IRC-Galleria

Ma oon viettanyt aamun soitellen ihmisille, siivoten ja stressaten. Iltapaiva onkin mennyt sairaalassa Chrisin seurana, lukien lehtea aaneen ja perustellen kerta toisensa jalkeen miksi emme voi menna viela kotiin. Tieto Chrisin huonosta kunnosta on toisaalta ollut tiedossa jo pitkaan ja toisaalta se on myos iso yllatys. Linda on itkenyt ja valvonut ja mina olen yrittanyt olla niin kuin en tietaisi mistaan mitaan. Ainakin siis Chrisin edessa. Eipa han mitaan saalia kaipaa. Mutta nyt nayttaa olevan toivo aika vahissa. Laakari lupaili, etta han voisi viela viettaa mukavan perhejoulun, mutta tarvii kipeasti leikkauksen piakkoin sen jalkeen. Se leikkaus sattuu vain olemaan tosi iso operaatio hyvakuntoisellekin. Ja Chris on sairastanut MSaa ja yli kaksikymmenta vuotta. Me toivomme nyt, etta pystymme viivyttamaan leikkausta erilaisin konstein ja pitamaan hanet siis suomeksi sanottuna hengissa. Leikkauksen selviytymisprosentti on hanen kohdallaan aika huono.

Paiva on ollut tosi raskas ja pistanyt taas miettimaan asioita. Vaikka me kinastelimme jalleen tuttuun tapaan eipas juupas -meiningilla ja mina jouduin lukemaan aaneni kaheaksi, tiedan, etta mulla tulee meidan sitkeaa tohtoria ikava. Linda kertoi mulle terveys tilanteen ennen kuin menin sairaalaan ja nahdessani hanet kaikissa letkuissa, tuli mullekin paniikki, etta alan kohta itkea. Onneksi osaan huiputtaa joskus itseanikin puhumalla niita naita, eli toisin sanottuna paskaa. Mutta meilla oli hauskaa ja me naureskelimme ja keskustelimme mita lehdesta loytyi. Sairaalassa on se etu, ettei meilla ole muuta tekemista kuin rupattelu, ja se tuntuu luistavan meilla ihan hyvin, nyt kun olen vihdoin oppinut ymmartamaan hanen heikkoa aantaan.
Mietiskelin myos tyopaikanvaihto suunnitelmiani ja tajusin, etten nyt vaan voisi tehda sita hanelle. Hanella ei valttamatta ole enaa montaa kuukautta, enka haluasi, etta han kayttaisi viimeisia hetkia uuden hoitajan kouluttamiseen ja tutustumiseen. Toisaalta hyvalla onnella han voi viela selvita kuukausia, jopa kesaankin asti. Mutta on silti eri asia irtisanoutua paikasta, jossa kaikki on kunnossa, kuin miehelta, joka tekee mahdollisesti kuolemaa.

Toivomme nyt, etta han paasisi kotiin huomenna. Saisimme viela kayda istumassa tutuissa teattereissa ja ravintoloissa. Nyt alkaa oikeasti olla sellainen olo, etta jokainen ilta voi olla hanen viimeisensa.

Muutenkin mietin taalla olevaa ahdistustani ja viime paivien halua lahtea pois. Huomasin, ettei ongelmana ole tyo, vaan vapaa-aika. Ma en kesta sita tyhjyytta, mita yksinaisyys tuo. Tyossa joudun sentaan miettimaan Chrisin etua, eika omat jutut tunnu ollenkaan oleellisilta.
Hassua, mutta toivoisin, etta saisin tehda enemman toita.

Hyvaa yota!

No voihan kakkapokale!
Linda heratti mun puol viidelta yolla ja kertoi, etta ovat viemassa Chrisin sairaalaan. Ma olin tietty ihan pellolla siihen aikaan kun heratetaan ja vahan aikaa venyteltyani tulin sitten alas kuulemaan mita taalla tapahtuu. NOh, Chris lahti sairaalaan, enka ma oo saanut nukuttua sen jalkeen. Ei sen pitais olla mitaan vakavaa, mutta jo se tieto, etta han on mennyt paljon huonompaan kuntoon viime aikoina aiheuttaa kylla unettomuutta. Saapa nyt nahda paaseeko han tanaan kotiin.
Mulla on kauhea vasy, mutta samalla myos tosi levoton olo. Pitaiskohan alkaa siivoamaan, ajankuluksi...

