IRC-Gallerian tietosuojakäytännöt päivittyvät 25.5.2018 vastaamaan EU:n tietosuoja-asetuksen (GDPR) vaatimuksia. Lue päivitetty Tietosuojaseloste. Lisäksi käyttöehdoissa on tarkennettu ikärajaa ja kohta 6.2 viittaa Suomen lain lisäksi Euroopan unionin lakiin.

IRC-Galleria

MIETTIKÄÄ VÄHÄN!!Keskiviikko 15.04.2009 16:04

Kun silmiimme joutuu shampoota Head and Shoulders tai PanteneProV, huuhtelemme äkkiä tuon pienen pisaran pois, koska se tuntuu epämiellyttävältä. Mutta tuo sama shampoo aiheutti aikaisemmin kipua toisellekin eliölle, tosin kipu oli paljon voimakkaampaa. Silmiinne joutui
vain pieni pisara, sen sijaan albiino-kanin silmälle sitä kaadettiin teelusikallisen verran. Te huuhtelitte sen pois, mutta kanilla ei ollut mahdollisuutta hieroa tämän kirvelevän tahmeaa ainetta pois: ensinnäkin kanilta puuttuu kyynelnesteen eritys ja toisteksi hänen liikkumisensa on
estetty. Kun silmää kirvelee, minuuttikin tuntuu ikuisuudelta. Shampoo pidetään kanin silmässä kolmen viikon ajan. Joiltakin eläimiltä katkeaa selkäranka ja kaula, kun ne yrittävät päästä karkuun.

Mainokset kertovat meille jatkuvasti, että ihmiset jotka eivät käytä astianpesuainetta nimeltä Fairy, menettävät hyvin paljon (aikaa, mahdollisuuden pitää hauskaa, rahaa jne). Mutta ehkäpä juuri nämä ''epäsivistyneet'' ihmiset, heidän tietämättään, toimivat koe-eläinten parhaaksi: he eivät osta Fairyä ja sillä tavalla eivät kannata rottien ja marsujen pakollista ruokintaa astianpesuaineilla. Kun olette syönyt liikaa raskasta ruokaa, tunnette olonne todella pahaksi ja raskaaksi, joskus joudutte ottamaan lääkkeitä, jotka parantavat ruoansulatusta. Mutta kuvitelkaapa, jos teidän mahalaukkuunne viedään putken kautta litra Fairya!

Ariel -pesuaineen pakkauksessa lukee, että sitä on käytettävää suojakäsineet käsissä, koska se syövyttää käsien ihoa. Jo pelkästään tämä aiheuttaa epämiellyttävää tunnetta ja kipua. Mutta kuvitelkaapa, miltä tuntuu marsuilta, kaneilta, koirilta, kissoilta ja muilta koe-eläimiltä, kun niiltä poistetaan ylempi ihokerros hiekkapaperia apuna käyttäen ja hierotaan paljaaseen kohtaan pesuainetta. Muistelkaamme lapsuutemme, kun kaaduimme asfaltille ja vahingoitimme polvemme. Tosin silloin kukaan ei hieronut haavaan syövyttävää pesuainetta.

Vuonna 2001 Euroopan Unioni suuntasi kulkunsa tuotteiden testauksen eläimillä vähentämiseen ja vähitellen sen kokonaan lopettamiseen. Vuoteen 2013 mennessä suurin osa eläinkoemenetelmistä kielletään.

Suomessa myytäviä kosmetiikkasarjoja, jotka eivät testaa tuotteitaan eläimillä ovat esimerkiksi kuuluisa The Body Shop ja Joe Blasco. Suomen johtavimmista sarjoista Lumene, Nivea, Herbina ja Anytime käyttävät vaihtoehtoisia testausmenetelmiä eivätkä myöskään testaa tuotteitaan eläimillä. Kuuluisat Yves Rocher, Chanel, Clarins, IsaDora sekä Revlon eivät myöskään kannata eläinkokeita, eivätkä myöskään testaa tuotteitaan koe-eläimillä. Tämän vuoksi edellämainittuja merkkejä kannattaa suosia.

Sen sijaan yritykset, jotka yhä käyttävät eläimiä tuotteiden testauksessa, ovat esimerkiksi kuuluisat Braun (Gillette Company), Procter and Gamble, Colgate-Palmolive (Ajax, Hill's Pet Nutrition, Mennen, Palmolive), Coty (Calvin Klein, Rimmel), Gillette, Johnson and Johnson, L'oréal, MaxFactor, Oral-B, Pantene ja moni muu.

Muistakaa: joka ikinen ostamanne pakkaus pesuainetta Ariel tai Tide, jokainen tuubi Oral-B:tä, jokainen Pantenen hiustenhoitoaine, kaikki Palmoliven käsisaippuat tai L'oréalin meikkivoiteet ovat turhien ja julmien eläinkokeiden rahoittamista. Jos ostatte eläinkokeita hyväksyvien yrityksen tuotteita, hyväksytte vapaaehtoisesti julmien eläinkokeiden käytön. Sen sijaan jos hankitte vaihtoehtoisia ja inhimillisiä testeusmenetelmiä käyttävien yritysten tuotteita, autatte vähentämään hirveää julmuutta.

[Ei aihetta]Keskiviikko 08.04.2009 01:20

[Ei aihetta]Keskiviikko 08.04.2009 01:16

Kissan kuolema- kirjaTiistai 07.04.2009 23:56

Kissan kuolema


Elokuun ilta oli vielä aavistuksen lämmin, tuuli etelästä. Pimeys oli samettista, se kietoi pihapiirin ja talot syliinsä kuin nainen. Metsä kohisi pihapiirin laidoilla, huokaili tuulen alla.

Oli yksinäistä.

Ari sammutti savukkeen jota oli tullut pihalle polttamaan. Hänen takanaan oli valaistu suorakaide, päivystyshuoneen ikkuna. Piha oli pimeä muuten, Korpirannan koulukodissa säästettiin sähköjä. Henkilökunnan asuintalotkin olivat pimeinä, oli jo aika myöhä. Ja jokainen ilmeisesti säästi henkilökohtaisestikin, sillä kukaan ei polttanut omaa porrasvaloaan joka meni omaan sähkölaskuun.

Oli perjantai-ilta. Kaupungilla, noiden metsien takana, vain kolmentoista vaivaisen kilometrin päässä kiersivät nuoret kortteliralliaan, autoin tai jalan, eväinä keskikaljaa tai kirkasta, tai olivat mukana muuten vain. Täällä oli kahdeksan nuorta kaiken ulkopuolella, seitsemän komennettuna huoneisiinsa, takalukossa olevien ulko-ovien ja panssariverkolla varmistettujen ikkunoiden takana ja yksi palkan edestä heitä vahtimassa.

Oli ollut typerää tulla tänne töihin.

Ensimmäistä kertaa Ari antoi itsensä ajatella noin. Hän oli tullut tänne innoissaan. Koko lukioajan hän oli kuvitellut sopivansa työhön jossa voisi auttaa vaikeuksiin joutuneita ihmisiä. Jossain tulevaisuudessa hän ajatteli olevansa kenties psykologi tai muuta vastaavaa, kasvattaja tai laitosjohtaja. Ammattiauttaja kumminkin. Työpaikka ohjaajana koulukodissa oli vastavalmistuneesta ylioppilaasta tuntunut lottovoitolta: palkka ja tutustuminen työhön samalla kertaa. Korpirannan koulukotiin tultuaan hän sitten nopeasti oli tajunnut, että suurin osa työtovereista ei ollut päässyt tähän työhön vaan joutunut. Ja nekin jotka samoin kuin hän olivat aluksi tulleet toiveammattiinsa olivat pettyneitä ja olisivat siirtyneet muualle jos vain olisivat voineet.

Työ oli raskasta, mutta se ei ollut pahinta. Pahinta oli että työ tuntui järjettömältä, tarpeettomalta, jopa väärältä. Tässä hän seisoi lämpimän yön sylissä, yön joka oli luotu nuorten liikkumiseen, kohtaamiseen, rakastumiseen. Tässä hän kaipasi kaupungille nähdäkseen tytön, tutun tai tuntemattoman, silmissä lupauksen ja kokeakseen elokuun yön niin kuin se kokea piti. Ja hänen tehtävänsä oli estää seitsemää muuta kaipaavaa nuorta pääsemästä sinne minne hän itsekin kaipasi.

Perjantai-ilta oli kyllä iltalomailta, mutta iltaloma koulukodista tarkoitti paluuta kello yksitoista jolloin kaupungilla vasta alkoi tapahtua. Ja iltaloman sai vain jos oli käyttäytynyt hyvin koko viikon. Tänään sen olisivat saaneet Siru ja Jufe. Mutta Siru oli ujo kolmetoistavuotias joka ei lähtenyt kaupunkiin ilman toisen tytön seuraa ja Jufe oli nuorista ainut joka ei sinne halunnut. Jufe oli peruspelkuri, laiha punatukkainen punkkaripoika, hurjan näköinen mutta äärimmäisen rauhaa rakastava – ja joutui aina hakatuksi jos lähti nuorison liikkumispaikoille, ilmeisesti huomiota herättävän ulkomuotonsa ja selvästi näkyvän pelokkuutensa takia.

Ilse, Perttu ja Jekku olivat ulkonaliikkumiskiellossa koska olivat viime viikolla syyllistyneet murtoon läheiselle huoltoasemalle. Muita seurauksia siitä ei tulisi, sillä porukan vanhinkin, Perttu, täyttäisi viisitoista vasta ensi kuussa. Mimosa oli menettänyt iltalomansa koska oli kieltäytynyt siivoamasta hänelle määrättyä aluetta ja Nitta koska oli keskiviikkona karannut omalle lomalle, treffeille jonkun panssarijääkärin kanssa. Kenen, sen perässä ei pysynyt. Nitta oli käynyt läpi suunnilleen koko komppanian.

Ari sytytti uuden tupakan. Yövuorot olivat tylsyyden huippu muutenkin saati sitten yönä jolloin olisi ollut parempaakin tekemistä. Hän näki mielessään Nitan nauruiset silmät kun tyttö oli tullut toivottamaan hyvää yötä. Nitalla oli ollut yllään läpinäkyvä yöpaita, kauniit rinnat olivat kuultaneet sen läpi ilkkuen. Tytön katse oli liukunut yli kuin kosketus. Nitta oli seitsemäntoista ja täysi aikuinen ainakin siinä mielessä kuin Ari itse kahdeksantoista ikävuotensa kanssa oli aikuinen. Mutta vain toisen aikuisuus tunnustettiin.

Niin, tässä sitä kelpasi olemaan vahdissa, myöntämään ja kieltämään, tekemään raportteja Nitan käytöksestä. Ikäero ei siihen oikeuttanut vaan asema: toinen oli ohjaaja, toinen sosiaalilautakunnan huostaanottama. Ja Nitan puolustautumiskeinoksi jäi vain silmien äänetön nauru. Tehokas keino kyllä, se nolostutti ja hämmensi muutakin henkilökuntaa. Nittaa pidettiin vakavasti ongelmaisena vaikkei hän ollut koskaan tehnyt varsinaisia rikoksia eikä etsinyt järjestelmällisesti tappelumahdollisuuksia. Mutta hän oli onnistunut varjelemaan jonkinlaisen itsekunnioituksen ja näissä oloissa sellainen nuori rikkoi kuvion pahemman kerran.

Metsän rajassa syttyi valo. Se tuntui mukavalta: joku muukin Korpirannan alueella oli hereillä, Liisa. Liisan asunto oli kaksikerroksisen rakennuksen yläkerrassa. Valaistun ikkunan vieressä häämötti mustana neliönä toinen ikkuna, jonka takana asuivat tilapäiset työntekijät, tällä kertaa huone oli Arin käytössä. Vessa ja pesutilat olivat Liisan kanssa yhteiset.

Ari vilkaisi kelloaan. Oli aika mennä sisään, piti tarkastaa huoneet. Se oli uusi määräys – uusia määräyksiä tuli tuhkatiheään – ja laadittu siksi että ovien takalukitus ja ikkunoiden panssariverkot eivät riittäneet estämään karkaamisia. Ei siihen riittänyt tarkastuskaan, mutta luvattomat poistumiset piti kirjata jatkorangaistuksia varten.

Hän aloitti poikien käytävältä. Siellä oli tunkkainen haju. Nuorten piti siivota itse mutta homma ei toiminut. Hän kurkisti ensin Jekun huoneeseen. Poika nukkui levollisesti ja näytti viattomalta pikkulapselta. Todellisuudessa hän oli isonveljen taitavaksi murtautujaksi opettama poika, joka luki vain rikoskertomuksia ja haaveili menestyvästä urasta keikkamiehenä. Isä ja isoveli olivat vankilassa, mutta se ei Jekkua lannistanut, se oli osa ainoata uraa jonka hän näki tulevaisuutenaan. Jufe oli huoneessaan myös. Hän oli potkinut peiton lattialle ja nukkui pikkuisiin alushousuihin verhoutuneena. Miltähän naisohjaajista tuntui kurkkia näin?

Perttu oli nukkumassa hänkin ja poikien puolen neljäs huone oli tyhjä. Sieltä oli toimitettu Saku vankilaan, rötöksistä joita enimmäkseen olivat tehneet Ilse, Perttu ja Jekku – mutta kun näiden ikä ei ollut riittävä ja Saku oli muutamia kertoja ollut mukana niin vastuu oli sälytetty hänelle raskaimman jälkeen.

Tyttöjen puolella Ari yritti liikkua oikein hiljaa. Ne raivostuivat huoneisiin kurkkimisesta jos heräsivät. Mutta nyt kukaan ei herännyt. Siru nukkui pikkulapsimaisesti tuhisten, vaaleat hiukset tyynyllä levällään sekaisena pörrönä. Ilse heräsi hiukan kun ovi narahti, sanoi unisesti "älä saatana kyttää" ja nukahti taas. Mimosa oli tulossa vessasta joten sen huoneeseen ei tarvinnut katsoa eikä olisi päässytkään. Sääntöjä uhmaten Mimosa aina telkesi ovensa.

Nitan kissa luikahti Mimosan perässä huoneeseen.

– Miks Miuku sun huoneessa nukkuu? Ari kysyi.

– Paskaako se sulle kuuluu, Mimosa sanoi. – Ei Miuku oo huostaanotettu niin kuin me muut. Kai se saa päättää omista asioistaan eikä tartte sun lupaa joka askeleeseen.

– Joo kai, Ari sanoi. – Hyvää yötä.

Miuku oli koulukodin luvaton kissa. Keväällä Nitta oli tuonut pienen pennun palatessaan eräältä karkumatkaltaan. Hän ei ollut luopunut siitä, ja kukaan aikuinen ei ollut hirvinnyt toteuttaa tehtyä päätöstä ettei Miuku saanut olla talossa. Ohjaajat olivat kaupunkilaisia kaikki, kissantappaminen oli outoa puuhaa. Ja eläinlääkärin käyttäminen oli määrärahaongelma. Kissan nukuttamiseen ei ollut budjetoitu rahaa. Niinpä Miuku oli kasvanut, aikuistunut, tottunut taloon ja siihen oli totuttu. Mutta vaikka Miuku olikin tavallaan kaikkien kissa, se silti aina nukkui Nitan huoneessa jos Nitta oli paikalla.

Pahaa aavistaen Ari avasi Nitan oven.

Huone oli siisti ja viihtyisä. Nitta oli ollut talossa jo kaksi vuotta ja hän näki vaivaa sekä ulkonäkönsä että ympäristönsä suhteen toisin kuin suurin osa tänne sijoitettuja. Hän oli onnistunut haalimaan viherkasveja, koriste-esineitä, julisteita, kunnollisen matonkin, ja maalannut ja kunnostanut huonekaluja. Nitan hajuvesi tuoksui huoneessa voimakkaasti. Tyttö näytti nukkuvan sängyssään, tiiviisti peiton alla. Mutta Ari, jonka epäluulot olivat heränneet, sytytti valot. Ja epäluulot osoittautuivat oikeiksi. Tyynyllä oli päätä esittämässä Nitan laukku, ja kun peittoa nosti niin vartalo muodostui sohvatyynyistä.

Ari meni ikkunan luo. Salpa oli auki. Panssariverkko oli edessä, mutta kun sitä kosketti kädellään se kääntyi syrjään kauniisti kuin ovi. Sitä oli siististi irrotettu reunoista.

– Ai sä huomasit, Mimosa sanoi ovelta. – Tota Nitta käski sanoa jos sä huomaat, ettei kannata lähettää poliiseja perään, se tulee kyllä aamuks takasin. Sillä vaan oli treffit sovittu täksi illaksi. Panssarijääkärin kanssa, eri jätkän kuin silloin keskiviikkona.

Ari huokasi. Miuku tuli ja hankasi itseään hänen jalkaansa, kehräsi. Mimosa katsoi levollisesti silmiin kuin olisi tiennyt olevansa oikealla asialla. Täytyihän kahdeksantoistavuotiaan pojan ymmärtää, vaikka siitä kuinka oli tehty lähes ikätovereittensa valvoja ja vartija. Tällaisena yönä oli ihan oikein lähteä treffeille. Oli väärin pitää nuoria panssariverkkojen ja takalukittujen ovien takana vaikka he olivatkin mokailleet jossain vaiheessa elämäänsä.

– Kuka ton verkon on tolleen laittanu? Ari kysyi.

– Jekku, Mimosa sanoi. – Se on kaikissa ikkunoissa nyt noin, mullakin. Kuka hyvänsä vois lähtee jos haluis. Mut mulla on vähän muuta mielessä. Ja Perttu ja ne oli niin myöhään eilen ettei ne viittineet tänään. Mut ooksä huomannu että tuolla ulkona liikkuu joku ja kurkkii huoneisiin? Mä pelästyin sitä äsken.

– Ei siellä ketään ole, Ari sanoi.

– Mut mä näin selvästi. Se oli iso mies.

– Höpö höpö. Mee nukkumaan vaan.

Mimosa nyykäytti päätään vähän tyytymättömän näköisenä, mutta meni. Nuoret olivat valittaneet kurkistelijasta viikkokausia, siitä asti kun oli tullut pimeät iltayöt. Mutta koulukoti oli syrjässä metsien keskellä, ei sinne eksynyt kulkijoita.

Ari meni ohjaajien huoneeseen, etsi raporttivihon.

"Nitta poistunut luvatta", hän kirjoitti. "Jättänyt Mimosan kautta viestin että palaa aamuksi. En soittanut poliisille."

Hän istui hetken ja tuijotti monistetta jossa selvästi luki että kaikista karkaamisista oli heti ilmoitettava poliisille, ilman mitään poikkeuksia, kaikissa oloissa.

"Kun ne taitavat olla kurkkua myöten kyllästyneitä meidän jatkuviin ilmoituksiin jotka sitten saman tien perutaan kun karkuri tulee itse takaisin", hän kirjoitti.

Hänen teki mieli kirjoittaa vielä jotain muuta, jotain siitä että miksei Nitta olisi voinut saada ihan lupaa lähdölleen. Ettei ihmisiä voinut sopeuttaa yhteiskuntaan eristämällä heidät siitä. Mutta hän tiesi ettei kannattanut kirjoittaa sellaista. Kukaan ei muuttaisi mieltään mutta moni suuttuisi.

Ja silloin hän näki hahmon.

Se oli kookas mies. Se tuli päivystyshuoneen ikkunan taa kuin katsoakseen kuka oli vuorossa. Sitten, kun Ari nosti katseensa, se luikahti syrjään.

Niin kuin hyvän ohjaajan kuuluukin Ari meni kärppänä ovelle. Pensaat risahtelivat valojen piirin ulkopuolella, joku poistui nopeasti metsän reunaa kohti. Ari sulki oven takanaan ja juoksi perässä. Mutta heti valopiirin ulkopuolella hän pysähtyi. Mies oli ollut iso. Se ei ollut kukaan talon nuorista. Saku se olisi voinut olla. Mutta Saku oli vankilassa.

Saattoi se tietysti olla Sakukin. Vankiloistakin karkailtiin niin kuin koulukodista vaikkei kai sentään yhtä helposti. Ja jos se oli Saku ei kannattanut lähteä yksin perään. Saku ei häikäilisi pätkiä turpiin ohjaajaa joka olisi kyllin typerä yrittääkseen häntä pakolla kiinni.

Ari palasi asuntolaan ja meni sulkemaan Nitan ikkunan joka äsken oli jäänyt auki. Hiippailija ei ainakaan pääsisi taloon sisään rikkomatta ruutua. Ellei joku avaisi ovea. Mimosa oli vihjaillut jotain "muista suunnitelmista". Jos Ilse vihjaili semmoista se oli pahaenteistä, saattoi merkitä mitä hyvänsä talon auton ajamisesta Helsinkiin päärakennuksen kassakaappiin murtautumiseen. Molemmat temput oli tehty kesällä. Mutta Mimosankin vihjailut sieti silti tarkastaa.

