IRC-Galleria

Joskus sitä miettii ihan vakavissaan, että pitäis olla kuitenkin jo suhteellisen järkevä. Jostain kumman syystä sitä sitten päättääkin repäistä jotain sellaista, että voi asettaa kyseenalaiseksi kaiken siihen mennessä oppimansa. Tai sitten sotkee elämäänsä jollain muulla tavalla. Miten toiset ihmiset malttaa pysähtyä elämään järkevää elämää ilman kohkaamista, hankkia sen epämääräisen luvun (oliko se 2,4 vai 1,8?) lapsia, ostaa auton ja Raunolta omakotitalon? Mikä toiset ihmiset ajaa siihen jatkuvaan levottomuuteen ja kyvyttömyyteen ottaa itseään niskasta kiinni ja elää normien mukaisesti? Ja onko loppujen lopuksi normien mukaista elämää? Onko hyväksyttävämpää elää elämäänsä ilman ihan kaikkia rajoitteita vai elää normien mukaista elämää, mutta elää sitä tyytymättömänä?
Välillä tulee mietittyä omia valintojaan ja tekojaan sekä sitä, olisiko elämä kuinka erilaista nyt? Miksei silloin aikoja sitten voinutkaan seurustella sen kiltin, kivan ja mukavannäköisen pojan kanssa pidempään? Saattoiko olla silloin jo niin ettei halunnut jäädä "polkemaan paikalleen" ja uskoi jostain löytyvän sen Ainoan Oikean ja lopullisen sielunkumppanin? Missä ihmeessä luuraa se ihminen, jonka pitäisi olla se selvännäkijän lupaama maailman kivoin ja hauskin mies jonka kanssa majaillaan vetten äärellä? Vai onko se mennytkin jo ohi? Voiko sellainen jäädä huomaamatta kokonaan ja mitäs sitten tapahtuu?
Tuleeko mulle jossain vaiheessa joku jo sanomaan miten kuuluu käyttäytyä jos henkinen ikä on samalla tasolla kuin viime viikonloppuna? Miksi pitäisi ns. asettua aloilleen ja yrittää elää sen mukaan mitä ihmiset sanoo? Tekisikö se mut onnellisemmaksi jos yrittäisin elää normien mukaista elämää ja esimerkiksi pitää avioliittoa yllä vaikka väkisin? Kun toisena vaihtoehtona on elää omaa elämäänsä ja yrittää katsella mitä tuleman pitää, vaikkakin se välillä on kohtalaisen yksinäistä. Onneksi mussa kuitenkin piilee se pieni erakko jolla pitää olla laatuaikaa itsensäkin kanssa. Pystyisinkö edes olemaan onnellinen pullantuoksuisena ja kukkapenkkejä kitkevänä äitinä? Vai onko sellaiseen elämään asettuminen oikeasti loppupeleissä kiinni vain vastapelurista? Omaksi kunniakseni täytyy kyllä todeta etten osaa pelailla ihmisten tunteilla - jos siinä purressa istuessa vene raapii vähänkin pohjaa niin paatti on välittömästi ohjattava paremmille vesille, vaikka sen veneen joutuisi sinne itse työntämään ja uimaan itse kuivalle maalle (aika mystinen lause, myönnettäköön). Mulle joskus viime kesänä todettiin etten huomaa ikinä musta kiinnostuneita ihmisiä (eli jos tää mun tuleva hauska mies lukee tän, niin tule nyt jumalauta sanomaan asiasi kunnolla, heh). Sen sijaan kyllä huomaan ympärillä tapahtuvat pienetkin merkit muiden ihmisten välillä ja jopa ennakoin tapahtumia, joka välillä ahdistaa kun tietää myös negatiivisia asioita tapahtuvan. Katsooko omia asioitaan sitten liian läheltä vai mikä siinä on? Hienointa olis tietysti ajatella sen olevan jotain elämää suurempaa epäitsekkyyttä. Suosikkisarjani Frendit sai joskus miettimään, onko olemassa epäitsekästä tekoa. En ole ihan hetkeen asiaa miettinyt enkä nytkään taida jaksaa kun on tässä tämä niin kova ajatuksenlento päällä, mutta sitä voi joskus miettiä. Itse kukin. Sitäkin. Antamisen ilo on paras ilo, ei niinkään saamisen. On hienoa yllättää toinen ihminen mieluisalla asialla ja nähdä vilpittömän yllättynyt ja onnellinen ilme. Se on ainakin minulle tärkeämpää kuin siihen mahdollisesti uhrattu aika tai raha.

Olisko tää tässä. Tämä ajatuksenjuoksu on omistettu Tompalle joka viime viikonloppuna mainitsi kuinka olisi mukavampi lukea muidenkin päiväkirjoista jotain muuta kuin haasteina tulevia rimpsuja. Henkinen tyllihame meni maanantaina naftaliiniin, mutta kyllä mä sieltä pienen riekaleen kaivan jo muutaman päivän päästä taskunpohjalle. Se kokonainen hame saa odotella seuraavia kasaribileitä :-)
Äiti tietysti lukee tämän myöskin joten äidillekin rakkaita terveisiä ja kiitoksia olemassaolosta!

Ei paljo muuta lisättävää kuin ehkä kaks sanaa: Mai Ämi!