Ma oon miettinyt, etta lahtisin taalta pois joulun jalkeen, mutta saapa nyt nahda. Nyt ei taida ainakaan olla sopiva sauma ottaa asiaa esille. Voihan se olla, etta me ollaan kaikki tyottomia siihen mennessa.
Jeps. Siivoamaan.

Tulin just kotiin viikonlopun riennoista. Olin siis Lontoossa Hennaa moikkaamassa. Meilla oli toooosi kivaa!
Menin Lontooseen siis lauantaina paivalla ja kiertelimme hostellin loytymisen jalkeen keskustassa mm. China townissa, leicester squarella jne. Piipahdimme valilla aina juomaan ja syomaan ja lopulta sitten suuntasimme hyvassa hiprakassa Ministry of Sound klubille. Sen me loysimme oikeastaan ihan maihalla hostelliin kavellessamme ja paasimme sisaan ilman sen kummempia jonottamisia. Paikka oli yllattavan kiva ja musiikki vielakin kivempaa. Oltiin kuviteltu, etta musiikki vahintaan takais jomottavan paansaryn seuraavalle paivalle, mutta ei. Tapasimme jo mennessa jonossa ryhman italialaisia ja mina paasin treemaamaan taas ruostunutta kielitaitoani. Muutaman promillen humalassa en edes ujostellut ankyttaa. ;) Noh, tiettyyn tapaan italialaiset kysyivat kumpi on kauniimpi, Rooma vai Lontoo ja fiksuna tyttona tietysti kehuin Roomaa. En oikeastaan ymmarra miksi se on heille niin tarkeata.
Italiaanot olivat tosi ystavallisia ja auttoivat mua loytamaan siskoni kun onnistuin hukkaamaan hanet sisalla. Henna ei tietty ollut niin innostunut heista, koska ei ymmartanyt mita puhuimme, mutta kadotimme heidat jossain vaiheessa sitten ja kiersimme paikkaa kahdestaan. Ilta oli tosi onnistunut ja lukuunottamatta sita, etta meinasin jaada auton alle. Hostelliin mennessamme sain paahani, etta haluan suklaata ja lahdin ylittamaan tieta katsoen vain toiseen suuntaan... Onneksi se autoilija osasi kayttaa jarrua! Sunnuntai aamuna sitten nousimme tuskissamme yhdeksalta aamupalalle ja kirjauduimme hostellista kymmenen jalkeen. Siita sitten lahdimme Portobello Roadille kappailemaan, syomaan ja lopulta Hennan asunnolle kahville ennen kuin pitikin lahtea takaisin Walesiin. Taytyy kylla sanoa, ettei ois yhtaan huvittanut tulla takaisin toihin...
Hennan kanssa haaveiltiinkin tulevaisuudesta ja puhuttiin kumpikin suuvaahdossa. Ihanaa keskustella jonkun kanssa joka kay lapi samoja tuntemuksia ja vielapa ymmartaa muutenkin mita tarkoitan. Nyt meinaa olla aika vasy tahan Walesiin, tai ainakin tahan "kotiin" jossa olen. Pitanee alkaa miettia vaihtoehtoja...

Lontoo hammastytti edelleen paljoudellaan. Turhauttavaa siella on pitkat valimatkat ja ihmisten kylmyys. Eipa siina sinansa mitaan ihmeellista ole, kaikki suurkaupungin ihmiset on varmaan ihan samanlaisia. Mulle se on kylla ihan liian iso pala purtavaksi ja kalliskin viela. Mutta oishan tuolla nahtavaa. En oikein tieda miten paljon aikaa kaupungin koluamiseen tarvittais, rahasta puhumattakaan.

Joo. Kiva reissu. En tieda tosin antoiko se minulle yhtaan lisavoimia tai motivaatiota toihin.