Mimosan huoneen oven sai helposti auki. Jo siitä tiesi että huone oli tyhjä. Hetken Ari seisoi synkkänä. Mimosa ja Saku olivat olleet ainakin jonkin verran kaverit. Mutta sitten mieleen tuli toinen vaihtoehto. Hän palasi poikien käytävälle. Jufen huoneesta kuului hiljaista supatusta, heikkorakenteinen laverisänky narahteli.

Tätä olivat Mimosan "muut suunnitelmat". Romanssi olikin näyttänyt kehittyvän jo jonkin aikaa. Mimosan häviäminen huoneestaan ei mitenkään liittynyt metsään kadonneeseen mieheen.

Nyt olisi pitänyt avata ovi, lukea lakia kahdelle neljätoistavuotiaalle. Mutta kahdeksantoistavuotias, joka vielä muisti noiden ensikokemusten ihanuuden, ei pystynyt siihen. Jufe ja Mimosa, nehän olivat mainio pari. Herkkä, arka poika ja kovanyrkkinen tyttö joka pienestä koostaan huolimatta voitti tappelussa kenet tahtoi. Niillä olisi taatusti parempi vaikutus toisiinsa kuin kellään kasvattajalla kumpaankaan.

Ari palasi päivystyshuoneeseen, vilkaisi raporttikirjaa muttei kirjoittanut siihen. Hän katsoi ilmoitustaulua. Varalla oli Masa, jos hän tarvitsisi apua. Hän mietti pitäisikö soittaa. Ajatus nurkissa hiippailevasta isosta miehestä ei tuntunut mukavalta.

Mutta Masa tajuaisi että hän pelkäsi, tulisi kyllä mutta olisi ivallinen tullessaan.

Liisan ikkunoissa oli yhä valo.





– Moi, Ari sanoi puhelimeen. Hän yritti puhua huolettomasti. – Mä näin että sä valvot. Mä tiedän kyllä ettet sä ole takapäivystäjä, mut mulla on ongelma.

– Kerro huoles, Liisa sanoi. – Mä heräsin enkä saa unta ja mä kittaan kirsikkaviiniä. Niin että mä oon just oikea ihminen kuunteleen kaiken maailman ongelmat just nyt. Ja mä voisin kans kertoo sulle kaikki murheeni. Mä alan olla jo semmosessa kumarassa.

Liisa oli juuri tuommoinen, vähän ärsyttävä. Hän oli reilusti päälle nelikymppinen, eronnut ja lapseton, ja vietti vapaa-aikanaan aika vauhdikasta elämää, johon kuuluivat

ravintolareissut ja kertakäyttömiehet. Mutta toisaalta Liisa oli ihminen jolle nuoren työkaverin oli helppo puhua. Hän ei väheksynyt toista eikä ottanut tärkeileviä äänenpainoja.

– Täällä on joku hiippailija, Ari sanoi. – Iso mies. Mimosa näki sen, ja äsken se kurkki päivystyshuoneeseen ja hei, nyt se meni sun ikkunoiden alta. Mä nään sen tästä. Se meni sun nurkan taa nyt.

– Jännää, Liisa sanoi. – Pari vuotta sitten kylän jengi kulki ammuskelemassa hernepyssyillä meidän nuorten ikkunoita. Sen jälkeen tällä mäellä ei olekaan ollut leikkimielisiä.

– Se vaikutti isolta, Ari sanoi hiukan harmistuneena. – Oli varmasti aikuinen mies.

– Se heittää just kiviä meidän keittiön ikkunaan, Liisa sanoi. – Odota mä käyn kysymässä mitä sillä on asiaa.

Keittiö oli niin kuin vessa ja suihkukin oikeastaan Liisan ja Arin yhteinen. Se oli metsään päin, sen ikkunaa ei nähnyt tästä. Ari odotti ja hetken kuluttua Liisa oli puhelimessa taas.

– Ei sun tartte pelätä, hän sanoi. – Se oli Saku vaan.

– No mä vähän ajattelin että siltä se näytti, Ari myönsi. – Mut senhän pitäis olla vankilassa.

– Se otti vähän lomaa, Liisa sanoi.

– Tarttee kai ilmoittaa poliisille, Ari arveli.

Liisa oli hiljaa hetken. Sitten hän sanoi ivallisella äänellä, venytellen:

– Ai jaa. No aprillia sit vaikkei huhtikuu olekaan. Ei mun ikkunaan kukaan heitellyt kiviä. Eti ite hiippailijas.

– Mut täytyyhän se ilmoittaa, sanoi Ari.

– Sä soitit mulle vaikka mulla on vapaailta, Liisa sanoi. – Mä en oo työvireessä enkä työkunnossa. Ja vaikka olisinkin, vaikka olisin just nyt työvuorossa ja vastuussa, niin mä en silti ymmärtäis mitä mulle kuuluu onks Saku linnassa vai ei. Kun oli ihan älytöntä että Saku sinne joutui, Ilsen ja Pertun ja Jekun typeryyksistä. Eihän Saku niitä tehnyt, istui vaan kaljakännissä niiden varastaman auton takapenkillä kun kytät ne löysi. Ja sä tiedät ihan hyvin että meidän rakas johtaja Annikki siitä kirjoitti semmoiset lausunnot että se linnaan päätyi, ja että se teki sen ihan ikiomista perhesyistä.

– No joo, Ari sanoi. – Jos sä et sano mulle että se oli Saku, niin mähän en tiedä sitä eikä mun sit tartte ilmoittaa.

Ja hän ajatteli että kaikki oli samantekevää. Hän oli ajautunut työhön jota ei voinut tehdä hyvin. Jos yritti tehdä niin kuin tunsi oikeaksi teki virkavirheitä kaiken aikaa. Jos noudatti ohjeita kiljui oma omatunto hätäänsä. Ja jos vetosi työtovereihin niin jokainen neuvoi eri tavalla. Liisa oli ratkaissut sen niin että toimi oman päänsä mukaan, tuli hyvin toimeen nuorten kanssa ja oli saavuttanut näiden luottamuksen, mutta herätti työtovereissaan närkästystä ja epäluuloja. Liisan ratkaisu ei varmaan ollut oikea. Mutta mikä olisi ollut?

– Nittakin on karannut, Ari sanoi. – Panssariverkoista on reunat irrotettu.

– Joo Jekku laittoi ne silleen jo pari viikkoa sitten.

– Mikset sä kertonu jos kerran tiesit?

– No kun Jekku saa auki ovetkin, Liisa sanoi kyllästyneesti. – Ei takalukosta, mut saranapuolelta. Ja kylppärin ikkuna on karmeineen irti, siitä pääsee. Ja Ilsen komeron ylähyllyltä pääsee välikatolle ja sitä kautta kattoluukusta. Ja jos nää kaikki tiet tukittais ne keksis uusia. Ja jos koulukoti saatais semmoseks että vaan ohjaajan avaimella tosiaan pääsis ulos käytäis ohjaajan kimppuun. Sitä on kokeiltu muutamissa paikoissa ja jotkut on päässy hengestään. Kyl ihmisen vapauden kaipuu esteet voittaa.

– Sä oot kännissä, Ari sanoi.

– Niin oon ja mulla on siihen oikeus, Liisa sanoi. – Keljuttaako olla työvuorossa?

– Tasan, Ari sanoi. – Mitä se Saku täältä ettii?

– Annaleenaa.

– Voi saakeli, Ari sanoi. – Mun on pakko soittaa päivystäjä. Annikki erottaa mut heti aamulla muuten.

Nyt vasta Ari tajusi kunnolla mitä Liisa oli tarkoittanut perhesyillä joiden takia Annikki, Korpirannan koulukodin johtaja, oli ollut innokas toimittamaan Sakua vankilaan. Annikilla oli tytär joka oli ensin ystävystynyt Nitan kanssa ja sitten hänen ja Sakun välillä oli ollut orastavaa kiintymystä. Annaleena oli kiireesti lähetetty kielikurssille Englantiin ja hänen siellä olonsa aikana oli Sakun vankilatuomio saatu voimaan.

– Soita vaan, Liisa sanoi riitaisasti. – Laittakaa kytät jahtaamaan Sakua pillit ulvoen. Ottakoot koirat mukaan, voivat ajaa sitä niinkuin kettua pitkin metsiä. Helvetti on sekin ihme jo täällä nähty. Niin ne jahtas yhtä Marjukkaa tuolla toissavuonna. Ja onhan Saku tosi hirvee rikollinen, kun se haluis tavata Annaleenan. Onhan se karmeeta että sosiaalipummi yrittää tavoitella Annikin tyttöä.

– Tuu tänne, Ari sanoi.

Hän hämmästyi itsekin pyyntöään.

– Voisin mä tullakin, Liisa sanoi. – En mä niin hirveesti oo juonu ja äkkiä mä selviän. Mä voin sit aamulla ottaa vastuun siitä ettei Sakusta yöllä ilmoitettu niin sä et joudu kuseen. Kato kun mun mielestä sen ja Annaleenan tarttis saada tavata. Ne erotettiin niin ettei ne päässeet puhumaan keskenään, semmonen on törkeetä. Laita kahvia niin mä selviän nopeammin.

Ari meni yhdistettyyn keittiö-olohuoneeseen. Tiskipöytä oli sotkuinen, kahvinkeitin oli likainen. Niiden siisteydestä huolehti sääntöjen mukaan "henkilökunta yhdessä nuorten kanssa". Ei sellainen toiminut, kukaan ei ottanut vastuuta. Koko talo oli likainen ja sadekesän jäljiltä siellä leijui ainainen kostea homeenhaju joka oli pahimmillaan kylpyhuoneissa. Yksikään terveystarkastaja ei taatusti olisi kelpuuttanut näin hoidettuja tiloja minkäänlaiseen majoitukseen.

Hän huuhtoi kahvipannun ja latasi suodattimen, meni ulko-ovelle ja sytytti tupakan.

Liisa näkyi asuntonsa portailla, oli sytyttänyt pihavalon. Hän tuli mäkeä alas ja katosi varjoihin. Askelten ääni kuului ja sitten hämmästynyt huudahdus, askeleet pysähtyivät.

– Ari, tuu tänne, Liisa huusi.

Askeleet jotka juoksivat poispäin eivät olleet Liisan, ne olivat raskastekoisen riuskaliikkeisen ihmisen. Liisa seisoi polulla ja tuijotti metsään päin kun Ari ehti hänen luokseen.

– Kauhee kun mä pelästyin, Liisa sanoi. – Se seisoi tossa puiden alla ja oli ihan niin kuin se olis kurkkinut noista ikkunoista, tossa Jufen ikkunan kohdalla se oli kun mä sen huomasin.

– Kai se oli Saku.

– Miks Saku mua karkuun juoksis, Liisa sanoi kärsimättömästi. – Just me juteltiin mun ikkunasta ja mä annoin sille maitotölkin ja puolikkaan lenkkiä kun se ei ollut syönyt aikoihin. Mä alan uskoa että se tirkistelijä mistä kakarat valittaa on olemassa.

– Teemu kans uskoi nähneensä sen yhtenä iltana, Ari myönsi. – Se oli kurkkinut suihkuhuoneeseen ja Siru oli ollut suihkussa. Mut eihän täällä ketään liiku ulkopuolisia. Tää on niin syrjässä.

– Kylältä käy joskus nuoria, Liisa sanoi. – Ne on Ilsen ja Pertun kavereita lähinnä ja viime aikoina niitä ei kyl oo näkyny. Ja sit joskus hiipii kaupungista asti joku Nitan ihailija. Mutta ei nuoret niitä säikkyis.

– Uskoksä sit siihen niiden tirkistelijään?

– Tosissaan ne siitä puhuu. Ja jotain outoo tuo oli.

Liisa meni edeltä sisään, hänellä oli oma avain mukanaan pitkässä ketjussa, sääntöjen mukaisessa. Taisi olla ainut asia jossa Liisa noudatti kokouksissa "yhteisesti sovittuja" sääntöjä, jotka yleensä oli jo ennen kokousta monistettu lopulliseen asuunsa.

– Laitoiksä kahvia? Liisa kysyi.

– Joo.

– Ihan hyvä. Kun mä oon ehkä vähä liian kännissä työpaikalle. Mut kun mä huitasen parit kahvit niin mä pärjään kyllä vaikka tulis toimintaakin. Onks kakarat huoneissaan?

– Nitta on kaupungilla niin kuin mä jo sanoin ja Mimosa Jufen huoneessa.

Liisa naurahti yllättyneenä, katsoi Aria huvittuneesti virnistäen.

– Ja sä et menny repimään Romeota ja Juliaa eroon toisistaan? hän kysyi.

– Olisko pitäny sun mielestä? Ari kysyi.

– Ei mun mielestä mutta sääntöjen mukaan kyllä, Liisa sanoi. – Säännöt suosii pikapanoja vessassa, niihin ei ohjaajat pääse väliin. Ja sään salliessa ulkona voi tietysti hoitaa hommat. Mutta muu on rietastelua ja edellyttää aikuisten nopeaa puuttumista asiaan. Eksä muista mitä Eevariitta puhui laista ja ikärajoista. On se niin maan perusteellisen ihanaa ettei itse ole aikoinaan ollut koulukotinuori.

Ari kaatoi kahvia isoon mukiin, ojensi Liisalle.

– Juo äkkiä niin selviät ja lakkaat puhumasta tommosta, hän sanoi. – Miks sä teet tällaista työtä vaikket sä selvästikään usko tähän hommaan?

Liisa istui muki kädessään, näytti äkkiä väsyneeltä ja totiselta. Silmien ympärillä näkyi ryppyjen verkko, hiuksissa oli jo selviä harmaita juovia.

– Mä tulin näihin hommiin sun iässä, hän sanoi. – Mulla ei ole minkään valtakunnan koulutusta mihinkään, vaan työkokemuksen kautta saatu pätevyys. Mä en saa muita hommia.

– Mut miks sä et hankkinu muuta koulutusta?

– Mä sairastelin nuorempana, Liisa sanoi. Hän katsoi silmiin ja taas kerran Ari tunsi että iästään huolimatta hän oli yhä viehättävä nainen. Hän herätti kiusallisia tunteita hiukan samaan tapaan kuin Nitta. Kai se johtui siitä että kumpikin oli kiellettyä aluetta, vain eri syistä. Sitten ne vielä härnäsivät hiukan tahallaan, kumpikin, tai sitten kahdeksantoistavuotias mies vain oli elokuun yössä niin virittäytynyt että valpastui herättelemättäkin.

– Mä en ole tiennytkään, Ari sanoi.

– Mulla oli psyykkisiä ongelmia, Liisa sanoi. – Masennusta. Tää oli mulle vähän suojatyöpaikka vanhan johtajan aikana. Se oli upee ihminen, välitti kaikista. Ja nyt kun mä oon kertonu tän sä ajattelet että siitä se siis johtuu että Liisa on niin hankala, riitelee koko henkilökunnan kanssa. Mut ei se sitä oo. Koulukotisysteemi on kait huono systeemi aina, mut vasta kun johtoon tulee semmonen kuin Annikki ja se saa ympärilleen mieleisensä henkilökunnan koko homma muuttuu ihan sairaaks. Ei tämmöstä voi riitelemättä sietää. Me yritetään latistaa nää nuoret tottelemaan, me yritetään viedä niiltä niiden viimenenkin omanarvontunto. Me oikein tekemällä tehdään niistä hylkyjä tähän yhteiskuntaan.

– Älä viitti, Ari sanoi onnettomana. – Kai Annikki yrittää, kyl kaikki toimii nuorten parhaaks.

Liisa nauroi.

– Uskoksä tosissas noin? Vaikka sulla on ällän paperit ja vaikka sä oot kattellu tätä jo kaks kuukautta.

– Niin no sääntöjä vois lieventää ja yhteistyötä kehittää, Ari myönsi. – Ja joissakin asioissa nuoria vois ymmärtää enempi. Niinkuin niiden seurustelua ja tommosta.

– Pommi kaiken keskelle vaan, Liisa sanoi. – Tai niin kuin Juice laulaa: Ei voi virkavaltaa muuten opettaa kuin viedä nurkan taakse ja lopettaa.

Ari nauroi. Liisan läsnäolo teki kuitenkin mielialan astetta paremmaksi. Ei tarvinnut yksin miettiä Sakua ja sitä toista hiippailijaa, ei Nitan karkumatkaa. Ja ennen muuta Liisa ottaisi aamulla vastuun yön ratkaisuista. Hän oli vanhempi työntekijä, hänen selkänsä taa oli helppo vetäytyä.

– Toisaalta mä kuitenkin tykkään tästä työstä, Liisa sanoi. – Mä aina kiinnyn kakaroihin.

– Ja ne sinuun, Ari täydensi.

– Joo ja kai mä niitä joskus autankin hiukan, Liisa sanoi. – Se tässä on hohtona. Niin että jos päätät jäädä näihin paskahommiin niin hoida ne niin hyvin kuin pystyt. Sillä tavalla niistä saa hiukan iloakin.

Hän vihelsi pätkän, lauloi sitten, iloisesti eikä kovinkaan paljon nuotin vierestä:

– Hoida taidolla työ, valvo vahdissa yö, pian valssin ja suudelmain hetki taas lyö ...

– Sä oot liian humalassa työvuoroon, Ari sanoi hymyillen.

– Ite sä mut kutsuit, Liisa sanoi hyväntuulisesti. – Kun varsinaisella takapäivystäjällä on kireä pipo. Humala haihtuu mutta kireä pipo kiristää aina.





– Mä jään tässä, Nitta sanoi.

Poika pysäytti tottelevaisesti auton, tavoitteli kädellään tytön rintaa.

– Anna olla, Nitta ärähti.

– Eiks me voitais vielä kerran? poika kinui.

Nitta vilkaisi häntä tympääntyneenä. Poika katsoi kauniisti silmiin, yritti olla hellyttävä. Mutta poika ei ollut sytyttänyt häntä edellistenkään naimisten aikana, oli ollut vain hätäinen ja kömpelö. Turha oli kokea kolmatta pettymystä. Poika oli saanut ihan tarpeeksi eikä kuitenkaan antaisi mitään.

– Mä meen nyt, Nitta sanoi. – Pidä ne käpäläs kurissa.

– Saanks mä soittaa?

– Jos sua huvittaa.

Nitta jäi autosta pimeälle kapealle tielle keskelle Korvenkylää. Auton takavalot loittonivat. Tietä pitkin koulukodin risteykseen oli kilometri mutta tästä lähti polku metsän läpi. Ja karkumatkoilta oli palattava sitä kautta jos halusi välttää nähdyksi joutumisen.

Koko karkumatka oli sinänsä ollut ihan turha. Poika oli mitätön, tapaaminen pettymys. Useimmat miehet olivat sellaisia, eivät sytyttäneet. Mutta oli sentään pieni ilo härnätä niitä haluamaan ja olemaan typeriä. Ja juuri elämän pieniin iloihin täytyi kaksin käsin tarttua ettei olisi ihan synkistynyt.

Maantie jäi taakse. Nitta juoksi polkua pitkin kompastellen, näkemättä jalkoihinsa. Vain puiden latvoja katsomalla erotti suunnan. Taskussa oli nyrkkirauta jota hän aina kantoi mukanaan ja tarvittaessa myös käytti, mutta metsän vihamielistä uhkaa vastaan se ei auttanut. Nitta kietoi villatakkia tiukemmin ympärilleen. Metsä humisi ja huokaili, sellainen oli inhottavaa. Jo silloin kun sosiaaliämmät olivat tuoneet hänet tänne, "pelastaakseen hänen nuoren elämänsä" niinkuin he sanoivat, hän oli ihmetellyt loputonta metsää. Ja he olivat sentään tulleet pääteitä.

Polku painui notkoon. Siellä tuoksui maa ja lahoaminen. Pimeys oli läpitunkematon, oli pakko kulkea hitaasti. Nitta hoilasi Sleepy Sleepersiä rohkaistuakseen vaikkei pitänytkään heistä: onko järkee vai ei ...

Notkon jälkeen tuntui paremmalta, pahin kohta matkasta oli ohitettu. Jossain huhuili pöllö.

– Tuu tänne saat turpiis, Nitta huusi rehvakkaasti linnun ääntelyä kohti.

Oma vitsi hymyilytti ja olo koheni entisestään.

Hän oli autiotalon kohdalla. Kesällä hän ja Annaleena olivat sopineet tapaamisia tänne, kun Annaleenan äiti oli kieltänyt kulkemisen Nitan seurassa. Sitten joukkoon oli tullut mukaan Saku. Heillä oli ollut muutamia hauskoja reissuja, Annaleena oli yllättävän kiva sellaisen paskiaisen kuin Annikin tyttäreksi.

