessani. Kahvinkeittimen pannu hajosi. Hetken tunsin jonkinlaista onnellisuutta, jonkinlaista voitonriemua, sattuma oli ottanu riemuvoiton juuri tänä aamuna, juuri minun keittössäni, juuri minun kahvinkeittimen pannussani. En koskaan ennen ollut kuullut, että kenenkään kahvinkeittimen pannu olisi pirstaloitunut kun se on suorittamassa sille varattua tehtävää. En koskaan. Mutta nyt se tapahtui, hetken olin iloinen, mutta kun sisäistin asian todellisen tilan, olin menettää todellisuuden tajuni. Hetkeä myöhemmin olin raivon vallassa.
Minuun todellakin oli osunut erittäin epätodennäköinen sattuma, mutta kuten lottovoitto tai se, että mennessäsi yleiseen vessaan sinua ennen siellä ei ole ollut haiseva likainen juoppo, vaan siijvooja, tämä ei todellakaan ollut kovin onnekas sattuma. Tänä aamuna en saisi kahvia, en ainakaan kovin helposti. Ja ensitöikseni joutuisin siivoamaan lasinsiruja ja kahvia lattialta. Olen niitä ihmisiä jotka vain yksinkertaisesti tarvitsevat herätessään kupillisen kahvia, se on ehkä vaikea ymmärtää sellaisen ihmisen, joka ei itse ole riippuvainen mistää rutiinista tai kemikaalista. En oikein itse tiedä onko kohdallani kyse siitä, että aivoni ovat tottuneet siihen, että joka aamu mahalaukkuni ja verenkiertoni kautta aivoihini virtaa pyöreästi 100 milligrammaa kofeiinia, eivätkä ne enää vuosien toiston jälkeen suostu heräämään täysin ennen kuin ovat tämän annoksen saaneet - vai siitä, että kuvittelen vain itse niin. Joka tapauksessa, tunnen itseni hyvin ärtyneeksi, niinhän käy aina jos ei aamulla saa tuttua kahvikuppiaan, mutta tänä aamuna tunne oli tavattoman paljon suurempi. Ei siinä mitään, että kahvi olisi loppunut, suodatinpussit minulta ei koskaan lopu, sillä käytän kestosuodatinta, sellaista muovista valmistettua, onhan se ekologisempaa ja siinä säästää selvää rahaa, en oikeastaan ole koskaan ymmärtänyt miksi ihmiset käyttävät kertakäyttöisiä suodatinpusseja, järjetöntä.
Niin, ei siinä mitään jos kahvi olisi loppunut, se olisi ollut siedettävää, tosin eihän niin edes koskaan käy, jos edellisenä aamuna huomaan, että kahvi on loppumaisillaan, minä ostan sitä kaupasta lisää. Jos kahvi olisi kuitenkin päässyt loppumaan olisin voinut käydä ostamassa sitä lähimmältä kioskilta lisää. Mutta kahvinkeittimen pannuja ei ihan joka putiikissa myydäkkään, minun pitäisi lähteä kaupunkiin, ei sekään onnistuisi, nyt on sunnuntai, kahvipannuja myyvät kaupat eivät ole auki sunnuntaisin.
Minua alkaa heikottaa. Tärisen ja tunnen voivani pahoin, lyyhistyn keittiön lattialle ja alan itkeä. Jos joku olisi seurannut elämääni viimeisen kahden päivän ajan, hän ajattelisi, että itkuni johtuu edellispäivän tapahtumista, pitkäaikainen avovaimoni muutti uuteen kaupunkiin, uuden miehen luo. Ei, se ei johdu siitä, tämä johtuu siitä, että kahvipannuni hajosi, siitä, etten saa kahvia. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, mennäkkö naapuriin pyytämään kahvia? Tällaisessa mielentilassa saisin itseni näyttämään vähintään eriskummalliselta tapaukselta, sitä paitsi en tunne ainuttakaan naapuriani. Ja se vasta olisi kauhea tilanne, olisin tuikituntemattoman, todennäköisesti äärettömän tyhmän ja epämiellytävän naapurini asunnossa hermoromahduksen partaalla, en pystyisi keskustelemaan hänen kanssaan mitään, pystyisin vain nyyhkyttämään säälittävästi. Ei, en mene naapuriin. Mietin itsemurhaa, murhaisin itseni terävällä esineellä, veri sopisi huoneeseen, se näyttäisi kauniilta, muuten siistissä ja modernin tyylikkäässä keittiössäni, esteettisyyden rikkoisi lattilalla ja pöydillä lojuvat kahviset lasinsirpaleet sekä verilammikossa makaava ruumiini, oi niin kaunista. Mutta ei, ihmiset luulisivat, että tapoin itseni avovaimoni lähdettyä, niin säälittävää kuvaa en itsestäni tahdo jättää. Niinkuin vedestä ponnistava delfiini, päähäni ilmestyy ajatus. Se on selvä. Kaikki on hyvin. Huokaisen helpotuksesta, siivoan sirpaleet ja kahvit, kaadan kahvinkeittimen vesisäiliöön kupillisen vettä, kestosuodatinpussiin laitan yhden ja noin neljäsosa mitallista suodatinkahvia, asetan kupin pannun paikalle ja painan napista.