Ja juttelimme porukoitten kanssa pikaisesti ja saimme kuulla, etta meidan uusi pikku koiramme on nyt sitten nimeltaan Jami. Ma yritin markkinoida nimea Lumi, mutta Veijo voitti. Noh, matsi ei ollut reilu koska veijolla oli kotikentta etu... Jami on kylla toooosi suloinen!

Ma oon joko tulossa vanhaksi tai sitten ma en vaan kayta paatani enaa mihinkaan. Oon alkanut unohtelemaan asioita. Mulla on tullut jo pariin otteeseen tilanteita, joissa en oo muistanut ihan tuttujen ihmisten nimia. Ne ei oo olleet mitaan esittelytilanteita (thank god!!!) joissa ma yleensa halvaannun muutenkin vaan ihan tavallisia tapaamisia jossain kaupungilla. Se on aivan hirveata!!! Ja oon jo pari kertaa unohtanut jotain, mita hoitajat on mulle sanoneet ja joka mun ois pitanyt sanoa eteenpain. Ma en oo edes muistanut kirjoittaa sita ylos mihinkaan. Lindan kanssa mietittiin tanaan, etta pitais ostaa jokin muistipeli tai aivojumppa juttu, ihan vaan virkistykseksi. Onhan taa kielen opettelu tietysti jotain, mutta tuntuu, etta edistyn alyttoman hitaasti. Tarkistan samoja sanoja miljoona kertaa sanakirjasta ja en siltikaan opi kayttamaan niita itse. Passiivisesti kylla ymmarran.
Ma en muista mitaan bandeja tai heidan lauluja. En tahdo edes muistaa kella hoitajalla on lapsia, kuka on naimisissa ja mita muuta heille kuuluu. Mun pitaa varmaan alkaa hokemaan asioita aaneen ja sanoa ihmisten nimi samalla kun tervehdin.
Ma oon huomannut taman joskus aikaisemminkin, mutta luultavasti sitten unohtanut koko asian...
Ja jos ma jauhan samoja juttuja taalla ircissa niin toivon, etta te huomautatte mulle asiasta!

Soitin kotiin isanpaivan kunniaksi ja sain kuulla, etta siella on sattunut ja tapahtunut kahdessa viikossa. Ensinnakin Tapio on lahtenyt pesasta ja muuttanut serkkunsa/kaverinsa Samin kanssa yhteen Oulaisissa ja opettelee oman ja itsenaisen elaman taitoja. Oli kyllakin kaynyt hakemassa vessapaperit kotoa... :) Mukava kuulla, etta han on ottanut askeleen eteenpain ja miettii mita tulevaisuudessa. Eipa sita voi jaada kotiinkaan ikuisiksi ajoiksi.
Toinen yllattava asia on se, etta porukat ovat hommaamassa koiraa! Uusi perheenjasen olisi siis luovutuskelpoinen ensi viikolla ja kaikki tama on tapahtunut niiin nopeasti. Aiti olis alunperin halunnut kissan, mutta koska Tapio on erittain allerginen (ja niin kylla olen minakin) niin han joutui luopumaan ajatuksesta vaikka Tapio lahtikin kotoa. Eihan me voitais menna edes kaymaan siella, jos ne kissankarvat sais meidat itkemaan... Noh, siita pojat saivat sitten idean, etta aiti laittais koiran, josta ihme ja kumma isakin innostui. Silla ehdolla tosin, etta han saisi vaikuttaa koirarotuun. NOh, yhteistuumin he sitten paattivat ostaa valkoisen lansiylamaanterrierin (piti ihan kayda netista hakemassa tuo koirarodun nimi...).
Ensimmaista kertaa viiteen kuukauteen mua harmittaa, etten ole kotona. Ois niiiiiiiiiiiin kiva olla katsomassa kun meidan pienokainen kasvaa. Sehan ehtii muuttua ihan hirveasti ennen kuin menen kotiin. Nimea sille eivat porukat ole viela keksineet, joten se ois nyt mietinnassa. Ideoita kuulemma otetaan vastaan. Ja koira on uros.
Ma en oo koskaan ollut koiraihminen, mutta kaippa se minakin alan pehmeta... Perhana kun sita vaan vanhenee, joka paiva! Vaikka tuohan se nakojaan hyviakin juttuja mukanaan.