Mutta ne olivat menneitä aikoja. Saku oli linnassa ja Annaleena oli palautettu kuriin, pois huonosta seurasta. Ainakin melkein. Tavatessaan kaupungilla he yhä viihtyivät toistensa seurassa ja Korpirannan pihalla vastakkain tullessaan he vaihtoivat kuulumisia.

Nitta käveli kiirehtimättä, tunsi jo olonsa turvalliseksi, ja hän lauloi nyt Eppu Normaalia, pehmeästi ja iloisesti. Tätä hän ja Annaleena olivat laulaneet kädet toistensa kaulalla: Voi meitä peikkoja jotka viinalle olemme heikkoja ...

Joku huusi.

Nitta pysähtyi ja kuunteli. Tuo ei ollut mikään pöllö vaan selvä ihmisääni.

– Nitta tuu auttamaan, ääni toisti, ja loppu vaimeni kuin huuto olisi estetty.

Sitten ei kuulunut mitään, vain metsä kohisi. Mutta ääni oli ollut Annaleenan ja autiotalosta se oli kuulunut. Hetken Nitta epäili aistejaan mutta ei kauan. Hän harppoi talon luo, nousi lahot portaat muistaen varoa etteivät kenkien korot takertuisi ja haparoi ovea, riuhtaisi sen auki.

– Missä sä oot? hän huusi.

Vastausta ei kuulunut mutta Nitta haparoi taskusta sytyttimen ja sen liekin valossa hän näki huoneen nurkassa kaksi ihmistä.

– Voi jumalauta, hän sanoi.

Hahmot irtautuivat toisistaan, toinen vajosi lattialle ja itki ja toinen tuli Nittaa kohti. Se oli kookas mies jonka edessä Nitta perääntyi.

– Häivy, mies sanoi. – Tää ei kuulu sulle. Sä et oo nähny mitään. Ymmärrä oma parhaas.

Mutta mies yliarvioi oman pelottavuutensa tai aliarvioi Nitan uskollisuuden niille jotka hän oli luokitellut ystävikseen. Tätä miestä vastaan nyrkkirauta oli arvoton, Nitta ei edes yrittänyt pujottaa sitä käteensä. Mutta hän latasi nopean ja lujan potkun suoraan miehen munille, keskitti siihen koko pelkonsa ja raivonsa. Ja kun mies lyyhistyi kaksin kerroin hän huusi:

– Juokse Annaleena, nopeesti.

Lattialle kyyristynyt itkevä tyttö nousikin käskevän äänen pakottamana ja ryntäsi ovelle.

– Mee äkkiä, Nitta käski. – Mä pidättelen tätä. Juokse koulukodille päin ja huuda täysillä apua.

Annaleena huojui portaat ulos.

– Äkkiä, Nitta hoputti. – Ja huuda, huuda täysillä.

Mies oli päässyt jaloilleen.

– Sä et tästä selviä, Nitta, hän huusi.

Annaleena ryntäsi säikähtyneeseen, kompastelevaan juoksuun. Peloissaan hän ei edes yrittänyt miettiä mitä pitäisi tehdä vaan toimi tarkkaan niin kuin Nitta oli käskenyt.

– Apua, hän kiljui. – Tulkaa auttamaan.

Koulukodin valot näkyivät jo puiden takaa. Hän kaatui ja jäi makaamaan maahan, mutta huusi vielä siinä niin lujaa kuin pystyi:

– Apua. Tulkaa auttamaan.

Pelko tukahdutti sanat mutta ei ääntä ja hän kirkui ilmoille hätänsä vielä sanattomana pitkänä huutona joka kimposi metsästä vastaan kun hän lopetti.

Sitten hänen voimansa pettivät kokonaan. Hän jäi makaamaan ja nyyhkytti toivottomana. Nitta oli jäänyt Sian kanssa autiotaloon. Se ei päästäisi Nittaa ulos. Ketään ei tulisi.

Hetken kuluttua hän tunsi käden olkapäällään.

– Nouse, Nitta sanoi lempeästi. – Sä kiljuit hyvin, Sika lähti karkuun kun se pelkäs että joku kuulee ja tulee. Miten sä sen seuraan jouduit? Olenhan mä käskenyt sun varoa sitä.

Annaleena ei heti pystynyt vastaamaan. Helpotus oli suunnaton, yhtä lamauttava kuin inho ja pelko olivat olleet. Nitta istui hänen viereensä maahan ja rauhoittava käsi pysyi hänen olallaan. Hän alkoi vapista, nyt vasta kun kaikki oli ohi.

– Mä etin Sakua, Annaleena nyyhkytti. – Meidän piti tavata autiotalolla kymmeneltä. Mut mä en päässy ulos ennenkuin meidän porukat nukkui, ja sit mä en löytänyt sitä. Sika tuli mua vastaan tossa notkossa ja pakotti mut taloon, ja ...

Annaleena nikotteli, yritti kertoa jotain eikä pystynyt.

– Joo mä tajuun tasan, Nitta sanoi. – Älä nyt paru. Tommonen on inhottavaa mut ei siihen kuole.

Mutta Annaleena nyyhkytti taas ja Nitta piti häkeltyneenä häntä sylissään. Aina joskus hänen oli vaikea ymmärtää ystävätärtään niin mukavaa kuin heillä olikin ollut yhdessä. Annaleena oli joissakin asioissa niin lapsellinen, herkisteli ja kauhisteli. Raiskatuksi tuleminen ei Nitan kokemuksissa ollut tuollaisen itkun arvoinen asia, paitsi silloin kun se oli tapahtunut ensimmäisen kerran, mutta hän olikin silloin ollut kaksitoistavuotias.

– Se pakotti mut vaikka mihin, Annaleena nyyhkytti. – Se otti kuviakin. Mä kuolen jos joku näkee ne.

– Se ottaa aina kuvia, Nitta sanoi. – Mähän kerroin. Joskus se ei muuta teekään.

Taskulampun valo lähestyi polkua pitkin.

– Joku kuuli sun huudon, Nitta sanoi. – Tai sit Sika varmisti ettei ketään tuu ja tulee ite takasin. Pysy hiljaa tässä, mä meen kattomaan. Ja jos se on Sika niin huuda taas minkä ikinä saat ääntä irti.

Taskulampun valo läiskähti Nitan kasvoille.

– Kuka täällä huusi, säkö? Ari kysyi.

– Ei kun Annaleena, Nitta sanoi. – Hyvä kun tulit, saat auttaa sen kotiin.

Arin takaa tuli Liisa, otti taskulampun itselleen, meni polkua eteenpäin.

– Hyvä että oltiin ulkona tupakalla ja kuultiin, hän sanoi.

Vasta taskulampun valossa näki miten surkeassa kunnossa Annaleena oli. Vaatteet oli revitty ja kasvot olivat mustelmilla, osa hiuksista oli veressä. Annaleena oli kai tapellut vastaan tosi raivokkaasti, ei Sika yleensä saanut uhrejaan tuohon kuntoon. Mutta toisaalta Sika olikin aina tyytynyt koulukodin oppilaisiin jotka olivat tottuneet alistumaan. Annaleenaan käsiksi käyminen oli ensimmäinen kerta kun hän kajosi henkilökuntaan tai näiden lapsiin.

– Voi jumalauta, Ari sanoi. – Mitä sulle on tapahtunut?

– Älä kysy tyhmiä, Liisa sanoi. – Kai ton kysymättäkin tajuu.

Hän auttoi Annaleenan pystyyn, nosti hänen farkkujaan jotka pysyivät tuskin jalassa, vetoketju oli revitty auki ja toinen sauma repotti polveen asti. Nitta irrotti mitään puhumatta vyönsä ja ojensi sitä, Liisa pujotti sen Annaleenan vyölenkkeihin.

– Sit meet edeltä tilaamaan taksia, Ari, Liisa sanoi. – Mä lähden Annaleenan kanssa. Vai soitetaanko sun äiti?

– Ei, Annaleena sanoi. – Mä en haluu että mutsi saa ikinä tietää tästä mitään.

– Ensiks on mentävä poliisille ja sit lääkärintutkimuksiin, Liisa sanoi. – Mä tajuun että se on sulle inhottavaa mutta niin tarttee tehdä että saadaan kaikki todisteet. Kuka sen teki? Näiksä Nitta sen?

Nitta pudisti päätään, katsoi epävarmana Annaleenaa.

– En mä tuntenut sitä, Annaleena sanoi.

– Mä en nähnyt sitä, Nitta sanoi heti.

He kävelivät hitaasti kohti koulukotia.

– Tota siis mitä mun tarttee tehdä? Ari kysyi ja näytti onnettomalta.

– Soitat taksin, Liisa sanoi. – Soitat poliisille ja ilmoitat raiskauksesta. Sanot että me ollaan tulossa.

– Mä en haluu, Annaleena sanoi. Hän pysähtyi ja kaikki muutkin pysähtyivät. He olivat jo koulukodin valoissa, Annaleenan itkuiset silmät kiilsivät.

– Mä en haluu puhua siitä kellekään, Annaleena sanoi. – Mä en haluu että kukaan muu saa koskaan tietää. Luvatkaa ettette kerro, kukaan teistä.

– Sun täytyis yrittää jaksaa, Liisa sanoi. – Tommoset tarttis saada kiinni.

– Sen ei tartte jaksaa, Nitta sanoi ja hänen äänensä tärisi raivosta. – Jos siitä tuntuu ettei se voi sen ei tartte. Mä tiedän miten inhottavia ihmiset voi olla kun tommosesta kertoo. Mä yritin antaa ilmi mun isäpuolen kun se raiskas mut. Mun käskettiin olla valehtelematta. Sit mä en suostunu olemaan kotona sen sairaan yökötyksen kanssa ja mut lähetettiin lopulta koulukotiin. Jos Annaleena ei tahdo kestää kaiken maailman kuulusteluja niin sen ei tartte. Se mitä sille tehtiin oli jo ihan tarpeeks inhottavaa.

– Jos kuitenkin yrittäisit, Annaleena, Ari sanoi epävarmasti. Sitten hän kohtasi silmien riipaisevan, alastoman epätoivon ja vaikeni. Hän tunsi epämääräistä syyllisyyttä tässä ryhmässä pelkän sukupuolensa takia, tunsi olevansa ulkopuolinen.

– Mennään asuntolaan ja juodaan teetä, Liisa päätti. – Sä voit sit Annaleena siellä miettiä mitä sä teet. Ei sua pakottaa voi, kyl sä saat päättää ihan ite.

– Sä voit mennä meidän suihkuun ja lainata jotain mun kuteita, Nitta sanoi.

– Pesulla ei pitäis käydä jos tekee ilmoituksen, Liisa sanoi. Hän katsoi tyttöjä levollisesti. Annaleenan katse väisti mutta Nitta tuijotti vihamielisesti silmiin.

– Täytyy sen pesulle päästä, Nitta sanoi.

Liisa jäi istumaan penkille asuntolan eteen ja Ari tuli hänen viereensä päästettyään tytöt sisään.

– Mitä sä luulet, Sakuko ton teki? Ari kysyi.

– Niin vois ajatella, Liisa sanoi. – Sit se olis enempi riita kuin raiskaus ja Annaleena ei siks haluis ilmoittaa poliisille. Tai sit se on se tuntematon hiiviskelijä ja Annaleena ei vaan haluu kerrata asiaa, semmonenkin ois ihan luonnollista. Tai sit ...

– Tai sit? Ari kysyi.

– Saakelin kirsikkaviini, Liisa sanoi. – Se takkuaa vielä mun ajatuksia. Mut tuntuu että Nitta ei heti osannut päättää oliko se nähnyt ja tuntenut sen tekijän vai ei. Nitta niinku odotti mitä Annaleena sanois. Ja silloin se on joku jonka ne tuntee ja jota ne pelkää.

– Saku sittenkin?

– Ei, ei, Liisa sanoi. – Kato joka koulukodilla on legendansa. Ja yksi tän paikan legendoista on Sika joka kurkkii ikkunoista ja ahdistelee tyttöjä ja kauniita poikiakin.

– Sika joo, Ari sanoi. – Siru puhui semmosesta kerran kännissä. Mut sehän on ihan mielikuvitusta.

– Niin on, Liisa sanoi. – Niin kai on. Toivottavasti se on ihan mielikuvitusta.





– Jos yritettäis puhuu noille, Nitta sanoi. – Liisa vois ymmärtää eikä Arikaan täysmäntti ole.

Annaleena pudisti päätään. Hän oli käynyt suihkussa ja kampasi nyt hiuksiaan. Hänellä oli yllään Nitan farkut ja pusero, hän istui Nitan peilipöydän luona. Silmät olivat itkettyneet yhä ja kasvojen mustelmat näkyivät selvänä. Mustelmia oli muuallakin, Nitta oli nähnyt ne Annaleenan kuivatessa ja ajatellut että tyttö tosiaan oli tapellut raivokkaasti vaikkakin taitamattomasti vastaan.

– Mä en kestä puhua siitä, Annaleena sanoi. – Enkä mä tiedä edes uskoisko ne mua. Mä luulen ettei mutsi ainakaan uskois. Se ajattelis että Saku teki tän ja mä vaan valehtelen.

– Sun päästä tulee vielä verta, Nitta sanoi ja nousi painelemaan paperipyyhkeellä haavaa. – Saiksä yhtään raavittua tai purtua tai potkittua sitä? Jos sä teit siihen jälkiä niin se joutuis selittämään miten ne tuli ja sua uskottais helpommin.

– En mä usko, Annaleena sanoi. – Mä olin ihan kauhuissaan. Se hakkas vaan siks kun mä huusin ja itkin. Tai vaan ihan huvikseen. Musta tuntui että se oli sen mielestä kivaa.

Hänen kätensä alkoivat täristä.

– Sikoja on, Nitta sanoi. – Älä nyt ala ajatteleen sitä liikaa.

– Mä yritän olla ajattelematta, Annaleena sanoi. – Mut musta tuntuu ihan hirveeltä. Ja mä pelkään mitä kaikkee se vois tehdä jos mä yrittäisin kertoo ja mua ei uskottais ja sit se kostais.

– Sehän se meidän kaikkien ongelma on Sian kanssa, Nitta sanoi kärsivällisesti. – Siitä ei voi puhua aikuisille kun meidän ajateltais ilman muuta valehtelevan kun me ollaan koulukotinuoria. Ja sit se tekis kostoks vaikka mitä. Mut sua voitais uskoa kun sä oot perhetyttö. Ja tutkimuksissa ne kait sais kyl todisteet kun ne uskois sua niin pitkälle että ne tutkis.

– Mutsin mukaan mä oon huora, Annaleena sanoi. – Ihan totta Nitta mä haluisin saada sen miehen vastuuseen mut mä en pysty. Ne kyselis kaikkee, ne ei uskoisi. Ja mun pitäis kertoo mitä se mulle teki. Mä en voi.

– Niin no, Nitta sanoi kun Annaleena taas alkoi itkeä. Häntä liikutti ja järkytti tuo itku, se toi mieleen tunteet joita hän ei enää halunnut tuntea eikä muistaa omikseen. – Teki se sen mullekin kun mä olin uus talossa. Se juotti mut känniin ensiks, mä en sit pystyny tappeleen vastaan. Kukaan ei varottanu mua ettei sen viinoja kannata juoda. Enkä mäkään edes yrittäny puhua siitä aikusille kun mun papereissakin jo luki että mä olin sepittäny ilkeitä valheita mun isäpuolesta.

– Sillä on ne valokuvatkin, Annaleena nyyhkytti.

– Ei se niitä uskalla näyttää kellekään, Nitta lohdutti. – Sehän tuomitsis niillä itsensä. Ja on sillä munkin kuvat. Se ottaa aina kuvia, kaikista.

Paitsi näyttää se niitä meille jotka ei uskalleta puhua siitä, hän ajatteli. Se esittelee ne Ilselle, Pertulle ja Jekulle jo seuraavan kerran kun ne on siellä. On ne nähneet ne minusta otetutkin, ne vihjailee niistä ja naureskelee vaikkeivät ihan suoraan uskallakaan.

Mutta Annaleenalle hän ei sitä raskinut kertoa.

Ovelle koputettiin varovasti. Siru kurkisti sisään. Hän oli yöpaitasillaan, runsas vaalennuskäsittelyin hamppumaiseksi kulutettu tukka pörrössä.

– Moi mä heräsin, hän kuiskutti. – Miten Ari antaa Annaleenan olla täällä keskellä yötä?

– Mee takasin sänkyys, Nitta ärähti. – Ei tähän tartte yhtään lisää porukoita.

Mutta Sirun katse liimautui Annaleenan itkettyneisiin silmiin ja hän yhdisti ne ja mustelmat. Hän tuli lattian yli ja kiersi kätensä Annaleenan kaulaan.

– Kuka sulle teki ton? Kuka uskalsi hakata sut? hän kysyi. – Kerro vaan Nitalle ja mulle kuka sua löi. Sä oot meidän kaveri ja me käsitellään se porukalla.

– Ei se semmosta ollu, Nitta sanoi kärsimättömästi. – Painu nukkumaan vaan.

Mutta Annaleena itki ystävällisyyden herkistämänä ja nojasi Siruun ja koulukodin nuorin ja heikkovoimaisin tyttö nautti suojelijanroolista johon hän harvoin pääsi. Hän vakuutti toistamiseen, että kuka hyvänsä Annaleenaa olikin lyönyt, niin hän itse Nitan ja Mimosan, ehkä Ilsenkin avulla antaisi mokomalle opetuksen.

– Älä puhu paskaa kun et ymmärrä mitään, Nitta sanoi.

Siru katsoi toisesta toiseen. Hän ei ollut mikään tyhmä tyttö. Jos Nitta puhui noin niin Annaleena ei ollutkaan joutunut tavalliseen tappeluun. Kolmetoistavuotiaan tunteellinen sydän kuohahti myötätunnosta.

– Tehtiinks sulle semmosta? Voi Annaleena ressu. Kerro Sakulle niin se hakkaa sen. Varmaan Perttu lähtee avuks.

Sitten vasta hän ymmärsi Nitan ilmeen.

– Sika? Siru kysyi. – Ei kai Sika uskaltanu käydä käsiks Annaleenaan?

Nitta nyökkäsi lyhyesti ja katsoi torjuvasti Sirua.

– Joo Sika se oli, hän sanoi. – Ja et sit puhu siitä eteenpäin. Sä tiedät itekin miten inhottavaa on kun siitä puhutaan.

– Joo, Siru kuiskasi. – Mä ymmärrän sua Annaleena, se on kamalaa.

Hän halasi vielä kerran ja totteli sitten Nittaa, palasi huoneeseensa.

– Sun tarttis kai mennä kotiin, Nitta sanoi Annaleenalle. – Kun on melkoinen ihme että sun yleensä annettiin tulla asuntolaan. Ari tulee kyllä kohta käskemään sua pois.

– Kertookohan ne mutsille?

– Onks se hirveetä jos ne kertois?

– Joo. Kun mutsi ajattelee muutenkin että mä oon huora. Sä et voi kuvitella mitä kaikkea se sanoi kun mä yritin puhua että mä tykkään Sakusta.

– Mä voin kuvitella, Nitta sanoi. – Musta se luulee tosissaan että mä otan maksua.

– Joo se sanoi senkin, Annaleena myönsi pää painuksissa. – Se kysyi että Nittako sut opetti ja joko kohta olet rahastakin. Se sanoi että mä olen hypänny lokaan ja että se häpee että mä oon sen tytär.

Nitta tunsi taas epämääräisesti nolostuvansa. Hän oli jo tottunut kuulemaan itsestään arvioita joissa hän oli milloin minkäkinlainen hylky. Ammattiauttajat käyttivät karkeaa kieltä vain suuttuessaan mutta hienot ilmaisut olivat ihan yhtä loukkaavia. Seksuaalisesti ongelmainen. Sukupuoliasioissa pidäkkeetön. Hän oli jo kauan sitten lakannut välittämästä. Annaleenan itku uhkasi nyt tehdä säröjä suojaukseen.

– Mut mennään, Nitta sanoi. – Liisa puhui teestä.

Annaleena nousi, vilkaisi vielä peiliin, yritti siistiä itseään. Kasvojen mustelmia vain ei saanut piiloon. Verenvuoto päästä oli kuitenkin jo loppunut.

– Mä sanon mutsille että mä kaatuilin kännissä, hän suunnitteli. – Huuto siitäkin tulee muttei niin mahtava. Raiskausta se pitäis ilman muuta mun omana syynä. Ja jos mä kertoisin Siasta se olis hirvee vale ja loukkaus ja kauheeta häiriintyneisyyttä.

