IRC-Galleria

19.3.2004 sattui Konginkankaalla Suomen historian vakavin tieliikenneonnettomuus ja minä kävelin puolisangossa liehuvien lippujen saattamana tatuointiliike Blue Dragoniin. Siitä päivästä lähtien, kohta jo 4 vuotta olen kantanut sirppiä ja vasaraa lapaluideni välissä. Se on läheisin ja rakkain taideteokseni herättäen aina päivä päivältä uusia ajatuksia ja tulkintoja sen merkityksestä. Tällä hetkellä mielestäni sen keskeisin sanoma tai paremminkin funktio on toimia antiteesinä.

Yksi tyypillinen esimerkki kritiikistä: "Oletko tavannut Stalinin henkilökohtaisesti? Minä tapasin hänet, kun hän tuli pommittamaan Helsinkiä vuonna -39." Aivan kuin eläisin täydellisessä epätietoisuudessa mitä verenvuodatusta kantamani symbolin alla on harrastettu.

Minun tatuointini on antiteesi ihmisille, jotka boikotoivat Teemu Mäen "My way, a work in progress"-työtä eläinrääkkäyksen nimissä ja tekevät ilmiannon poliisille Ulla Karttusen teoksesta "Neitsythuorakirkko". Ihmisille, joiden mielestä Serranon "Pissed Christ" on jumalanpilkkaa. Ihmisille, jotka vauhkoavat moraaliseppeleet päässään, vaikka heidän pitäisi olla kehittämässä pahasti vajaavaista abstraktia ajattelukykyään. Mikä aika on tämä, jolloin ainoa muutos, mikä saadaan massojen voimalla aikaan, on sensuuri taideteoksille, jotka eivät miellyttäneet nimimerkkiä "huolestunut äiti"?

Minun tatuoinnilla ei ole yhtä helposti lähestyttävää sanomaa kuin yllämainituilla teoksilla, mutta ihmisiä jotka loukkaantuvat siitä yhdistää sama tunneperäinen kiihko, mikä estää analyyttisen ajattelun. Minun tatuointini on antiteesi sodille, jotka soditaan sen vallassa ja sanavapauden rajoituksille. Minun tatuointini on tunneperäistä sadistista kiihkoa, sanavapauden rajoitus ja samaan aikaan myös niiden antiteesi.

Minun tatuointini on antiteesi delfiineille ynnä muille kivoille tribaalikuvioille silläkin uhalla, että minua pidetään kommunistina. Parempi kohtalo se kuin, että minua luultaisiin "huolestuneeksi äidiksi".