Outoa tassa on nyt sekin, etta kun menen kotiin tulevaisuudessa, en voi enaa vain hiippailla sisaan. Ovella onkin vastassa koira, joka ei edes tunne mua, siskoaan. :) Asia pitaa korjata heti kun vaan menen suomeen.

Joo-o. Siinapa mun taman paivan kohokohta tais tullakin. Me on kayty tanaan Lindan ja Chrisin kanssa sunnuntailounaalla uudessa paikassa ja sitten oon kattonut leffaa ja porissut kavereiden kanssa mesessa. Valilla tuntuu, etta olen Suomessa ja siksi kai mulla ei oo ollut ikava sinne.

Juttelin tanaan Miikan kanssa tasapainoisuudesta, onnesta ja itsevarmuudesta ja tulin siihen tulokseen, etta olen tasapainoinen, mutta silti levoton. Miikan mielesta (tai ainakin nain ymmarsin) se on vahan ristiriitaista. Omalla tavallaanhan se onkin, mutta sehan riippuu ihan siita miten nuo sanat ymmarretaan. Joskus tuntuu, etta jokainen sana pitais selittaa erikseen (ja sitten viela selittaa ne selitykset), ettei ihmisten valille tulisi vaarinkasityksia. Eika sita varmaan siltikaan voisi taysin ymmartaa, mita toinen tarkoittaa. Ehkapa ongelmana ei ole kommunikointi vaan sen sen puute...
Levottomuuteni johtuu varmaan siita, etta tarvisin kiihkeasti koko ajan jotain uutta pysyakseni vireana. Ja sitten kuitenkaan en jaksa potkia itseani koko aikaa uusiin tilanteisiin. Tarvisin sellaisen tyon, jossa joutuisin vakipakolla eri paikkoihin ja eri tilanteisiin. Ehkapa ma sitten olisin tyytyvainen vapaa-ajallakin. Mutta omasta mielestani oon kuitenkin tasapainossa itseni kanssa. Tiedan yleensa ainakin mita haluan ja millainen olen, vaikka valilla purnaankin kun tuntuu, etta kaikki ahdistaa. Ja onko se, ettei ole tyytyvainen nykyiseen, tasapainottomuutta vai tervetta tasapainoilua? Eli siis tasapainon yllapitamista menemalla eteenpain. Aina ei voi olla tyytyvainen sita mita on tai mita kuvittelee olevansa, mutta eihan se tarkoita, etta kavisi jotain identiteettikriisia. Se tuntuu olevan vain muotisana, jota viljellaan joka paikassa. Eihan ennen kellaan ollut kriiseja!!!
Mitahan ma taas hopisen...

Ja sekin, etta ma haluan eri asioita eri paivina on joskus outoa. Tanaan ma oon haaveillut siita, etta saisin oman kampan. Huomenna varmaan haaveilen taas kommuunista. Mut en ma nae siinakaan mitaan ristiriitaa. Oma kamppa, jossa kaverit ois lahella tai rauhallinen ja sopusointuinen kommuuni, jossa puhalletaan yhteen hiileen. Ovatko ne oikeasti niin eri maailmoja? Riippuu varmaan siita millaisia kavereita tai asuinkavereita sattuu olemaan...
Ash. Ma meen nyt nukkuun.
Oita!

Tanaan seikkailtiin pomon kanssa Bathissa. Oltiin menossa uuteen paikkaan siella ja han vakuutteli, etta osaa reitin. Noh, ei osannut. Siella sitten pyorittiin ympyraa yli tunti ja kun lopulta loydettiin paikka, niin oltiin yli puoli tuntia myohassa ja jouduimme odottamaan valiaikaa. Tarjoilivat sentaan lohdutukseksi kahvia ja kekseja...
Mut ihmeen piristavaa kayda uusissa paikoissa ja joutua hukkaan! Takaisin tullessa oli pullea olo siita, etta lopulta ylipaansa loysin koko paikan. Se oli nimittain kiven takana. Ja olihan tuo mukava ajella kauniissa kaupungissa. Onneksi ei ollut ruuhka-aika.