– Yks tyttö yritti ilmiantaa sen kerran, jo ennen kuin mä tulin taloon, niin kerrotaan, Nitta sanoi. – Se toimitettiin mielisairaalaan. Voi olla tosijuttukin, mä en ihmettelis.

Liisa ja Ari olivat ohjaajien huoneessa ja heillä oli teetä. Annaleena istui pöydän luo ja vältti katsomasta ketään, tuijotti kuppiaan johon Ari kaatoi kuumaa vettä. Sitten hän katsoi teepussin vajoamista kuin tapahtuma olisi ollut hyvinkin tärkeä.

– Joko sä päätit Annaleena? Liisa kysyi hiljaa. – Eiks mentäis kuitenkin poliisille?

Tyttö nosti katseensa. Silmät olivat kuivat nyt, niissä oli surullinen ja tyyni katse.

– Mä päätin. Mä en haluu puhuu siitä enää koskaan kellekään yhtään mitään.

– Mä auttaisin sua, Liisa sanoi. – Mä tulisin sun kanssa joka paikkaan.

Annaleena katsoi Nittaa, hänen katseensa kysyi.

– Se pitäis tietysti saada vastuuseen siitä mitä se tekee, Nitta sanoi. – Mutta vaan jos sä tunnet että sä pystyt.

– Kertoisitko sä jos mä kertoisin? Annaleena kysyi. – Ne edelliset asiat, ne sun omat?

Nitta pudisti päätään.

Annaleenan suu alkoi vapista ja katse painui. Teekupin pintaan tipahti kyynel, levitti renkaita kuin järveen heitetty kivi.

– Ei sun tartte, Nitta sanoi. Hän katsoi Annaleenasta Liisaan ja Ariin.

– Ei sen tartte, hän toisti vihaisesti. – Ei semmosta voi vaatia.

– Ei niin, Liisa sanoi. – Juokaa se tee ja sit Nitta menee huoneeseensa ja mä saatan Annaleenan kotiin.

Ari rykäisi, valmistautui sanomaan, että hänen mielestään rikosilmoitus piti tehdä. Kaikki kolme naista katsoivat häneen ja hänelle tuli vahva, hämmentävä tunne ulkopuolisuudesta. Hänellä ei ollut sananvaltaa tässä asiassa, hän kuului sukupuoleen joka raiskasi.

– Se on vaarallinen kunnes se saadaan kiinni, hän sanoi vaisusti.

Nitta katsoi häntä kuin tyhmää lasta.

– Maailmassa on kuule paljon vaarallisia joita ei koskaan saada kiinni, hän sanoi. – Sen tiedon kanssa tarttee vaan oppia elämään.





Ari heräsi sohvalta. Yövuorossa ei saanut nukkua mutta näin siinä silti kävi usein, sitä asettui pitkäkseen, lukemaan tai miettimään, ja heräsi aamuvuorolaisen tuloon.

Teemu joka kolisteli sisään katsoi Aria vain lievästi paheksuen, hän nukkui usein itsekin yövuoronsa lopussa. Teemu oli lihava ja hyväntuulinen muuten, mutta ankaran uskovainen hyvin moralistisella tavalla. Hyväntuulisuus loppui heti jos tapahtui jotain joka loukkasi hänen käsityksiään oikeasta ja väärästä. Tänä aamuna aiheuttaisi mahtavan purkauksen Mimosa, jos hän oli unohtunut nukkumaan Jufen kainaloon. Mutta ei ollut, Mimosa tuli yöpaitaisena kysymään vessapaperia. Hän oli soma kuin nukke paljasjalkaisena sipsutellessaan. Ari huomasi kadehtivansa Jufea.

Vaikka se tytöistä joka hänessä eniten herätti tunteita oli kyllä Nitta.

Teemua inhotti tyttöjen esiintyminen vähissä vaatteissa mutta siitä hän ei sentään kehdannut rähjätä, yritti vain katsoa muualle. Hän antoi vessapaperin – sitä säännösteltiin kuin kultaa, vessaan annettiin rulla kerrallaan – ja otti sitten raporttikirjan niin kuin vuoroon tullessa kuului, luki sen.

– Ai Nitta on taas karannut, hän sanoi synkästi. – Kyllä siinä tarvittaisiin jyrkkiä toimenpiteitä. Nitta pitäisi lähettää paremmin vartioituun paikkaan. Onhan niitä.

– Mut Nittahan ei tee mitään luvatonta, Ari erehtyi sanomaan.

– Ei vai? Teemu kiihtyi.

– Niin no siis rikoksia, Ari täsmensi. – Kun se mitä tehdäkseen Nitta karkaa on vaan sitä mitä nuoret yleensä puuhaa. Sitä mitä varten mä itekin kaupungille meen.

Teemu katsoi silmät pyöreinä.

– Onhan se ihan eri asia, hän sanoi. – Sä olet normaali nuori. Miten sä voit verrata itteäs Nittaan?

Ari huokasi, yritti peittää sen haukotteluksi. Turha ilmeisesti yrittääkään selittää Teemulle että Nitta vaikutti ihan normaalilta nuorelta joka vain oli joutunut epänormaaleihin oloihin.

Miten yleensä oletettiin että niin sanottu normaali nuori olisi käyttäytynyt? Alistunut kaikkiin rajoituksiin ja sääntöihin? Sehän se vasta epänormaalia olisi ollut. Ari oli saanut "omaksi nuorekseen" Jufen. Jufe yleensä totteli vastustelematta, mutta vaikutti täysin välinpitämättömältä siitä mitä tehtiin, eli mieluiten omissa oloissaan ja omissa ajatuksissaan. Jufen tilanne tuntui paljon huolestuttavammalta kuin Nitan. Tosin siihen nyt oli tullut toivonkipinäksi Mimosa – mutta se olikin tottelemattomuutta.

Niin, näissä oloissa juuri tottelemattomuus tuntui normaalilta.

– Mä herätän kakarat, Ari sanoi. – Tee sä aamupalaverin lista. Nitalle tarttee määrätä rangaistus karkaamisesta, ja iltaraportin mukaan Perttu oli kiroillut Masalle. Ja tiedoksi että Saku on karannut vankilasta ja hiippaili yöllä näissä maisemissa, luultavasti. En mä nähnyt sitä niin tarkkaan että mä olisin varma. Mut Liisa tulee aamupalalle ja tietää siitä enempi.

– Yövuorolaisen kuuluu tehdä aamupalaverin lista, Teemu sanoi. – Mä herätän porukat.

Miuku tuli ohjaajien huoneeseen ja hyppäsi kursailematta pöydälle, asettui makaamaan vihon päälle jota Teemu luki. Hän joutui kiskomaan sen kissan kyljen alta.

– Tuokin on yhtä hävytön kuin Nitta ite, hän harmitteli.

Miuku naukaisi vihaisesti ja kääntyi selälleen, venyttäytyi koko kissamaiseen komeuteensa. Pöytälamppu paloi vielä vaikka ulkona oli jo valoisaa, se valaisi hohtavaksi kissan vatsan valkoisen karvan. Häntä liikehti verkkaan pöydänkantta pitkin, hännänpää kiertyneenä kysymysmerkiksi.

– Nitta saa tehdä mitä vaan, Teemu harmitteli. – Tuokin kissa käskettiin toimittaa pois ja siinä se vaan lojuu.

– Mee sit herättelemään jos se kerta on sun hommia, Ari sanoi. Hän kurotti Miukun yli kynää ja paperia. Aamupalaverin esityslistan teko oli kurjaa hommaa, hän oli toivonut välttyvänsä siltä. Listan tekijän piti lukea se ja johtaa puhetta, jakaa moitteet ja rangaistukset. Hän katsoi Teemun poistuvaa selkää, tuki paperin ikkunalautaa vasten ja kirjoitti:

Kohta 1, Nitan luvaton poistuminen.

Keittiöstä kuului Ilsen ääni:

– Voi vittu kun mua inhottaa kun tuo lihava homo tulee huoneeseen just kun mä vaihdan pikkuhousuja eikä edes koputa.

– Älä käytä tuollaista kieltä, Teemu huusi.

– Paksu hintti, Ilse huusi. – Pyylevä poikkeava.

Ari jätti kirjoittamatta listaan Masan huomautuksen Pertun kielenkäytöstä. Se oli turhaa nipotusta, rangaistuksia olisi saanut jakaa yhtenään. Sen sijaan hän kirjasi televisio-ohjelmat joita ehdotti illalla katsottavaksi, nekin päätettiin aamupalaverissa eikä päätetystä teoriassa saanut poiketa. Käytännössä päätöksiä valvottiin tuskin koskaan, niitä ei edes muistettu. Lista oli valmis kun Teemu tuli takaisin.

– Kirjaa sinne että Jufen huoneessa on tupakoitu, hän sanoi.

– Näiksä?

– En mutta haju oli selvä.

– Ei sen perusteella voi rangaista, Ari sanoi. – Tupakanhaju kiertää ilmastoinnin mukana minne sattuu.

– Kirjaa nyt vaan se. Mä oon varma.

– Kaikki tupakoi huoneissaan, Ari sanoi.

– Ja sille just ei voida mitään jos kaikki olis noin lepsuja, Teemu kiihtyi. – Sä oot ihme tuulella tänään. Oliks vaikee yö? Jotain mitä sä et kertonu?

– No tavallaan, Ari sanoi. – Täällä hiippaili joku muukin kuin Saku. Ja Annaleena kävi tossa. Se oli tapellut tai kaatuillut tai jotain, ei suostunut kertomaan mitä se oli.

Näin he olivat Liisan kanssa sopineet. Jos Annaleena ei halunnut puhua he eivät kertoisi enempää.

– Jos Saku teki sille jotain, Teemu sanoi.

– Me nähtiin kyl se toinenkin hiippailija, Ari muistutti. – Me ajateltiin Liisan kanssa varottaa kaikkia ohjaajia. Se tuntui kurkkivan huoneisiin. Se voi olla semmonen joka ahdistelee.

– En mä usko, Teemu sanoi. – Miten semmonen tänne eksyis? Mä kyl yhtenä iltana kans näin semmosen joka kurkki tyttöjen suihkuun, mut ehkä mä erehdyin ...

– Mä uskon että semmonen liikkuu täällä, Ari sanoi aamupalaverilistaa tuijottaen. Hän ei ollut vieläkään lisännyt siihen tupakanpolttoa Jufen huoneessa.

– Ja mä uskon että se on totta kun nuoret kertoo että niiden huoneisiin kurkitaan, hän jatkoi. – Mä uskon että se on totta mitä ne yrittää kertoa Siasta.

– Sika, Teemu sanoi ja nauroi. – Se on talon legenda. Siitä puhuu aina vanhat nuoret uusille, ne pelottelee. Me on joskus otettu siitä tiukat keskustelut, jokaista nuorta on jututettu erikseen. Tiukan paikan tullen kukaan ei tiedä Siasta yhtään mitään, kaikki on vain kuulleet toisilta.

– Jos ne ei uskalla kertoa, Ari sanoi. – Mun käsittääkseni Sika on talon väkeä sen legendan mukaan.

Teemu näytti huolestuneelta, tuli ihan Arin eteen ja katsoi silmiin.

– Älä nyt väitä että sä uskot noin sairasta juttua, hän sanoi. – Kuka meistä olis Sika? Nuoret keksii asioita, niillä on sairas mielikuvitus, ne on joutuneet kokemaan kaikenlaista ennen tänne tuloaan. Ja ne valehteleekin, ihan tehdäkseen kiusaa. Kyllähän sä sen tiedät.

Mutta Ari muisti Annaleenan itkun ja Nitan huolestuneen, valppaan katseen. Siinä ei ollut sijaa mielikuvitukselle, tytöt olivat olleet aidosti järkyttyneitä.

– Ketä miehiä talossa on ollut pitkään? hän kysyi.

– Älä leikilläskään pohdi tuollaista, Teemu sanoi.

– Mut ihan totta.

– No mä ite, Teemu sanoi. – Ja keittäjän ja kanslistin miehet ja Annikin ja Eevariitan miehet ja talkkari ja Keme ja Rauno. Täällä vaihtuu porukat aika vähän. Sun lisäks kaikki on olleet pitkään. No miesopettaja on tietysti uusi kans, sehän tuli vasta nyt elokuun alussa.

Nuoret törmäsivät ohjaajien huoneen läpi takalukitulle ovelle. Nitta nappasi Miukun pöydältä ja lennätti sen olohuoneen puolelle.

– Nuo törpöt unohtaa sen tänne muuten kun ne lukittee koppinsa, hän sanoi. – Mä tiedän että Miuku on jääny tänne vangiks.

– Sun tarttee itte huolehtia kissastas, Teemu sanoi.

– Ja senhän mä just tein, Nitta väitti.

– Tie auki perkele tästä saatanan vankilasta ja äkkiä, Perttu huusi.

– Ei ennen kuin puhutaan siivommin, Teemu sanoi.

– Kusiaivo, Nitta rähähti. – Ovi auki, sä saat odottaa tuomiopäivään jos sä aiot Pertun suun siivoomista odottaa.

Ari meni avaamaan oven epäillen että Teemu muuten tosiaan alkaisi odottaa tuomiopäivää. Keittäjä, Kaarina, ei sietänyt myöhästymistä aamupalalta, ja koulukin piti saada alkamaan ajallaan. Vaikka oli lauantai oli koulupäivä. Sillä tavalla kerättiin pieni syysloma ja sitä paitsi muistion mukaan nuorilla olisi rakentavaa tekemistä. Kovin innostuneilta ne eivät rakentavasta tekemisestään näyttäneet.

– Niille ei saisi antaa periksi, Teemu sanoi kun he kulkivat pihan poikki hälisevän ryhmän perässä. – Älä pahastu Ari mutta sä olet hiukan liian lepsu.

Ari ei sanonut mitään, ei osannut selittää, mutta tiesi että hänkin olisi kironnut kuin Perttu, räkättänyt kuin Nitta, jos hänet olisi pysäytetty lukituille oville jotka olisi avattu vasta kuin kiltteyspalkintoina.

– Muuten hoidat kyllä hommat ihan hyvin, Teemu sanoi sovinnollisesti. – Opit varmasti oikeat otteet kunhan olet talossa tarpeeksi kauan.

Ja väläyksenä Ari tajusi pelkäävänsä juuri sitä: että hän oppisi "oikeat otteet", vetäisi päähänsä tiukan pipon ja alkaisi kovin käsin mestaroida muiden elämää kysymättä enää edes itseltään mikä oli oikein ja mikä väärin.

– Uskotsä että meidän menetelmät on oikeita? hän kysyi ja katsoi vierellään kulkevan miehen pyöreitä hyväntahtoisia kasvoja.

– Tota rehellisesti sanoen mä en tiedä, Teemu sanoi. – Tuloksissa ei oo kehumista, aika monet lähtee meiltä muihin laitoksiin, ja harvat onnistuu myöhemmin elämässään. Mut mitä muutakaan vois tehdä?

– Jos tämmönen pakottaminen ja vahtiminen on väärä menetelmä? Ari ehdotti.

Teemu katsoi surullisesti.

– Ei se niin voi olla, hän sanoi. – Kuria ne tarttee, selvät rajat. Meidän pitäis vaan päästä alottamaan aikasemmin. Semmoset kuin Nitta on jo pilalla.

Nuoret seisoivat ruokalan portailla, hoputtivat kuorossa avaamaan lukkoa. Nitta seisoi hiukan syrjässä, poltti hätäisesti savuketta. Kaunis meikki ja iloinen hymy, loistavat silmät kun ne kohdistuivat hetkeksi Arin silmiin. Miksi Teemu oli valinnut juuri hänet epäonnistumisen esimerkiksi?

– Siinä ei saa tupakoida, Teemu sanoi.

Nitan silmien kirkkaus sammui, niihin tuli harmaa iva.

– Vedä kätees, hän sanoi.

– Tuommoista kieltä täällä ei käytetä, Teemu huomautti.

– No hienommin sanottuna masturboi manuaalisesti, Nitta sanoi. – Ja voisko teistä kusipäistä kumpi hyvänsä kaameen ystävällisesti avata ton oven että ehdittäis syödä hosumatta ennen koulun alkua.

– Pyydä kauniimmin, Teemu vaati.

– Kiltti vartija avatkaa se ovi, Nitta sanoi ja heitti tumpin maahan, sammutti korollaan.

– Nosta se ja laita roskiin, Teemu vaati. – Eikä tässä olis saanut polttaa. Tää ei ole tupakointipaikka.

– Vitut, Nitta sanoi. – Jos se sua häiritsee niin tunge se tumppi perseesees.

Ari avasi oven, porukka törmäsi sisään, Teemukin. Vain Nitta jäi vielä ulos ja Ari jäi laittamaan lukkoa päiväasentoon.

– Miks sä puhut Teemulle noin? hän kysyi. – Ei siitä mitään hyötyä oo.

– Se ärsyttää mua, Nitta sanoi. – Pelkkä sen korvien asento. Jumalauta, tupakantumppikasvattaja. Mä olisin heittäny sen jämän roskiin sit kun mä olin sammuttanu sen korolla, mut en ikinä sen jälkeen kun se heti alkoi nipottaa.

– Koeta hillitä, Ari sanoi velvollisuudentuntoisesti.

– Säkin, Nitta sanoi. – Joskus sä tunnut ihan ihmiseltä. Mut sit kun sä oot muiden aikuisten seurassa sä oot samanlainen kusipää kuin ne kaikki.

Nitta meni sisään Arin ohi, käsivarsi hipaisi käsivartta, tytön hajuvesi tuoksui. Ari sai lukon kuntoon ja katsoi pihan yli. Päivällä näytti niin toisenlaiselta kuin yöllä. Metsänreuna tuntui olevan kauempana. Nurmikot, soratiet, hoidetut puut ja pensaat kylpivät aamun viileässä auringossa. Korpirannan koulukoti oli sitä mitä se mainoksissa yritti olla, idylli luonnon keskellä, hyvä laitos jossa oli vastuuntuntoisia kasvattajia, laiminlyötyjen ja villiintyneiden nuorten turvapaikka ja uuden elämän alku.

Mutta jonain yönä näyttäisi taas toiselta.

Ja taas Ari muisti Annaleenan silmät ja Nitan verhoutuneen katseen. Nitta oli sanonut että vaarallisten ihmisten keskellä oli vain totuttava elämään ja sillä selvä.

Niinkö se oli? Oliko jokaisella yhteisöllä Sikansa? Oliko Korpirannan koulukodinkin vain totuttava omaansa?





– Jokainen ottaa puuroa myös, keittäjä, Kaarina, sanoi topakasti. – Ei puhettakaan että jätettäisiin puuro syömättä.

Perttu oli jonon ensimmäisenä. Hän oli aamu-uninen ja pahantuulinen, rasvainen tukka roikkui silmillä. Ari ajatteli laiskasti että pojan puserokin oli likainen. Olisi ehkä aiheellista taas puhua siisteydestä. Tai jos ihan yksinkertaisesti tunkisi jonain iltana Pertun kaikki vaatteet pesukoneeseen. Mutta kun sääntöjen mukaan nuori pesi pyykkinsä itse.

Ari mietti omaa itseään neljätoistavuotiaana. Äiti oli tainnut huolehtia vaatteista silloin, hän otti vain komerosta puhdasta. Oikein tai väärin, mutta ainakin siistimpää kuin tämä omatoimisuuden korostaminen.

– Sun puurot on pahoja, Perttu sanoi.

– Joo, Jekku säesti. Hän ulottui Perttua vain olkapäähän, hän oli Mimosaakin pienempi, ja seurasi Perttua aina kuin varjo.

– Olis muroja joskus, Jekku toivoi.

– Tai kaupan leipää, Mimosa sanoi.

– Minä leivon itse että teillä olisi hyvää, Kaarina mesoi. – Ja sitten ei arvosteta. Ja puuro on terveellistä. Kunnolla puuroa lautaselle Siru.

Siru laski puurolautasen kädestään.

– Eiks kukaan saa ton ämmän suuta tukkoon? hän kysyi. – Mä tykkäisin puurosta mutta tässä menee ruokahalut.

Nitta meni jonon ohi, otti kahvikupin.

– Nitta, puuroa, Kaarina sanoi. – Jos puuro ei kelpaa minä vien kahvit pois.

Nitta kääntyi kahvikuppi kädessään, otti traagisen ilmeen.

– Voi pyhä lastensuojelu, hän sanoi. – Tuo nainen on hullu. Jos me ei tykätä puurosta se vie kahvin pois. Normaalijärjellä kyl pitäis tajuta mikä silloin pois pitäis viedä.

– Nitta älä viitti, Teemu sanoi, laiskasti hänkin. Ari ei sanonut mitään. Joka ikinen aamu alkoi Kaarinan ärsyttävällä puurontyrkytyksellä, se oli totuttu ohjelmanumero. Ja suurin osa Kaarinan puuroista maistui Arinkin suuhun pahalta mutta syötävä oli, esimerkin vuoksi.

Rauno tuli, hän oli toisena aamuvuorossa. Sitten tuli kanslisti, Annikki kannoillaan ja Eevariitta joka oli vastaava ohjaaja ja sen takia aina päivävuorossa. Annikki oli johtanut taloa vasta pari vuotta ja Eevariitta oli kilpaillut hänen kanssaan johtajanpaikasta, se heijastui yhä naisten väleihin. Annikki piti luottohenkilönään Kemeä vaikka Eevariitta oli johtajan sijainen hänen poissaollessaan.

Keme ja Liisa tulivat aamupalalle vaikkei kumpikaan ollut työvuorossa. Niin he tekivät usein. Kumpikin asui yhden hengen taloutta eikä viitsinyt tehdä ruokia. Liisa näytti väsyneeltä, oli mennyt pitkälle aamuyöhön ennen kuin hän pääsi nukkumaan. Keme oli vapaapäivänsä kunniaksi urheiluasussa ja kehui olevansa lähdössä kalaan.

Kun opettajat olivat jo paimentaneet nuoret koulun puolelle tuli Masa, aamuvuoroon hänkin. Aamuvuoroissa oli usein melkoinen ylimiehitys. Nuoret olivat silloin koulussa ja ainakin periaatteessa opettajien valvonnassa. Mutta aika käytettiin "suunnitteluun", "neuvotteluihin", "kokouksiin". Aika usein ne muistuttivat vapaamuotoisia juorupiirejä.

Ne viihtyy keskenään, Ari ajatteli. Paremmin ne tietysti viihtyy toistensa kanssa kuin nuorten seurassa. Kaikki muut paitsi Liisa ja minä.

– Poliisi ilmoitti että Saku on karannut vankilasta, Annikki aloitti aikuisten aamupalaverin. Hän katsoi jokaista vuorollaan kuin saattaakseen viestin henkilökohtaisesti perille kaikille.

– Joo mä tapasin sen, Liisa sanoi.

Hän ärsytti tahallisesti. Kaikki katsoivat häntä ja hän hymyili. Jollain tavalla hän tuntui nauttivan tästä.

– Tapasit? Rauno kysyi.

– Joo se heitti kiviä mun ikkunaan yöllä.

– Mikset ottanut sitä kiinni? Annikki kysyi.

– Mun mahikset on heikot, Liisa sanoi. – Mä olin juonut pään täyteen, mulla oli vapaailta. Ja Saku juoksee muutenkin nopeemmin kuin mä.

– Mikset soittanut poliisille? Annikki kysyi. – Tai mulle?

– Sullehan jo poliisit ilmoitti, kai ne tiesi sen karanneen. Eikä se mun ikkunan alle jäänyt tietenkään. En mä olis tiennyt ilmoittaa minne se meni.

– Jos se vielä käy niin ilmoitat heti, Annikki sanoi jyrkästi.

Liisa hymähti, katsoi kahvikuppiaan. Hän näytti hiukan samanlaiselta kuin Nitta ivallisimmillaan.

– Saku on vaarallinen, Annikki sanoi. – Annaleena tuli kotiin silmä mustana ja väittää kaatuneensa. Lyöty sitä oli.

– Onneks mulla ei oo lapsia eikä perhehuolia, Liisa sanoi kahvikupilleen.

– Älä viitti olla mauton, Rauno sanoi hänelle. – On tosi vakava asia jos meidän perheenjäsenet alkaa olla vaarassa.

– Saku on väkivaltainen, Keme sanoi. – Et sinäkään Liisa voi sitä kiistää.

Kemen parrakkaat kasvot olivat totiset ja isälliset kun hän katsoi Liisaa moittivasti.

– Ja vankikarkurin auttaminen on rikos, Eevariitta sanoi.

– Mä kun luulin että meidän pitäis tehdä jälkihuoltoa, Liisa sanoi. – Eikä Sakulla ole mitään tekemistä Annaleenan mustan silmän kanssa, siitä mä oon varma. Mut mä en oo työvuorossa. Jatkakaa rauhassa, mä lähden kotiin.

– Ja mun tarttee nukkumaan, Ari sanoi.

Liisa tyhjensi kuppinsa, nousi voileipä kädessään. Ari nousi myös.

– Mä voin kyllä jäädä juttelemaan kun talossa kerran on vakavia huolia, Keme sanoi. – Kalat saa odottaa.

Ja taas hän katsoi Liisaa moittivasti.

Liisa meni ovesta ja Ari kiirehti perään. Hän tiesi että Kemen huomautus oli ollut piikki heille, jotka eivät jääneet pohtimaan talon ongelmia. Mutta yön jälkeen tosiaan väsytti. Nukahtaminen aamuyöstä ei korvannut kunnon unta.

– Sun ei pitäis puhua niille niin riitaa haastavasti, Ari sanoi kun he kulkivat pihan yli.

– Just niin mun tarttee niille puhua, Liisa sanoi.

– Sä oot niinku Nitta.

Liisa hymyili äkkiä. Aurinko valui kasvoille paljastaen kaikki pienet rypyt mutta silmät olivat nuoret ja nauruiset.

– Joo kai mä oon aika lailla samanlainen, hän sanoi. – Nittakin karkailee että se tuntis olevansa vapaa ja riitelee että se vois ajatella ettei sitä oo vielä nitistetty. Sen täytyy että se vois katsoo peiliin hyvällä mielellä. Ja mäkin haluun katsoo peilikuvaani punastumatta. Arvaa kuka meidän keittiön lattialla nukkuu?

– Saku? Ari kysyi kauhistuneena.

– Se tuli loppuunväsyneenä aamuyöstä. Mä olin sen oma hoitaja siitä asti kun se kolmetoistavuotiaana tuli Korpirantaan. Mä kiinnyin siihen ja se luottaa muhun. Ja sit yhtäkkiä se lähetetään vankilaan siks että Annikki ei saa sitä muuten eroon Annaleenasta. Musta tuntui niin kuin oma poika olis lempattu sinne. Ja mun pitäis sit toimia niin kuin Saku olis rikollinen. Mun pitäis toimittaa se poliisille kun se turvaa muhun. Se ei oo oikein, Sakua kohtaan se vankilaan laittaminen rikos oli.

– Mut mitä sä hyödyt siitä että sä annat sen nukkua meidän keittiössä? Takasin vankilaan se joutuu kumminkin lopulta, oli se sit oikeen tai väärin.

– Sen että se tietää etten mä oo kääntynyt sitä vastaan.

– Ja entäs mä? Ari kiihtyi. – Mitä mä sanon kun kysytään miksen mä kertonut?

– Sä et tiedä mitään, Liisa sanoi. – Siks mä varotin, ettet mee keittiöön. Sä et nähnyt Sakua etkä käynyt keittiössä, sillä sipuli.

– Sä oot hullu, Ari sanoi. – Nyt mä tajuun että sä oot hullu. Sä menetät virkas jos jäät kiinni. Ja sähän sanoit ettei sulla oo koulutusta eikä työkokemusta mistään muusta. Miks sä otat tommosen riskin?

– Peilikuvan takia, Liisa sanoi. – Ihan pelkästään peilikuvan takia. Mä tykkään siitä ja aion tykätä jatkossakin.

He nousivat narisevat portaat yläkertaan, Liisa meni omalle puolelleen. Keittiön ovi oli kiinni. Ari katsoi sitä synkästi ja meni vessaan, kävi kusella ja huuhtoi hiukan käsiään ja kasvojaan. Herättyä pitäisi kuitenkin suihkuun, nyt ei viitsinyt.

Hän katsoi peilikuvaansa. Kiltin näköinen poika, mutta jotenkin persoonaton. Peruskiltti. Tottelija. Sovittelija.

Mitähän pitäisi tehdä että pitäisin sinusta? hän mietti ja irvisti peilikuvalleen.





Nitta lakkasi varpaankynsiään. Hän toimi huolellisesti ja keskittyneesti, piti paljasta jalkaansa pulpetilla. Muut yhdeksäsluokkalaiset, Perttu ja Ilse, pelasivat jätkänshakkia. Ja opettaja piti tuntia. Siinä oli varsinainen työn sankari, se valmisteli tunnit ja piti ne kuin automaatti. Varmaan se olisi puhunut vaikka luokka olisi ollut tyhjä. Yhdistettyä seitsemättä ja kahdeksatta opetti myös työn sankari: se vain katsoi mitä oppilaat tekivät ja merkitsi tunnin aiheeksi sen. Nitta oli joskus huvitellut lukemalla sen päiväkirjamerkintöjä. Hän siivosi iltaisin pari kertaa viikossa luokat saadakseen hiukan ylimääräistä käyttörahaa. Ehkä tämä tunti olisi ollut Ilsen ja Pertun osalta yhteistoiminnan harjoittelua ja Nitan osalta käden taitojen kehittämistä.

Ilse vilkaisi ikkunasta ja kiljaisi riemukkaasti:

– Hei, kyttäauto. Se tulee tänne.

Hän ja Perttu ryntäsivät ikkunaan kurkottelemaan, kaatoivat melkein pulpettinsa noustessaan. Nitta viimeisteli pikkuvarpaan kynnen ja nousi hänkin. Ja opettaja selitti jotain jääkauden hiomista kallioista heidän selkänsä takana. Hän oli kuin radio, ei häiriintynyt siitä ettei kukaan kuunnellut.

Poliisiauto ryömi koivukujaa pitkin laatikkomaisena möhkäleenä. Se oli palikan näköinen auto, uudempaa vaaleansinistä. Sen tulo tiesi usein jotain jännittävää, tapahtumista. Ja mikä hyvänsä tapahtuminen oli parempaa kuin päivien yksitoikkoinen valuminen koulukodin totuttua uomaa.

– Jos Sakun huoneeseen tuodaan uusi poika, Ilse sanoi toiveikkaasti.

Mutta Perttu kävi äkkiä synkäksi.

– Jos ne on saaneet selville SEN, hän sanoi.

Ilsekin muuttui totiseksi.

– Ei myönnetä, hän sanoi. – Pitäiskö juosta sanomaan Jekullekin ettei myönnetä. Ja Nitta sä et ole saanut meiltä purkkaa, muista.

Nitta tuhahti halveksivasti.

– Älkää hikoilko teidän kioskimurron takia, karkkigangsterit, hän sanoi. – Sakua ne ettii.

– Onks Saku karannu? Ilse innostui. – Juma olis hienoo tavata se nyt kun se tietää mimmosta linnassa on.

– Kyllä sä sen vielä ite pääset kattomaan tolla vauhdilla, Nitta sanoi.

Ilse piti sitä kohteliaisuutena, hymyili. Hän halusi olla mahdollisimman miehekäs ja kova, ja hänen ajatusmaailmassaan linnaan joutuminen oli siitä varmin todiste. Ilse ylpeili pikku rikoksillaan yhtä paljon kuin sillä että häntä luultiin usein pojaksi.

– Mennään kattomaan minne ne ajaa, Perttu huusi ja oli jo käytävällä. Ilse juoksi perässä.

– Ei vielä ole välitunti, opettaja kiljaisi, mutta ne tuskin edes kuulivat.

Nitta laittoi kynsienhoitovälineet pulpettiinsa ja opettaja jatkoi tuntia.

– No niin Nitta, hän sanoi. – Miten siis jääkauden jäljet näkyvät Suomen luonnossa?

– Älä viitti, Nitta sanoi. – Mä luen nuo sit kokeisiin, kyl mä ne opettelen. Mut ei mua nyt huvita.

– Tämä on sentään koulunkäyntiä, kyllä sinun täytyy, opettaja sanoi. Hän näytti väsyneeltä ja Nitan kävi häntä sääliksi. Tämä opettaja sentään yritti. Toinen oli taatusti mennyt oman luokkansa kanssa ulos ja piti mielestään ulkoilutuntia.

– Mä sentään jäin sisään, Nitta sanoi. – Sovitaanko ettei mun tartte vastata tyhmiin kysymyksiin. Mä teen ne kertaustehtävät mitkä kirjassa on. Käykö?

Hän oli melkein varma siitä ettei kävisi. Yleensä opettaja muistutti radiota siinäkin ettei sen kanssa voinut keskustella. Se vei ohjelmaansa läpi kuin automaatti.

– Joo, opettaja sanoi, ja yllättäen silmät katsoivat suoraan silmiin. Ne eivät olleet vain väsyneet vaan tosi uupuneet.

– Sinä sentään yrität vähän, Nitta, hän sanoi. – Ja kokeissa osaatkin. Mikset kuuntelisi tunneilla?

– Mä en siedä kun sä toistat sataan kertaan sen minkä vois lukee kirjasta.

– Mutta Ilsen ja Pertun takia ...

– Mä en siedä Ilseä ja Perttuakaan, Nitta sanoi. – Mä en siedä koko koulukotia. Mä olin luokan parhaita ennen kuin mut lempattiin tänne. Mun keskiarvo oli kasipuoli. Ei mun koulu huonosti menny.

Hän huitaisi läpi kirjan kertauskysymykset ja kello soi välitunnille. Ilse ja Perttu ryntäsivät sisään ja opettaja alkoi vaatia heitä lähtemään ulos. Nitta jätti sirkuksen pyörimään.

Yhdistetty seitsemäs ja kahdeksas mekasti omassa luokassaan. Siru huomasi Nitan ja tuli käytävälle. Pyöreät vahvasti meikatut silmät loistivat kaveruutta ja yhteisymmärrystä. Hän olisi mielellään ollut Nitan ystävä mutta ikäero esti läheisen kaveruuden, hänen juttunsa pitkästyttivät Nittaa.

– Annaleena oli ulkona, hän sanoi. – Se venaa sua. Se oli taas itkeny.

Mimosa lennähti käytävälle myös.

– Mikä Annaleenaa vaivaa? hän kysyi. – Kuka sitä on lyöny? Ja miks se alkoi itkee kun mä kysyin sitä siltä?

Nitta meni ulos ja molemmat tytöt seurasivat. Annaleena istui päärakennuksen rapuilla. Hän oli yrittänyt huonolla menestyksellä peittää meikillä mustelmia.

– Poliisit ettii Sakua, Annaleena sanoi. – Ja mä en tajuu mistä mä löydän sen. Mä oon käyny autiotalolla ja kaikissa paikoissa missä se vois olla.

– Aioksä kertoo Sakulle mitä sulle tapahtui? Siru kysyi.

– En ikinä, Annaleena sanoi kauhistuneena. – Saku tappais sen ja sais elinkautisen.

Nitta vilkaisi Mimosaa ja tiesi että tyttö yhdisti asiat saman tien, Mimosa oli nopea hoksaamaan. Mimosa oli niin nopeaälyinen että oli ainoana tytöistä jopa onnistunut välttämään Sian lähentelyt. Osittain se johtui myös siitä että hän oli suuttuessaan pelottavan hurja. Ilse oli voimakkaampi, Nitta itse nopeampi ja taitavampi, mutta Mimosassa oli piittaamatonta raivoa jota Sikakin ehkä kavahti. Hän kävi päälle kuin villikissa.

– Ai semmosta sulle tapahtui, Mimosa sanoi. – Kuka sen teki? Hommaa se linnaan niin Sakun ei tartte tappaa.

Kukaan ei sanonut mitään ja Mimosan katse pysähtyi Nitan silmiin, kysyi ja sai vastauksen.

– Siis Sika? Mimosa varmisti. – Mut eihän Sika koskaan oo uskaltanu koskea muihin kuin meihin.

– Se sanoi etten mä uskalla kertoa kotona kun mutsi tietää että mä huoraan Sakun kanssa eikä uskoisi mua, Annaleena sanoi ja katsoi käsiinsä. – Ja just niin se on. Ei mutsi mua uskoisi.

– Jos me mentäis porukalla puhumaan, Siru ehdotti. – Kerrottais kaikki mitä se on tehny meille, jokainen.

– Se tulkittais niin että me yritetään kostaa sille jotain, valehdellaan porukalla, Mimosa sanoi. – Ja ainakin Nitan se sit järjestäis tiukempaan laitokseen kostoks, ja Sirulle se olis ihan kaamee sit. Mä kyllä uskaltaisin yrittää mut miten te?

– Siitä ei olis hyötyä, Nitta sanoi. – Ellei Annaleenaa uskottais. Kun oothan sä perhetyttö. Sulla ei oo tämmönen leima otsassa kuin meillä.

– On sen jälkeen kun mä aloin olla Sakun kanssa, Annaleena sanoi. – Ja voi kun mun tarttis nyt löytää Saku. Jos se yrittää tulla meille niin kytät nappaa sen, ja mä haluisin jutella sen kanssa ensiks.

– Mä voin tietää missä se ehkä olis tai missä ainakin olis tietoo, Nitta sanoi.

Annaleena nosti innokkaana päänsä.

– Ei mennä sinne yhdessä, Nitta sanoi. – Sua varmaan kytätään. Kyl porukat arvaa että sä yrität sen luo. Mut ota fillari ja lähde muka kaupunkiin. Sit käännyt autiotalon tielle ja tuut koulukotia kohti metän läpi. Mä tuun vastaan.

– Me tullaan mukaan, Siru sanoi.

– Te meette sisään ja alatte paiskoa tavaroita, Nitta sanoi. – Tappelette muka keskenänne, otatte oikein hirveen matsin. Kaikki juoksee siihen ja me lähdetään.

– Joo, Siru sanoi innoissaan. Tällainen oli aina kivaa. – Mut oo sit varovainen Mimosa, älä satuta mua liikaa.

– En mä voi hirveesti varoo tai ne huomaa ettei me olla tosissaan.

Opettajat tulivat ulos tukenaan Annikki ja Masa.

– Heti paikalla tunnille, Annikki huusi. – Mitä tämä tällainen on? Kouluaikana ollaan koulussa. Ja Annaleena, koulussa sinunkin pitäisi mielestäni olla.

– Mä oon just menossa, Annaleena sanoi. – Mulla alkaa vasta kymmeneltä.

Siru ja Mimosa ryntäsivät toisiaan tönien ovelle.

– Huoranpentu, Mimosa huusi. – Sä kamppasit mua. Mä tapan sut.

He katosivat sisään aikuiset perässään. Annaleena nousi pyörälleen, ajoi pois taakseen vilkaisematta. Nitta käveli kohti asuntolaa, verkkaisesti. Sen lukitulla ulko-ovella hän pysähtyi varmistamaan ettei näkijöitä ollut ja kiersi pensaikon takaa autiotalon tielle. Metsän reunassa oli talo jonka yläkerrassa Liisa ja Ari asuivat. Kunhan Annaleena tulisi heitettäisiin pari kiveä Liisan ikkunaan. Oli melko varmaa että hän tiesi Sakusta. Poika oli kiintynyt Liisaan kuin lapsi äitiin, oli varmasti käynyt siellä viime yönä.

Nitta istui kivelle polun viereen. Aurinko lämmitti vielä ihan kesäisesti. Tuntui hyvältä olla näin, unohtaa hetkeksi kaikki. Opettaja joka juuri kantelisi Annikille ettei Nitta ollut tunnilla. Sika joka vaati häntä kylään tai Miuku kuolisi. Ei se sellaista uskaltanut tehdä tietenkään, mutta oli inhottavaa että se edes uhkaili. Sirua Sika kuitenkin eniten hinkui, sitä kiinnostivat ihan nuoret. Ja pelokkaat. Siksi kai se oli Annaleenaan innostunut vaikka semmoinen olikin vaarallista, kajota kunnon tyttöön.

Nitta ajatteli Sirua. Tyttöraasu pelkäsi Sikaa tosissaan ja joutui yhtenään sen luo. Säälittävää se oli ja mielellään siihen olisi puuttunut, mutta miten.

Toisaalta sikoja oli kaikkialla. Ei niiltä voinut kukaan ketään suojella aikaa myöten. Hyvä kun sai itse pidettyä puolensa.

Hän ajatteli Aria.

Toisenlaisissa oloissa siinä olisi ollut unelmien mies. Niin kaunis totinen katse. Niin huolehtiva, vastuuntuntoinen käytös. Olisi ihanaa painautua sellaiseen syliin, tuntea tuollaiset kädet silittämässä hiuksiaan.

Kaunis unelma. Mutta koulukotitytölle joka virallisesti oli todettu seksuaalisesti holtittomaksi se oli todella vain unelma.





Vesi kohisi ja Liisa lauloi suihkussa, kuuluvasti ja virheellisesti:

– Jos vaikka minne matkani vei, sininen Saimaa unhoitu ei ...