Huomenna mennaan yhdessa sunnuntai lounaalle ja illalla vois vaan vollata kotona. Ei huvita tehda muuta kuin vetaa viltti niskaan ja katsoa leffoja. Kaippa tuo kylma kangistaa...

Joo. Tanaan on ollut hyva paiva ja toivottavasti huomennakin. Voikaa tekin yhta hyvin kuin mina tanaan!

Moni tuntuu olevan kipeana taalla ja kohta se flunssa iskee muhunkin... Ma toivon, etta saisin pidettya sen poissa tahdonvoimalla. Mut en usko...

Viikonloppu on taas ohi ja odotettu maanantai lasna. Jotenkin ma sain itseni ylos aamulla kahdeksalta ja raahauduin tanssitunnilleni. En ole kaynyt pariin viikkoon ja kynnys lahtea sinne oli jo korkea. Tiesin olevani muita jaljessa, joten eipa siina auttanut muuta kuin menna eturiviin parhaalle paikalle... Ja hyvinhan se sitten meni, kun vaan alkuun paasi.

Tanaan ois tarkoitus ottaa ihan iisisti. Lueskella, kokata ja kayda laulamassa.
Viikonloppu oli aika rankka ja pitka, mutta oli siina jotain antoisaakin. Sunnuntaina olimme siis Chrisin siskon luona lounaalla ja sen jalkeen vain istuimme ja olimme. Me Chrisin kanssa otimme pienet tirsat silla valin kun Liz ja hanen miehensa olivat poimimassa omenoita. Meinasi kylla havettaa kun he tulivat sisaan ja mina (ja Chris tietysti) torkuimme olohuoneessa. Mutta joo. Pieni lepo teki hyvaa, silla illalla minun piti ajaa Bristoliin vanhaan tupakka tehtaaseen, joka on siis nykyaan teatteri. Paikka oli meille molemmille uusi ja mina jouduin loytamaan tieni sinne yksin Chrisin nukkuessa autossa. Kartta kadessa ja silmat tarkkana selviydyin perille, vaikka vahan epailyttikin mihin me paadymme. Kavimme katsomassa Sue Perkins nimista stand up koomikkoa, joka oli tosi hyva. Osa vitseista meni kylla ohi ihan jo sen takia, etta ne olivat Bristolin kaupunkiin liittyvia juttuja tai televisiosarjoista kertovia. Enhan ma niista tieda yhtaan mitaan.

Aika menee ihan jarkyttavan kovaa vauhtia ja kohta on jo joulu. Ei vaan jaksa kasittaa mihin se aika menee ja miten sita ei saa mitaan aikaiseksi. Kunhan vaan oon ja elan tata tavallista arkea, vaikka tuolla ihan lahella ois niin paljon tekemista ja nakemista. Sen taas tajus kun kavin eilen uudessa paikassa. Ja kyllahan se piristaa! Sita ennen oli niin synkkia ajatuksia kaikesta ja olin varma, etta kuolema korjaa. Pitanee jatkaa itsensa potkimista...

Mulla on nyt sitten oranssit hiukset. Maija leikkas ja varjas ne eilen. Tykkaan kylla itse.
Pitanee laittaa taas kuvia, kunhan vaan joudan...