Ari nousi istumaan sängyllään. Hän oli nukkunut vaatteet päällä. Olo oli nihkeä ja inhottava, suu maistui pahalta niin kuin kävi kun nukkui päivällä. Se oli erilaista unta kuin yöuni, ei virkistänyt.

Ari otti hammasharjansa ja meni kylpyhuoneeseen.

– Moi, Liisa huusi suihkukopista.

– Moi mä pesen vaan hampaat, Ari sanoi.

Alussa tämä oli ollut hassua, mutta nyt siihen oli jo ihan tottunut. Jotenkin tämä oli kotoistakin, kuin olisi eletty perheenä. Äiti ja poika. Tai aviopari, Keme ainakin kuvitteli jotain sellaista, oli joskus kysynyt pilke silmäkulmassa miten he olivat jakaneet huoneet keskenään, montako makuuhuonetta oli.

– Jos laulun vielä kuulet lohduttamaan tulethan syksyiltani yksinäisyyteen, Liisa lauloi. Sen hän lauloi paremmin.

Veden kohina lakkasi, laulu samoin.

– Heitä mun pyyhe tänne, Liisa pyysi.

Ari ojensi pyyhkeen ovenraosta.

– Mäkö herätin sut? Liisa kysyi. – Mä en muistanut että sä olit yövuorossa.

– Hyvä vaan että mä heräsin, Ari sanoi. – Muuten ei saa illalla unta.

– Mä meen vuoroon nyt, Liisa sanoi ja tuli suihkusta pyyhe ympärillään. – Kuule kun kerta oot hereillä niin teepä sankariteko. Sähän aina pikkupoikana halusit päästä jahtaamaan rosvoa? Ottamaan kiinni vankikarkurin ja toimittamaan sen linnaan?

– Ei mä halusin Robin Hoodiksi, Ari sanoi.

Liisa nauroi.

– Niin ne unelmat särkyy, hän sanoi. – Saku halus poliisiksi. Ja sit te saitte kumpikin väärät osat.

– Sä halusit noita-akaks ja pääsit, Ari sanoi. – Siis mitä mun tarttee tehdä? Mä en Sakun piilotteluun sekaannu.

– Ei sitä enää tartte piilotella, Liisa sanoi. – Mut mun tarttee kyllä sanoa ettei susta olis Robin Hoodia tullutkaan. Sulla ei ole seikkailumieltä. Sä sovit Nottinghamin sheriffin joukkoihin niin sanoakseni.

– Mitä mun sit tarvis tehdä?

– Vie Saku kyttikselle. Mä en ehdi, mun vuoro alkaa, enkä mä antais sitä iloa muille mun rakkaille työtovereille.

Liisa virnisti, alkoi kuivata itseään pyyhkeellä yrittämättäkään sen kummemmin verhota itseään.

– Se on kunniakas tehtävä, hän sanoi. – Papruihin merkitään että sä oot ottanut sen kiinni.

– Vaikka sä varmaan oot leuhka siitä että sä oot hyvinsäilynyt ikäisekses niin ei sun tarvitsis noin esiintyä, Ari sanoi.

– Sun ei tarvi katsella, Liisa sanoi häiriintymättä. Hän ripusti pyyhkeen naulaan, hymyili.

– Mä meen pukemaan nyt. Vietkö sä Sakun?

– Mä käyn suihkussa ensiks.

Liisa meni jo ja Ari riisui vaatteet kasaan lattialle. Häntä harmitti ja nauratti yhtä aikaa. Ainakaan elämä Korpirannassa ei ollut tavanomaista ja yksitoikkoista.

Suihkun jälkeen hän tuli keittiöön. Saku istui siellä ja söi voileipää. Liisa istui toisella puolella pöytää edessään pelkkä maitolasi.

– Ota säkin, Liisa sanoi Arille.

– Mä joisin kahvia jos joku laittais, Ari sanoi.

Saku nousi heti.

– Mä voin keittää, hän sanoi.

Hän hääräsi keittimen luona leveäselkäisenä ja kömpelökätisenä. Liisa katsoi häntä ylpeänä kuin ainakin äiti kilttiä ja hyväkäytöksistä poikaa.

– Ja sut tarttis viedä linnaan takasin? Ari kysyi.

– Poliisilaitokselle asti, jos sä viittisit, Saku sanoi. – Ne toimittaa mut eteenpäin.

– Mistä tämä käänne? Ari ihmetteli.

– Se tapas jo Annaleenan, Liisa sanoi. – Ne puhui asiat selväks. Saku istuu tuomionsa. Ja ne kirjoittelee ja Annaleena käy tapaamassa.

– Se ei saanut mun kirjeitä, Saku sanoi mitaten samalla huolellisesti kahvijauhoja suodattimeen. – Mä sain siltä aina uudestaan kirjeitä joissa se kysyi miksen mä vastaa, miksei musta kuulu mitään. Nyt me sovittiin että mä kirjotan Liisalle, niin Annikki ei voi pihistää sen kirjeitä. Kun koko tän alueen postihan tuodaan ensiks Annikin pöydälle.

– Mä en ihmettelis vaikka se avais munkin kirjeitä, Liisa sanoi. – Niin että älä laita niihin lähettäjän nimee. Mut mä meen nyt. Rauno ja Masa hikeentyy jos toinen myöhästyy. Ja tota Ari sano sit poliiseille että Saku ilmoittautui ite. Se on sulle pienempi kunnia mut Sakulle lievempi rangaistus.

Liisa meni, kolisteli portaissa hetken, alaovi sulkeutui. Kahvi tippui kannuun ja Saku katsoi sitä.

– Liisa on upee, hän sanoi. – Tajuutsä että se sais lemput talosta jos tiedettäis että se auttoi mua?

– Tajuun, Ari sanoi. – Ja tajuuksä että jos sut löydetään täältä mun luullaan piilottelevan sua. Häivytään äkkiä. Asiat on kunnossa vasta kun ollaan poliisilaitoksella.

Sitten häntä alkoi hävettää. Hänestä ei tosiaan ollut Robin Hoodiksi, hän oli Nottinghamin sheriffin mies. Hän puolusti virallisesti oikeaksi julistettua uskaltamatta tehdä niin kuin tunsi oikeaksi.

– Juodaan kahvi kuitenkin ensin, hän sanoi.

– Säkin olet ihan reilu, Saku sanoi. – Joskus sä olit tietysti hiukan kiree, mut et sä koskaan ollut varsinaisesti paskamainen. Niin kuin vaikka Rauno. Se oikeen yrittää saada toisen hermostumaan että sais sit näyttää valtansa. Nää paikat kerää sairasta porukkaa henkilökuntaan.

Saku joi vielä kahvia kun Ari haki talon auton, ajoi sen ihan oven eteen. Hän oli vieläkin huolissaan siitä että Sakun nähtäisiin tulevan tästä talosta. Keme oli palannut kalasta ja istui talon nurkalla penkillä poltellen mietteissään piippua. Se hankaloitti asioita.

– Kaunis päivä, Keme sanoi. – Mukavaa ettei ole työvuoro. Voi olla viimeisiä kesäisiä päiviä.

– Saattaa olla, Ari sanoi.

– Ja taitaa olla ukkosta ilmassa.

– Niin taitaa, Ari mutisi.

– Sinulla on asioita kaupunkiin? Keme kysyi.

– Joo. Työasioita.

– Menetkö keskustaan? Tulisin kyytiin.

– En, Ari sanoi.

Hän mietti hädissään mitä sanoisi.

– Mun käskettiin vaan ajella näitä kulmia. Käskettiin kytätä Sakua että saatais se täältä nurkista pois, hän keksi.

– Ihan hyvä juttu, Keme sanoi. – No mä meen bussilla sitten. Tarttee vaihtaa kaupunkikuteet. Pitää käydä myymälässä vaikkei tarttekaan myydä käymälässä.

Hän meni sisään nauraen omalle vitsilleen ja Arin olo helpottui huomattavasti. Saku raotti ulko-ovea.

– Voinks mä tulla?

– Joo äkkiä nyt, Ari hoputti.

Hän ei ajanut pihan läpi vaan kapeaa metsätietä autiotalon ohi. Polku oli paikoin juuri ja juuri auton levyinen, puiden oksat hipoivat kattoa.

– No nyt ei ole huolta enää, Saku sanoi kun tultiin tielle. – Mä oon nyt tuolla mettässä antautunu vapaaehtoisesti kiinni. Muista sanoo että mä olin vapaaehtoinen.

– Joo, Ari sanoi.

– Kun sit tuomio ei pitene hirveesti, Saku selitti. – Pääsee joskus pois ja voi yrittää saada duunia. Mut kun tuli hirveet korvauksetkin. Ne menee liksasta alkuun.

– Tää on hullua, Ari sanoi.

– Tää on hullua, Saku sanoi. – Mä lusin sitä että mä join ja nukahdin pentujen nyysimään autoon. Mä en ikinä ollut mukana niiden keikoissa. Mut ei sitä kukaan usko.

– Kauanko sä joudut istumaan?

– Vajaan vuoden. Mut kai se kuluu. Se vaan että kun mä vapaudun mä oon linnakundi. Ja muutenkin olis ollut tarpeeks hankala saada duunia ja päästä alkuun.

Ari katsoi sivulleen ja näki nuoren miehen silmät, yhtä kiltit ja vilpittömät kuin omansa.

– Miten sä jouduit koulukotiin? hän kysyi.

– Ihan tavallisesti, Saku sanoi. – Melkeen kaikki me on sinne silleen tultu. Faija ja mutsi joi, faija riehui, ei himassa voinut olla. Ja kun asui rappukäytävissä ei jaksanut kouluun, eikä viitsinytkään, kun vaatteet oli paskaset ja haisi niin kiusattiin. Vaikka missä ois peseytyny? Ja sit keikkas syötävää kaupoista kun tartti safkaa. Ja sit sitä oli koulupinnari ja rikollinen. Semmonen tarina melkeen kaikilla Korpirannassa on. Paitsi ei Mimosalla kun se on täysorpo eikä Nitalla kun sillä on upee koti noin ulospäin.

– Mimmonen? Ari kysyi. Nuorten kodeista ei koulukodilla paljonkaan puhuttu.

– Sen faijapuolella on joku suuri firma ja sen mutsi on koulutoimenjohtaja, Saku sanoi. – Niillä on helvetin upee lukaali, Nitta näytti valokuvia kerran, uima-altaat ja kaikki. Mut Nitta ei käy kotona ollenkaan, ne ei haluu kun Nitta "vaikuttaa epäedullisesti perheyhteisöön". Eikä Nittakaan kyllä sinne haluu. Se faijapuoli pakotti sen sänkyynsä kun se oli vielä niin pieni ettei se tajunnu kunnolla mitä toinen halus.

– Mistä sä tommosen tiedät?

– Se kertoi Annaleenalle ja Annaleena mulle.

Tienvarren ylikypsät horsmapehkot kiitivät ohi. Aurinko paistoi. Ari ajatteli että hän oli työssä, viemässä vankikarkuria paikkaan johon tämä kuului. Mutta hän tunsi olevansa vain hyväosainen nuori potkimassa päähän toista jolla oli mennyt huonommin.





Ari ohjasi auton koivukujalle ja ajoi sitä pitkin hitaasti niin kuin siinä liikennemerkin mukaan pitikin. Kaksikerroksinen kivitalo, päärakennus, oli liian iso nykyiselle pienelle nuorisojoukolle. Koulukoti oli ollut suurempi ennen. Silloin siihen oli kuulunut maatilakin jolla nuoria oli "opetettu työntekoon". Ainakin Liisa ja Rauno ohjaajista olivat olleet talossa jo silloin, ehkä Kemekin ja Teemu. Masa, Annikki ja Eevariitta olivat myöhemmin tulleita, vuosia sitten kuitenkin hekin. Siksi kai täällä elettiin kuin kaikki mitä tapahtui olisi ollut ihan tavallista ja normaalia. Nuorten tekemät ryöstöt olivat yhtä arkinen puheenaihe kuin nuha. Rangaistuksia jaeltiin kuin päivittäisiä ruoka-annoksia. Kukaan ei pysähtynyt kysymään homman mielekkyyttä.

Paitsi tietenkin tuore ylioppilas joka huuli pyöreänä ihmetteli kaikkea näkemäänsä ja joutui välillä nipistämään itseään uskoakseen olevansa hereillä. Uskoakseen ettei Korpiranta ollut pelkkä satu vuorenpeikoista ja niiden vangeiksi joutuneista tuhmista lapsista.

Talo oli kuin monumentti. Kun koivukujaa pitkin tuli se otti vastaan ja viestitti että tulija siirtyi toiseen maailmaan. Täällä elettiin sääntöjen mukaan jotka jollain lailla olivat erillään koko yhteiskunnasta. Tämä oli syrjäytyjien ja heidän holhoajiensa reservaatti.

Johtajan talo oli tien vasemmalla puolella, pihalla leikkivät Annikin nuoremmat lapset. Annaleenan pyörä oli kumollaan nurmikolla. Seuraavana oli henkilökunnan rivitalo. Siellä asuivat perheelliset työntekijät. Tie laskeutui alemmas ja siellä oli nuorten asuntola, kuin vajoamassa maan sisään. Se näytti rähjäiseltä ulospäinkin, sisältä se oli vielä surkeammassa kunnossa. Remontti oli kuulemma tulossa. Liisa kertoi että remontti oli ollut tulossa ainakin kymmenen vuotta.

Ihan alueen perällä oli sitten puutalo jonka yläkerta oli Liisan ja Arin hallussa, alakerta Kemen ja Teemun. Alakerran asunnot olivat erilliset toisin kuin yhteisasumus ylhäällä. Keme ja Teemu eivät olisi yhdessä viihtyneetkään. Teemun vieraat lauloivat hengellisiä lauluja ja pitivät rukouspiirejä. Kemen puolelta kuului joskus reippaita juomalauluja ja hänellä kävi kalakavereita yhtä lailla kuin ravintolasta löytynyttä seuraakin.

Sitä paitsi Teemu oli ehkä homo, nuorten mielellään huutelema "lihava hintti" tuntui oikealta määritelmältä. Ehkä hän ei ollut homo ihan tekoihin asti, koska hänen uskovaisuutensa oli niin seksikielteistä. Mutta hänellä oli erittäin hyvä miesystävä, ja koulukodin tytöt saivat hänet tosi vaivautuneeksi puolipukeisina sipsuttaessaan. Eivät sillä lailla vaivautuneeksi kuin miehen jonka halut heräsivät. Teemu näytti tuntevan inhoa. Ja jos hän oli homo niin hänen olisi tietysti ollut yhtä hankala asua yhteisasunnossa Kemen kanssa kuin Arin ja Liisan omassaan.

Ari ajoi auton asuntolan eteen. Liisa, Ilse ja Perttu istuivat talon seinustalla. Jekku oli käärinyt paloletkun auki ja ruiskutti vettä ympäriinsä muiden nauraessa.

– Onko sulla vaikeuksia? Ari kysyi Liisalta kun tämä tuli auton luo.

Liisa katsoi Jekkua.

– Ei varsinaisia vaikeuksia, hän sanoi. – Mutta säpinää on. Nuoria hermostuttaa kun ei ole mitään kivaa. Tämmösellä ilmalla ne vois viedä vaikka uimaan. Mutta kun nimenomaan päätettiin ettei mitään reissuja koska käytös ei ole ollut palkitsemisen arvoista.

– Eiks tuo paloletku pitäis ottaa pois? Ari ihmetteli. – Sehän tekee vesilaskua.

– Ja letku pitää kuivattaa suorana kun se on kasteltu, se ei oo lelu, Liisa sanoi. – Mut sit ne vaan keksis jotain vielä mäntimpää. Meniks kaikki hyvin?

– Joo Saku jäi kyttikselle ja ne kyytii sen vankilaan heti kun ehtii. Missä muut kakarat on?

– Jufe ja Mimosa nyhjää keskenään. On ne söpö pari. Siru lämmittää saunaa, nyt on se ilta. Nitta lähti lenkille. Varmaan se karkaa iltamenoilleen saman tien, ei se kuntoilukamppeissa ollut. Parhaat kuteet ja meikit päällä.

– Ooksä yksin?

– Yhdeksään asti. Keme tulee sit ja tekee yön.

– Hae mut jos tulee ongelmia, Ari sanoi. – Mä häiritsin sua viime yönä.

– En mä usko että tulee ongelmia, Liisa sanoi. Hän kääntyi ja lähti takaisin nuorten luo. Jekku oli kyllästynyt paloletkuun ja sulkenut vesihanan, istui seinustalla myös.

– Pelataan sulkapalloa, Liisa kuului ehdottavan. – Nyt ei edes tuule. Mä haen pallon ja mailat.

– Lähdettäis ajelulle.

– Semmoset kiellettiin.

Ari ajoi auton hiukan syrjään paikalle johon se tavattiin pysäköidä. Hän nousi ulos ja oli kompastua Miukuun joka tuli hankautumaan jalkoihin. Onni ettei hän ollut ajanut sen yli sentään – vaikka kai kissa älysi väistää.

Nitta oli karannut kaupungille iltamenoilleen. Niin, kaupunkiin tässä pitäisi itsekunkin mennä. Ari ajatteli että tarvitsi ikäistään seuraa nyt, tavallisia nuoria. Ja ennen muuta kauniin tytön jonka seura häivyttäisi turhat ajatukset ja ahdistukset. Ikävä pitäisi karkottaa kauas Gruusiaan.

Hän pysähtyi rapuille ja näki että Keme ja Teemu istuivat penkillä omien ulko-oviensa välissä seinustalla. Hän meni seuraan.

– Teemu kertoi tosi ikävän huhun Annaleenasta, Keme sanoi. – Siitä mitä Saku sille teki.

– En mä usko että se oli Saku, Ari sanoi. – Ja joka tapauksessa Saku on kiinni nyt. Mä löysin sen jo ja vein poliisille.

Hetken Ari paistatteli täysin ansiottomasti toisten ihailussa ja kehumisessa. Mukavalta se silti tuntui, kuulla olevansa tosi reipas ja rohkeakin. Keme poltti piippuaan ja Ari sytytti savukkeen, tarjosi Teemullekin. Teemu sentään poltti, se pahe sillä edes oli.

– Näin miesten kesken, Keme sanoi. – Pidettäisiin vähän vahtia. Jos täällä on tyttöjä kurkkiva hiippailija niin kiinni semmoinen pitäisi saada. Vaikka mä kyllä uskon että Saku sitä Annaleenaa löi. Ei pitäisi kulkea semmosessa seurassa. Mut Teemu väittää nähneensä kerran jonkun kurkkivan tyttöjen suihkuun.

– Pitäisit sinäkin Ari silmäsi auki, Teemu sanoi. – Liisa tuo joskus kotiinsa vähän mitä sattuu porukkaa.

– Aika harvoin, Ari väitti. – Ja ne on kyllä vaan Liisan luona ja häipyy sit.

– Onhan sillä nuori mies samassa asunnossa, Keme sanoi ja iski silmää. – Miksi mennä merta edemmäs kalaan?

Ilta-aurinko paistoi seinustalle. Ari vastasi Kemen silmäniskuun ja tunsi kaveruutta. Luulkoon. Oli tämä kuitenkin toista kuin koulunkäynti, toista kuin kotona asuminen. Hän oli aikamies ja häntä kohdeltiin aikuisena.

– Lähde joskus mun kanssa kalaan, Keme sanoi. – Kerro mulle Liisasta.

Teemu näytti syvästi paheksuvalta. Arin hyväntuulisuutta se vain lisäsi.

Auton moottori käynnistyi jossain, renkaat ulvahtivat. Lähtö kuulosti siltä kuin elokuvissa, vauhdin saattoi kuvitella vaikkei nähnyt.

– Hei tuo oli outoa, Keme sanoi valpastuen. – Kuka noin ajaa?

Hän nousi ja lähti asuntolaa kohti. Teemu seurasi hitaammin ja Ari tajusi viimeisenä että jotain oli vialla. Asuntolan edessä seisoi Liisa yksin sulkapallomailat kädessään.

– Hei kiva kun tulitte, Liisa sanoi. – Tässä näette emähölmön ohjaajan. Ari toi auton tohon ja jätti mulle avaimet. Ja mä unohdin ne penkille kun mä hain sulkapallomailat. Siellä nyt painaa Ilse ja Perttu ja Jekku tuhatta ja sataa.

– Ilse todennäköisesti kuskina, Teemu sanoi. – Ja silloin mennään lujaa.

– Älä välitä, Liisa, Keme sanoi. – Vahinkoja sattuu. On avaimet joskus viety kaapistakin. Mä soitan poliisille. Minnepäin ne mahtaa mennä?

– Kolmostietä etelään varmaan, Liisa sanoi. – Sinne ne meni viimekskin. Mut silloin ne sentään murtautui yöllä autoon ja yhdisti johdot. Nyt oli avaimet ihan tyrkyllä.