Jepulis. Viikonloppu meni toita tehden, maanantai ja tama paiva myos toissa, nyt kyllakin sairaalassa. Siella on ollut niiiiiiiiiiiiiiiiin tylsaa ja Chris on ollut siita syysta tosi hankala. Han siis leikattiin tanaan ja ilmeisesti leikkaus ei sujunut kuten toivottiin. Joten toisin sanottuna tama oli taysin turha reissu. Argg!
Tama paiva on onneksi ollut vahan helpompi kuin eilinen. Chris on nukkunut paljon ja mulla on ollut aikaa olla omissa ajatuksissani. Tuntuu, etta mulla ei oo ollut siihen aikaa pariin viikkoon. Tana aamuna kavin hoitamassa ruokaostoksia Chrisin puolesta ja huomasin kaupan pihassa, etten muista ajaneeni sinne. Olin ollut niin uppoutunut johonkin taysin muuhun. Kaippa mulla on paa liian taynna, eika mitaan mahdollisuuksia istua ja olla rauhassa. Paivat on olleet tosi pitkia (viikonloppuna 13,5 tuntisia paivia ja nyt viikolla "vain" 11 h.) ja "vapaa-aikakin" on mennyt soitellessa Chrisin sukulaisille tai yohoitajille. Kaytannossa koko elama on pyorinyt vaan Chrisin ymparilla. Eilen arsytti ihan kympilla hanen itsekas asenteensa. Sairaalassa huomasin miten onnekas han oikeasti on. Hanella on aina joku huolehtimassa, ettei hanen nenansa kutise tai etta han saa katsoa telkkaria juuri sopivasta kulmasta ja sopivalla voluumilla. Yleensakin joku on koko ajan lasna huolehtimassa siita, etta hanella on kaikkea mita han haluaa. Ja han kylla osaa vaatia! Sen verran ma oon Chrisilta oppinut, etta jos muhun joskus iskee jokin halvaannuttava tauti, tiedan etta mun pitaa osata sanoa mita haluan, jos meinaan pitaa paani kasassa. Se on hanen pitkan ikansa salaisuus.
Mutta kylla hanen royhkeyttaan on joskus vaikea sulattaa. Eilenkin istuimme kahvilassa ja yhtakkia han sai paahansa, etta haluaa istua kasvot toiseen suuntaan. Eihan siina muuten olisi mitaan ongelmaa, mutta kun hanen pyoratuolinsa olisi tukkinut kaytavan ja vierassa olevan poydan ja kahvila sattui olemaan ihan taynna. Han vain jatkoi inkuttamista perusteluistani huolimatta kunnes tiuskien kaansin hanet. Sitten yritin vaan laskea kymmeneen, sataan ja tuhanteen... Ja myohemmin menimme eraaseen aulaan katsomaan televisiota ja tietysti Chris halusi istua niin, etta kaikilla olisi mahdollisimman hankalaa istua hanen lahellaan. Ymmarran kylla, ettei han nae enaa kunnolla, eika paan liikuttaminen ole helppoa, mutta se toisten huomioimattomuus sai mut vaan niiiiiiin vihaiseksi. Eihan kukaan kehtaa tulla sanomaan pyoratuolipotilaalle, etta hei, sa tukit kaikkien muiden kulkureitin ja puolet istumapaikoista!!
Noh, tanaan han oli jo vahan rauhallisempi. Kysyi jopa minulta, etta naenko televisiota kunnolla ja oli huolissaan siita olenko vasynyt. Enhan ma nahnyt koko televisioruutua (joka oli siis vain 15*15cm), mutta ei silla ollut valia vaan silla, etta hanella oli jotain tekemista. Ja etta se tukki hanen suunsa... Olenpa ma nyt ilkea!
Me kaikki ollaan nyt tosi huolissaan miten hanelle kay. Tama oli jo toinen kerta kun leikkaus ei ole onnistunut ja han menettaa jatkuvasti liikaa verta (hanella on sita siis virtsassa), joten pelkaamme, etta loppu voi olla lahella. Ja jotenkin tuntuu, etta hankin tietaa sen. Han ei luultavasti kestaisi suurempaa leikkausta, muttei myoskaan sita, ettei hanta leikata. Ja nykyinen leikkausmuoto ei selvastikaan toimi. Saa nahda mita laakari sanoo huomenna. Ma oon siis viela huomisenkin toissa. Lindalla on ilmeisesti keuhkoputken tulehdus... Jepajee!
Mut kuten huomaatte, mun elama on nyt vaan Chrisia ja lisaa Chrisia. Ei mulle kuulu yhtaan mitaan, koska en ehdi miettia (saatikka tehda) mitaan. Viime viikkokin meni porukoita "viihdyttaessa". Ja nyt sitten auto tilttas, joten vapaapaivat olemme jumissa taalla talossa. Mutta 18. paiva menen Lontooseen Hennaa morjestamaan ja oon siella yhden yon. En ookaan ollut Lontoossa viimeksi kuin 16-vuotiaana. Voi olla, etta naen sen vahan eri silmin...