Keme meni sisään ja Teemu aikoi seurata mutta pysähtyi ovella ja sanoi:

– Kaikki me erehdytään joskus. Älä nyt tota sure.

Liisa naurahti vaisusti.

– Joo mut oli tää mun pahimpia möhliä.

Kun Teemukin oli mennyt Ari katsoi Liisaa silmiin.

– Kiitos, hän sanoi. – Mut miks sä valehtelit? Mä unohdin avaimet virtalukkoon ja auton oven auki.

– Sä autoit mua Sakun kanssa, Liisa sanoi. – Ja mulle tuo on pikkujuttu, mä oon tehnyt parikymmentä vuotta tätä työtä ja useimmiten hyvin. Musta ei tykätä mutta mun tiedetään osaavan. Sun tekemänä tuo olis ollut isompi moka. Nyt ne on vaan onnellisia että Liisakin joskus erehtyy.

Hän istui nurmikolle välittämättä siitä että se oli apilaa joka värjäsi vaatteet. Ari välitti ja jäi seisomaan. Jalassa oli paremmat housut ja hän oli yhä varmempi siitä että menisi illalla kaupungille. Joisi kaljaa ja löytäisi mukavan suostuvaisen tytön, sellaisen yhden illan ilon.

Keme ja Teemu tulivat ulos.

– Poliisit arveli ettei kannata lähteä takaa-ajoon, Keme sanoi. – Ne pyytää Riihimäen poliisit vastaan.

– Sanoitko sä että jos Ilse ajaa niitten sulusta läpi niin ei kannata ajaa takaa silloinkaan? Liisa kysyi. – Ilse tallaa nastan lautaan ja menee täysillä, ja silloin voi tulla ruumiita.

– En mä niitä voi neuvoa, Keme väitti. – Ei ne tykkää semmosesta.

– Tottakai tykkää, Liisa sanoi. – Ei ne meidän kakaroista tiedä ellei me ite kerrota mitä niiltä voi odottaa. Mä soitan siitä.

Hän nousi ja meni taloon, puhdisti mennessään kädellä takamustaan. Se ei auttanut, vihreäksi se oli tullut.

Keme katseli miettiväisesti Liisan takapuolta, hymyili hyväntahtoisesti ja koputteli roskia piipustaan maahan.

– Mukava nähdä Liisankin kerran möhlivän, hän sanoi. – Se on niin ylpeä siitä että saa nuoret tottelemaan.

– Tommonen olis kyllä voinut sattua kenelle vaan, Teemu sanoi. – Mut oli se terveellinen muistutus Liisalle. Pitäis olla tarkkana aina.

Jufe ja Mimosa tulivat ulos. Jufen punaiset hiukset olivat punkkaripörrönä. Mimosa oli tapansa mukaan meikkaamaton ja väritön. Jufe näytti voimakkaalta ja hurjalta, Mimosa suojelua tarvitsevalta. Todellisuudessa heidän luonteensa olivat ihan päinvastaiset.

– Minne te luulette menevänne? Keme kysyi.

– Uimaan. Ei pois alueelta, koulukodin rantaan vaan. Liisa lupas, Mimosa sanoi.

Keme ja Teemu näyttivät paheksuvilta kumpikin.

– Miks sä ne uimaan lupasit? Teemu kysyi kun Liisa tuli takaisin ulos. – Aamupalaverissa sovittiin ettei mitään ylimääräisiä menoja sallita.

– Tämmönen tilanne, Liisa sanoi. – Puolet porukkaa poliisit perässään maantiellä ja Nitta taas kaupunkireissulla. Kai nyt voi palkita kiltit.

– Poikkeustilanteessakaan ei pitäisi lipsua sovituista asioista, Teemu väitti.

– Voi pyhä lastensuojelu, Liisa sanoi niin kuin Nitta tapasi sanoa. Hän istui taas nurmikolle pienen orapihlajapuun alle ja nojasi pään polviinsa.

– Ooksä Teemu ihan tosissas? hän kysyi.

Teemun pyöreät posket värähtivät loukkaantuneesti.

– Nää nuoret tarttee tiukat rajat, hän sanoi. – Ne tekee mitä vaan jos niitä ei estä.

– Ne tekee ihan mitä vaan just siks että ihan kaikki on kiellettyä, Liisa sanoi.

Keme hymyili hyväntahtoisesti.

– Älkää kinatko, hän sanoi. – Ei näille nuorille mitään mahda. Ne on pilalla jo. Aina on pohjasakka, ihmiset jotka ei sovi yhteiskuntaan. Ne tarttee vaan pitää jossain missä ne ei saa kauheesti vahinkoa aikaan. Ensin meillä ja sitten vankilassa.

Liisa ei vastannut, ei edes katsonut Kemeä, tuijotti kengänkärkiään.

– Sä puhut nyt aika synkkiä, Ari sanoi.

– Joo, Liisan mielestä mä oon julma, Keme sanoi. – Mutta mä oon vaan realisti.





– Moi Nitta.

Annaleena hymyili iloisen yllättyneenä elokuvateatterin aulassa. Hän pujotteli Nitan luo. Nitan seurassa oli kaksi sotilaspukuista, joista toisen käsivarteen hän nojasi. Nitta oli upean näköinen niin kuin aina. Meikissä oli tummia, kohtalokkaita värejä ja pusero toi kauniisti esiin rinnat.

– Moi mä ajattelin kattoa tän. Kiva kun tavattiin, Annaleena sanoi. – Mä en lähtiessä yhtään arvannut että säkin olisit täällä ja keljutti lähteä yksin.

– Olisit soittanut, Nitta sanoi.

– Mä soitin mut Liisa sanoi sun lähteneen lenkille.

Toinen pojista kiersi kätensä Annaleenan ympärille. Tyttö irrottautui yllättyneenä ja närkästyneenä. Hän katsoi hämmästyneenä Nittaa.

– Onks nää jotain sun tuttuja? hän kysyi.

– Ei pahemmin, Nitta sanoi ja katsoi sitä jonka käsivarteen nojasi. – Mut tää on Pete ja se lupas kustantaa mut sisään kun mulla ei oo rahaa.

– Ollaanhan me tutut, Pete sanoi. – Tää on kuuluisa Nitta. Mä oon aina haaveillut että tapaisin Nitan ja nyt onnisti. Kato armeijamuistot ei oo mitään ellei oo tutustunut Nittaan, niin kaikki sanoo.

– Ja sä oot sit Nitan ystäviä sieltä samasta talosta, toinen poika sanoi maireasti hymyillen ja yritti taas kiertää kätensä Annaleenan ympärille. Annaleena vetäytyi toistamiseen irti.

– Tuo on Eki jos mä oikein muistan, Nitta sanoi. – Jos sä et jo ostanut lippua se vois ostaa sulle.

– Joo voisin, Eki sanoi. – Mulle riittää ihan hyvin Nitan ystävä. Mä haaveilen kaikista naisista.

Hän taputti Annaleenan takapuolta ja nyt tyttö raivostui tosissaan.

– Miten sun seurassa voi olla tommonen kaamee juntti? hän kysyi Nitalta.

Eki näytti häkeltyneeltä.

– Onks tää ihan totta sun tuttuja, Nitta? hän kysyi. – Onks tää Korpirannan tyttöjä?

– Joo on, Nitta sanoi ja nauroi. – Meidän johtajan tyttö. Hirvee nuorisorikollinen ja sosiaaliongelma.

– Sori vaan sit, Eki sanoi. – Mut voisin mä silti ostaa sulle lipun.

– Mä ostan ite mun lipun, Annaleena sanoi jäisesti.

– Voitais mennä kaljalle sit tän pätkän jälkeen, Nitta sanoi. – Jos tää mun Pete tarjoo.

– Kyllä mä tarjoon, Pete sanoi ja kouraisi äkkiä Nitan rintaa, siinä vain keskellä aulaa. – Mikään ei ole tarpeeksi hyvää Nitalle. Juodaan kaljat ja sit ...

Nitta nauroi, mutta äkkiä hänen silmänsä kohtasivat Annaleenan silmät. Niissä oli kysymys ja moite. Nitta nauroi yhä mutta paha olo oli möykkynä naurun alla. Että olikin tarvinnut Annaleenan tulla tuohon. Annaleena ymmärsi, ajatteli juuri ne ajatukset joita Nitta ei sallinut itsensä ajatella. Hän tiesi puheet kuuluisasta Nitasta, tiesi että Nitta oli kuuluisa siitä että siltä sai, eikä mitään kyllästynyttä sekundaa. Hän tiesi seuralaistensa salaisen halveksunnan. Mutta jotainhan piti aikansa kuluksi tehdä. Ja hän hallitsi tämän leikin, lopulta mies kuitenkin joutui nöyrtymään ja kerjäämään. Silloin sai korvauksen näistä hetkistä jolloin mies nöyryytti.

Rakkautta hän tietysti oli ensin etsinyt, mutta elämä oli tehnyt hänestä realistin. Rakkaus loppui aina kun paljastui missä hän asui, mitä oli. Seksi oli laiha korvaus mutta jotain kuitenkin. Ja nyt Annaleena oli tuossa, katsoi moittivin silmin, ihmetteli miksi toinen antoi nolata itseään.

– Hei mun tarttee vessaan, Nitta sanoi Petelle.

Poika yritti suudella.

– Ei kun ihan totta, kaamee kusihätä, Nitta sanoi. – Tuu mukaan Annaleena.

Hän meni katsomatta edes seurasiko Annaleena. Hän töni ihmisiä syrjään mennessään ja melkein toivoi että joku olisi alkanut rähjätä. Paha olo kasvoi vyörymällä. Sen purkaminen tappelemalla olisi helpottanut. Mutta kukaan ei sanonut mitään ja vessassa hän totesi että Annaleena oli tullut ihan kannoilla.

Peilin luona, korjaten silmämeikkiään, Nitta sanoi vieressä seisovalle Annaleenalle:

– Sä häpesit mua.

Annaleena nojasi kylmään kaakeliseinään, vähän nuhjuiseen. He olivat kahdestaan mutta välillä oli vessassa ollut vilkastakin, roskikset pursuivat yli. Yksi hanoista lirutti vettä omia aikojaan mutta kumpikaan ei viitsinyt sulkea sitä.

– En mä sua häpee, Annaleena sanoi. – Mut eksä tajuu että ne pilkkas sua. Kuuluisa Nitta, se kuulosti karmeelta. Sun olis pitänyt sylkee sitä naamalle ja häipyä.

Nitta lisäsi ripsiväriä huolellisin liikkein.

– Jos mä sylkisin tommosia naamalle mulla ei olis ketään, hän sanoi.

– Eiks niinkin olis parempi?

Nitta sai meikkinsä valmiiksi, kääntyi.

– Ei mun mielestä, hän sanoi. – Mee sä äitis helmoihin, kurki elämää sieltä. Mä teen niin kuin tahdon.

– Älä suutu, Annaleena sanoi avuttomasti. – Mä oon sun ystävä, kyllä sä sen tiedät.

Nitta tunsi miten itku oli tulossa, jostain kaukaa, kielletyiltä alueilta. Oli niin paljon mitä hän ei halunnut muistaa, unelmia, pettymyksiä, ja Annaleenan ääni uhkasi tuoda ne kaikki tietoisuuteen. Hän katsoi lorisevaa vesihanaa ja irvisti. Hän ei ollut tuollainen, ei alkaisi vetistellä.

– Kai mäkin haluisin olla toisenlainen, hän sanoi. – Mutta mä olen vaan kuuluisa Nitta eikä sille mitään voi. Jos kestät niin tuu seuraan. Jos sua hävettää mun puolesta niin vedä pussi päähäs.

Annaleena yritti nauraa.

– Joo mä tuun, hän sanoi. – Mut mistä mä sen pussin saan? Ja kato mun mielestä olis kiva jos mentäis yhdessä Korpirantaan sit elokuvan jälkeen. Kun bussilta on niin pitkä matka ja mua pelottaa.

– Sika on mun tietoon työvuorossa, Nitta sanoi. – Eikä se sua ahdistele enää, en mä usko. Siru sen kanssa ihmeessä on, raasu.

He palasivat aulaan eikä Nitta voinut mitään sille että katsoi Peteä nyt viileämmin, kriittisemmin. Kun he menivät istumaan häntä melkein inhotti käsi joka hipaisi polvea.

Terästy, hän moitti itseään. Et ole kuuluisa Nitta kauan jos alat niuhottaa.

– Näpit irti, Annaleena sanoi Ekille.

– Usko nyt jo ettei se ole meikäläisiä, Nitta sanoi katkerasti. – Mee vessaan ja vedä kätees jos itsehillintä loppuu, mut anna sen kattoo rauhassa tää kuva.

– En mä mitään yrittäny, Eki puolustautui.

– Voisit kumminkin mennä suosiolla ton Peten toiselle puolelle, Nitta sanoi. – Jos sulla on pakkoliikkeitä joita sä et ite huomaa niin mee lääkäriin.

– Tuu tänne Eki, Pete sanoi. – Mitä sä sitä yrität jos se ei tykkää. Kuulithan sä että se on niiden johtajan tyttö.

Elokuvan jälkeen olo ei tuntunut sen paremmalta kuin sen alkaessakaan. Pete puhui kaljalle menosta, mutta äkkiä Nitta tunsi olevansa kurkkua myöten täynnä tätä kaikkea.

– Suksi kuuseen, hän sanoi. – Mä ja Annaleena mennään kotiin.

– Me viedään teidät.

– Ei tuu kauppoja. Moi.

Koko matkan bussissa Nitta murjotti ja Korpirantaa kohti kävellessäkin hän oli puhumaton. Koivukujan pimeydessä meinasi kompastua jalkoihinsa. Annaleena tarttui hänen käsivarteensa tiukalla otteella.

– Eiks siellä ole kamalaa kun Sika on yövuorossa? hän kysyi. – Mä en ymmärrä kuinka te kestätte. Mä ihan tärisin kun se tuli pihalla mua vastaan vaikka oli keskipäivä. Mä en melkeen uskaltanut kävellä sen ohi.

– Ei siitä yleensä mitään harmia ole silloin, Nitta sanoi. – Kun talo on täynnä niin ei se mitään tee, toisethan vois kuulla ja hakee vaikka aikuset kattomaan. Mutta jos vaikka tyttöjen puolella on vaan yks, niin sillon se on joskus käynyt käsiks. Kun se laittaa oven poikien käytävälle lukkoon ja jotain musiikkia olkkariin niin ei huuto kuulu. Mua ja Mimosaa se ei enää yritä kun me osataan paremmin tapella. Ja Ilse käy sen luona ihan vapaaehtoisesti viinaa saadakseen. Mut Siru pelkää tosi mahtavasti. Sian yövuoroissa se melkeen aina tulee mun tai Mimosan huoneeseen patjoineen, vaikka me on sanottu sille ettei tarttis pelätä. Ei Sika mitään riskejä ota. Ei se olisi muuten pysynyt virassaan toistakymmentä vuotta.

Annaleena puristi hänen käsivarttaan.

– Ethän sä oo vihanen mulle enää siitä etten mä kestänyt sitä Peteä?

– En, Nitta sanoi. – Mä ymmärrän kyllä.

Liiankin hyvin, hän ajatteli. En minäkään Petestä tykkää, en kenestäkään niistä jotka kyrpä suorana vannovat rakkautta ja sitten takanapäin kerskuvat miten onnistuivat kaatamaan Nitan. Sen kuuluisan. Enkä tykkää itsestäni kun suostun siihen. Mutta kun mitään ei voi muuttaa. Olen Nitta Korpirannan koulukodista, ammatiltani seksilelu.

He erosivat Annikin kotitalon luona. Ikkunassa häivähti varjo.

– Sun mutsi huutaa taas huonosta seurasta, Nitta totesi.

– Joo huutaa se. Muttei sillä väliä.

Nitta jatkoi matkaansa mäkeä alas kohti asuntolaa. Sen ikkunoista kaatui valo ulos pihalle. Liisa istui ulkona, jutteli Kemen kanssa. Elokuva oli loppunut aikaisin, ei ollut vielä edes viikonlopun pakollisen sisällemenon aika. Jufe ja Mimosa istuivat poikien puolen edessä penkillä.

– Onks sauna vielä lämmin? Nitta kysyi.

– Ei karkumatkalta tulla saunaa kysymään, Keme sanoi. – Ellei selkäsaunaa. Ja hän nauroi.

– Voit sä mennä, Liisa sanoi. – Siru on kyl vielä saunalla mut se on viipyny kauan, kylve sä nopeemmin ja hoputa Siru äkkiä sieltä iltapalalle.

– Mennään me muut jo syömään, Keme sanoi ja nousi.

Hän hymyili kuin isähahmo ainakin, iso mies partaisin kasvoin. Juuri hänet laitettiin mielellään esittelemään taloa vieraille ja vieraat huokailivat keskenään miten kotoisalta Korpiranta vaikutti, täällä oli nuorten tosi hyvä olla toipumassa elämän kolhuista turvallisten aikuisten hoivissa.

– Jufe ja Mimosa tulkaahan, keitetään kaakaota, Keme sanoi. – Nyt meillä on juhlat kun saadaan syödä karkulaistenkin edestä.

Kemeä Annikki käytti aina esimerkkinä siitä miten nuoriin piti suhtautua: ystävällisesti, huumorintajuisesti, mutta tarpeen vaatiessa tuli osoittaa peräänantamatonta lujuutta.

Mahdotonta oli yrittää kertoa kenellekään aikuisista, että Keme oli Sika. Liisakin joka oli hänet vuosia tuntenut läimäytti häntä kaverillisesti hartioihin, nauroi:

– No niin Keme näytähän nyt meille miten hommat hoituu.





Nitta tuli saunalta melkein saman tien kuin oli sinne mennyt ja saman näköisenä, edes tukkaansa hän ei ollut kastellut. Meikki oli poissa mutta sen hän oli poistanut jo ennen lähtöään. Hän oli kalpea ilman meikkiä luonnostaankin, mutta nyt tavallistakin kalpeampi. Hän tuli keittiöön paiskaten oven niin että se rymähti seinään.

– Älä nyt noin, Keme sanoi.

– Tuu äkkiä, Liisa, Nitta sanoi.

Liisa voiteli juuri leipää, aikoi väittää vastaan, kysyä mikä nyt semmoisen kiireen aiheutti. Mutta sitten hän huomasi Nitan ilmeen ja nousi, leipä jäi kesken.

– Sun kaakao jäähtyy, Keme sanoi Liisan selälle.

– Anna jäähtyä, Liisa sanoi. – Tai Jufe voi juoda sen.

– Joo kiitti, Jufe sanoi.

– Saat juoda minunkin, Mimosa sanoi ja nousi, lähti Liisan ja Nitan perään.

– Hei sä et mene enää ulos, Keme kielsi. – Nyt on jo sisälläoloaika.

– Ei oo kun ohjaajat ei ole vielä takalukinneet, Mimosa huusi mennessään.

Hän tavoitti Liisan ja Nitan pihan puolivälissä. Oli pilvetöntä, taivas kajasti tummansinisenä, mutta puiden alla pimeä oli läpitunkematon.

– Sun ei pitäis tulla, Liisa sanoi hänelle.

– Anna sen tulla vaan, Nitta sanoi. – Siru oli semmosessa kunnossa että siihen ei voinut koskea. Se sähisi niin kuin Miuku eläinlääkärissä ja kynsi. Sä et Liisa pystyis millään kuljettamaan sitä. Mimosan kanssa yhdessä me ehkä saadaan se talttumaan.

– Mut mikä sen on? Liisa kysyi. Hän oli hengästynyt muiden vauhdissa, he juoksivat kaikki. Liisa ei ollut nuori enää eikä mitenkään hyväkuntoinen.

– Sillä oli jotain lääkkeitä, Mimosa sanoi. – Se näytti niitä mulle. Se ei edes ite tiennyt mitä ne oli, mut se oli ottanut ne lääkekaapista. Senhän saa auki kun vääntää alareunasta. Mut en mä arvannut että se tosissaan söis niitä.

– Joo sen lääkekaapin lukko on huono, Liisa huohotti.

Viimeksi kaappia oli verottanut juuri Mimosa, juonut yskänlääkettä viinan korvikkeena.

– Se makas saunan lauteitten alla alasti ja örisi kun mä tulin saunaan, Nitta sanoi. – Mä raahasin sen pukuhuoneeseen ja sain sille pikkuhousut jalkaan, mut sit se niinku heräs ja alkoi raivota. Mä luulen ettei se edes tuntenut mua. Se väitti haluuvansa kuolla ja se näytti kyllä siltä että toive oli toteutumassa. Hitto kaikkee ne pennut keksii.

Sauna oli päärakennuksen kellarissa. Sinne johtivat jyrkät portaat ja pukuhuoneita oli kaksi. Se oli paljon isommalle porukalle tarkoitettu sauna kuin mitä nykyiset nuorisoryhmät olisivat tarvinneet. Niin olivat kaikki yleiset tilat tässä talossa.

Nitta meni edeltä. Toisessa pukuhuoneessa paloi valo. Penkillä olivat Nitan saunatarvikkeet ja Sirun vaatteet.

– Tännekö se jäi? Liisa kysyi.

– Joo, Nitta sanoi. Hän avasi saunan oven, kosteaa höyryä tulvi ulos.

– Se on oksentanut lauteiden alle, hän sanoi. – Arvaa että on inhottavan näköstä. Ja hajuista.

– Se on hyvä, poistuu pahimmat myrkyt, Liisa sanoi. – Mitähän lääkkeitä ne oli? Siel on lääkekaapissa ainakin yks satsi rauhoittavia. Ja sit on vahvoja särkylääkkeitä.

– Kato sä Mimosa toinen pukuhuone, Nitta sanoi.

– Mä jo katoin. Ei se oo siellä, ulos se on juossut.

Nitta alkoi riisua vaatteitaan.

– No mä käyn suihkussa kuitenkin, hän sanoi. – Saunaan ei voi mennä kun siellä haisee sen yrjöt. Ettikää te se sekopää. Se sanoi tappavansa ittensä. Se voi vahingossa onnistuakin. Se yritti juoda mun shampootakin.

– Pese se oksennus pois, kiltti, Liisa pyysi. – Aamulla Kaarina huutaa muuten niinku sumusireeni.

– Ei semmonen mulle kuulu, Nitta vastusti.

– Ei niin mut kun mun pitäis mennä tarkistamaan mitä lääkkeitä puuttuu, Liisa sanoi. – Ja etsinnät on pakko käynnistää, mun täytyy hälyyttää vapaavuorolaiset, ellei Siru aika äkkiä löydy.

– No mä pesen, Nitta sanoi. – Mut äkkiä te sen hömötiaisen löydätte. Ei se ole niin järjissään että osais piiloutua. Ellei se sit sammu jonnekin kuusen juureen.

Liisa ja Mimosa kiersivät päärakennuksen eri suuntiin lähtien, tutkivat pensaikot. He tulivat vastakkain pääoven luona.

– Ei sitä näy, Liisa sanoi.

– Se on voinut ehtiä kauaskin, Mimosa sanoi. – Lääkekännissä pystyy joskus ihmeen hyvin kävelemään vaikkei tajuu mitään. Ja joskus tietty ihan päinvastoin.

– Mä soitan päivystäjän. Laitetaan etsintäketju. Mee sä nyt vaan jatkamaan iltapalaas.

– Mä ja Jufe tullaan ketjuun kans.

– Sen päättää päivystäjä, Liisa sanoi, ja tiesi mikä päätös olisi. Vuorossa oli yhä Masa. Se ei nuoria mukaan kelpuuttaisi. Ja kun etsintöjä johtamaan ehkä pitäisi kutsua Eevariitta, varajohtaja, niin nuoret joutuisivat huoneisiinsa vielä varmemmin.

Kun Nitta tuli saunalta pyyhe pään ympäri kiedottuna kylpytakkisillaan oli pihalla jo väkeä. Masa, Teemu ja Eevariitta olivat paikalla. Keme oli selostamassa heille tilannetta.

– Onks sitä näkyny? Nitta kysyi.

– Tämä ei kuulu sinulle, nukkumaan nyt, Eevariitta sanoi.

– Kuse sukkaas, Nitta sanoi.

Sisällä lajitteli Liisa lääkepurkkeja.

– Diapamia ja kodeiinia, semmoset puuttuu, hän sanoi. – Mitä sä Nitta arvelet? Diapamia oli kymmenen milligramman nappeja toistakymmentä.

– Tuhti yhdistelmä, Nitta myönsi. – Mut ei semmoseen määrään mun tietääkseni kuole ellei nuku ja tukehdu oksennukseen. Mut sit mä löysin vielä saunalta roskiksesta liimapullon. Se oli tyhjä. Ja sit siellä oli muovipussi jossa ne liimat oli.

– Imppaus vielä sekaan, Liisa sanoi. – Mut siks se varmaan oksensi. Onneks se oksensi. Se pitäis löytää aika äkkiä, se on melkosessa kunnossa varmaan.

– Oli se.

Nitta meni keittiöön. Jufe ja Mimosa olivat siellä.

– Paskat kun me ei päästä ettimään, Mimosa harmitteli. – Kun meillehän Siru ennemmin antais kiinni kuin noille. Ja kun tää on vähän mun syytä.

– Mitä sä sille teit? Nitta kiihtyi.

– En mä mitään tehnyt, Mimosa sanoi. – Äläkä isottele mulle, et sä oo mun tekemisten tuomari. Mut kun se kysyi voiks se tulla yöksi mun huoneeseen ja mä sanoin että mä kyllä hiivin Jufen huoneeseen heti kun Keme on kiertänyt tarkistuksen. Mä tiesin että sä tuut yöks. Mut jos Siru ei tiennyt. Jos se luuli jäävänsä yksin tyttöjen puolelle.

– Missä Ilse sit on?

– Putkassa, niin kuin Jekku ja Perttukin. Riihimäellä. Ne tuodaan aamulla.

Nitta ei edes viitsinyt kysyä miten ne olivat sinne joutuneet. Ne joutuivat putkaan milloin mistäkin syystä, vaikkeivät alaikäisinä sitten varsinaisia syytteitä saaneetkaan. Hän ajatteli Sirua.

– Pelkääks se noin hirveesti? hän kysyi.

– Onks se joku ihme, Jufe sanoi. – Sehän on vaan kolmentoista. Ei se oo tottunu semmosiin mitä Sika siltä vaatii. Yks Epa mikä oli täällä ennen kuin sä Mimosa tulit järkkäs ittensä Yläneelle vaan päästäkseen Siasta eroon.

– Joo se olis menny vaikka vankilaan pois päästäkseen, Nitta myönsi.

– Sääliks sitä Sirua käy, Mimosa sanoi. – Joskus mä ajattelen että tarttis tehdä jotain.

Nitta laittoi itselleen voileivän, kauniisti salaattia juustoviipaleen alle ja persiljaa päälle. Kaarina olisi ollut iloinen kun olisi nähnyt. Mutta hän olikin ainoa nuorista jolle tarjolla olevat rehut kelpasivat. Jopa retiisinviipaleet.

– Mut mitä me voitais? hän kysyi. – Kun edes Annaleena ei uskaltanut kertoa. Ja nyt senkin olis myöhäistä. Pelkkä kertominen ei riitä, pitäis saada todisteita.

– Sille pitäis laittaa ansa, Jufe sanoi. – Joku syötiks ja sit todistajat paikalle.

– Mä voisin uskaltaa, Mimosa sanoi. – Mut mä olen ajatellut että se selviäis siitäkin. Se sanois että mä viettelin. Se sais vaan korkeintaan pienen huomautuksen.

– Mäkin voisin uskaltaa, Nitta sanoi. – Kai sen kerran kestäis selvin päinkin. Mut mun kohdalla olis selvää että paheellinen Nitta vietteli kiltin miesparan. Se sais vaan myötätuntoa, mä saisin moitteet.

– Alkais ne kuitenkin edes epäillä sitä, Jufe sanoi. Hän tuli pöytään ja teki itselleen vielä yhden voileivän. Kerrankin syötävää riitti kun yli puolet porukkaa oli poissa. Yleensä ruoka, jonka riittävyyden Kaarina laski taulukoiden mukaan, kävi aina vähiin. Niissä taulukoissa ei varmaan tunnettu murrosikäisen pojan ruokahalua. Ei kyllä makutottumuksiakaan.

– Ei se riitä että sitä vähän epäiltäis, Mimosa sanoi. – Se pitäis saada täältä kokonaan pois. Joskus mä ajattelen ihan tosissani että se tarttis tappaa.

– Hei olkaa kunnolla, Liisa tuli sanomaan. – Menkää nukkumaan jos suinkin vaan saatte sen itsestänne irti. Mä meen mukaan ettimään.

– Me tahdotaan mukaan kans, Mimosa sanoi.

Liisa hymyili hiukan surullisesti.

– Tottakai. Mut ei teitä huolita. Ja älkää vaan karatko muka auttamaan kun silloin osa porukkaa joutuu ettimään teitä.





Ari tuli Korpirantaan takaisin jo ennen puolta yötä. Tuttu poika toi hänet koivukujan päähän ja hän käveli siitä hitaasti alueen läpi asuntoaan kohti. Hän oli juonut vain vähän mutta silti hän alkoholin selventämin tuntein tiesi ettei ollut mennyt etsimään kaupungilta aikaisempia tuttujaan eikä myöskään uusia. Ihan yksinkertaisesti hän oli etsinyt Nittaa tavatakseen hänet jossakin missä hän ei ollut ohjaaja eikä Nitta koulukotityttö. Tavatakseen hänet niin kuin nuori kohtasi toisen nuoren, niin kuin mies naisen.

Ja sellainen oli järjetöntä. Ei mikään ympäristö muuttaisi sitä mitä he olivat. Ei ollut siltaa ihmisestä ihmiseen sen kuilun yli joka heidän välilleen oli kaivettu. Se oli tosin keinotekoinen kuilu, yhteiskunnan rakentama. Mutta jos sen halusi kiertää olikin sitten kierrettävä yhteiskunnan ulkopuolelle ja jäätävä sinne.

Talon auto ajoi vastaan.

– Ari moi, Masa sanoi. – Ilmottaudu Eevariitalle päivystyshuoneeseen. Kaikki on kutsuttu töihin, on virallinen ylityömääräys. Palkka tulee kaksinkertaisena.

Masa oli aina hyvin tarkka juuri siitä mikä luettiin työaikaan ja mikä palkka mistäkin tuli.

– Mä oon kyl ottanu pari kaljaa, Ari sanoi. – Tarvitaanko mua? Mikä tilanne?

– Me ollaan etitty Sirua jo tunnin verran, Masa sanoi. – Se on syönyt lääkkeitä aikamoisen satsin ja juossut metsään. Me soitettiin sairaalaan ja ne arvelivat että niillä lääkemäärillä on hengenvaara. Itsemurhasta se oli puhunutkin.

– Selvä, Ari sanoi. – Mä tuun mukaan. Missä se Eevariitta on?

– Asuntolan päivystyshuoneessa.

Ari lähti sinnepäin, Masa käynnisti auton ja ajoi pois. Sirun tilanne ei huolestuttanut sen kummemmin. Nuoret sekoilivat jatkuvasti lääkkeisiin, useimmiten ne saivat niitä katukaupasta varastettuun tavaraan vaihtamalla. Ja itsemurhalla uhkaili milloin kukakin, se kai kuului ikäkauteen. Pienet nirhamat ranteissa olivat olleet kesän jokaviikkoista huvia. Vain kerran Ilse oli viiltänyt liian syvälle, vahingossa taatusti, ja siihen oli tarvittu pari tikkiä. Se oli ollut siitä ylpeä kuin sankariteosta.

Eevariitta oli touhuissaan. Annikkia ei saanut häiritä työajan ulkopuolella, vaan tällaisissa kriisitilanteissa vastaava ohjaaja johti taloa. Liisa ja Teemu joivat kahvia mukeista, keitin oli nostettu työpöydälle.

– Hyvä kun tulit Ari, Eevariitta sanoi. – Liisa ja Teemu tuli just rannasta ja sanoi että vene on viety. Nyt tarvis kyllä varmaan jo soittaa poliisit.

– Ne vois kattoo vastarannalta, Liisa sanoi. – Me lähdetään tarkastamaan tämä ranta heti kun mä saan tän juoduks.

– Mä oon ihan tattis, Teemu sanoi. – Mä lepään vähän.

– Joo ja Keme jo lähti rantaa pitkin pohjoseen päin, Eevariitta sanoi papereitaan tuijottaen. – Sä voisit Liisa Arin kanssa mennä siitä etelään. Onneks ei tuule sen ihmeemmin, vene ei kaadu ainakaan sen takia.

– Ei se kauas oo mennyt, Liisa sanoi. – Mä uskon että vene on jossain tän puolen rannassa, tuuli on tännepäin. Mut pyydä poliiseja varmistamaan vastaranta kumminkin.

Hän tyhjensi kuppinsa.

– Tuu Ari, hän sanoi.

– Mun pitäis vaihtaa huonommat kuteet, Ari sanoi.

– No vaihda. Tuu perässä.

– Tai ei kai nää mikskään mene. Ja voihan ne pestä.

He tulivat ulos. Liisalla oli taskulamppu ja hän sytytti sen, sen pyörylä tanssi jaloissa. He kävelivät autiotalon tienhaaran ohi rantaa kohti.

– Onks autiotalo tutkittu?

– Joo heti ekaks.

Sora rahisi jaloissa. Tie mutkitteli ja kapeni. Lopulta se oli vain pieni polku. Oksat löivät kasvoihin kun niitä ei nähnyt varoa.

Rannassa oli pieni sauna jota käytettiin tuskin koskaan. Sen edessä oli laituri ja laiturissa olisi pitänyt olla vene. Liisa meni vesirajaan, valaisi taskulampullaan järvenselkää. Valo ei riittänyt juuri minnekään. Liisa siirsi valon Arin jalkoihin.

– Sulla on pikkukengät, hän sanoi. – Mee sä tuolta ylempää polkua. Mä pärjään rannassa paremmin mun saappailla.

– Mut mulla ei ole taskulamppua.

– Kyllä sä polulla pysyt. Tai ota tää lamppu. Tässä näkee ehkä paremmin.

Ari etsi polun pään, kuuli kuinka Liisa molskahteli rannan liukkailla kivillä.

– Siru, Liisa huuteli. Hän toisti sitä kuin houkutushuutoa, pehmeästi. – Siru, vastaa mulle. Siru mä haen sua kotiin.

– Siru, Ari toisti velvollisuudentuntoisesti, vaikka tuntui hassulta huudella pimeään jossa tuskin oli ketään.

Liisa kirosi.

– Mikä tuli? Ari huusi.

– Jalkansa täällä taittaa.

Keskustelu sujui yllättävän helposti, he olivat niin lähekkäin vaikkeivät nähneet toisiaan. Ari katkoi oksia tieltään ja kuuli Liisan taas molskahtavan veteen.

Liisa sanoi jotain. Ari pysähtyi kuuntelemaan. Tuuli huokaili, aallot loiskivat rantaan, ja joku kahlasi vedessä.

– Hei tuu tänne, Liisa huusi. – Vene on täällä.

Ari rymisteli pensaikon läpi. Liisa oli kahlannut puolireiteen, saappaat olivat taatusti täyttyneet. Hän veti venettä hitaasti rantaa kohti. Takana aukesi pimeä järvenselkä.

Tää on tyhjä, hän sanoi.

Ari tuli avuksi ja he vetivät veneen rantaan eikä kumpikaan tiennyt mitä sanoisi. Autio vesi läikehti heidän edessään. Kostea tuuli kuiskaili pensaissa takana.

– No niin jatketaan, Liisa sanoi viimein.

– Veneen löytymisestä tarttee ilmoittaa.

– Joo. Mee sä.

– Ei kun mee sä ja vaihda kengät. Sun saappaat hörppäs vettä.

– No joo, Liisa sanoi. – Huutele Sirua ja kulje eteenpäin. Ei se hukkunut oo. Se on kömpiny rantaan. Se ei varmaan edes osaa soutaa mut uida se osaa. Lääkekännissäkin, toivottavasti.

Hän meni saappaat litisten. Ari tunkeutui rantapöheikköön.

– Siru, hän huuteli. – Siru minä täällä, Ari. Vastaa mulle.

Hän muljahti kiveltä kosteaan maahan. Tämä ei olisi hyväksi kengille. Hän kömpi ylemmäs ja tuli sakeampaan pensaikkoon.

– Siru, hän huusi.

– Ari, kuului Liisan ääni vähän matkan päästä. – Tuu tänne. Mä olen löytänyt.

– Missä sä oot?

– Polulle ja sit saunalle päin, Liisa huusi.

Ari tiesi kulkeneensa juuri siitä ohi. Hän tuli polulle ja ison kivenjärkäleen takaa kuului Liisan ääni.

– Tänne, hän sanoi. – Mä kuulin kun se itki.

Siru nousi seisomaan kun Ari tuli. Kasvoille suuntautuva taskulamppu sokaisi hänet. Silmät olivat täynnä sekavaa kauhua. Hänellä oli jalassaan vain lököttävät valkoiset pikkuhousut, nekin putoamaisillaan. Hän oli varmasti kaatuillut rannassa sillä hän oli mutainen hiuksiin asti.

– Mä haluun kuolla, hän huusi. – Mä haluun kuolla. Antakaa mun kuolla.

– Et sä niihin lääkkeisiin enää kuole kun sä vielä olet noin vauhdissa, Liisa sanoi. – Kyllä sä tästä selviit.

Siru kiersi kätensä Liisan kaulaan ja nyyhkytti. Liisa siveli mutaista selkää lohduttavasti.

– Enks mä kuole? Siru kysyi.

– Et. Juokse Ari soittaan ambulanssi, käske niiden ajaa rantasaunalle.

– Enks mä kuole? Siru toisti. Hän kuulosti helpottuneelta.

– Et lapskulta, Liisa sanoi. – Eikä sulla olisi edes tyylikäs asu kuolla. Vaikka mustat pitsialusvaatteet tai semmoset sopis paremmin. Jää nyt vaan henkiin, sä oot kivempi elävänä.

Ari tapasi Masan jo ennen autiotalon tienhaaraa. Masa meni autollaan ilmoittamaan Eevariitalle, ja Ari palasi rantaan. Liisa ja Siru olivat tulleet saunalle asti, Liisa oli sytyttänyt sen kuistille öljylampun ja kietonut Sirun harteille saunan pukuhuoneen maton. Siru tärisi voimakkaasti, vaikka Liisa piti häntä kaksin käsin itseään vasten.

– Mun olis pitänyt kuolla, Siru nyyhkytti ja pyyhki kädellään tuhruisia kasvojaan jotka sotkeutuivat entistä enemmän. – Mä aioin kuolla. Mut nyt mua vaan palelee ja oksettaa ja mä jään henkiin.

– Miks sun olis pitänyt kuolla? Ari kysyi.

– No kun mä olen tämmönen, Siru sanoi. – Mä en oo mitään. Kukaan ei välitä.

Ambulanssi viipyi kymmenisen minuuttia, mutta se oli pitkä aika. Liisa piti Sirua sylissään, tyttö itki ja Ari vain seisoi ja tunsi olevansa tarpeeton. Sitten lopulta äänimerkki ulvoi kaukana kuin yksinäinen koira, lähestyi nopeasti, ja sitten ranta oli täynnä sinisenä leiskuvia valoja ja kaksi puuhakasta valkotakkista tuli paareineen ja huopineen saunan kuistille.

– No niin, toinen heistä sanoi reippaasti. – Nyt ajellaan sairaalaan.

Siru alkoi vastustella kun hänet siirrettiin paareille, mutta toinen miehistä kiinnitti näppärästi hihnat. Masa meni mukaan ambulanssiin, hän oli Sirun oma hoitaja.

Auto ajoi pois ja ranta pimeni. Vain öljylamppu tuikutti himmeästi saunan kuistilla. Liisa istui penkillä. Hän oli mutainen, Siru oli halannut perusteellisesti.

– Joopa joo, hän sanoi väsyneesti. – Mitä arvelet?

– Näytti surkealta, Ari sanoi.

– Se ei tuntunut näytökseltä, Liisa myönsi. – Likkaparka tuntui olevan osittain tosissaan. Yleensä ne vaan haluu kauheesti huomiota. Mut sen huomion kannalta pitäis juosta ympäri pihaa eikä tulla piiloon tänne.

– Mä uskon että se oli tosissaan, Ari sanoi.

– Niin mäkin, Liisa sanoi. – Mutta miks ihmeessä? Miks?

Pensaikko rytisi, Keme tuli rantahiekalle.

– Se löytyi vai? hän kysyi. – Mä kuulin ambulanssin. Missä kunnossa se oli?

– Lähti vatsahuuhteluun, Liisa sanoi. – Ei se hälyyttävältä näyttäny, paitsi henkisesti. Se tuntui hirveen epätoivoiselta.

– Lääkkeet tekee kaikkee, harhojakin ja semmosta, Keme sanoi. – Hyvä kun se löytyi. Painukaa nukkumaan. Sullakin on Ari aamuvuoro.

– Joo valtakunnassa taas kaikki hyvin, Liisa sanoi ja sammutti öljylampun.

– Ja vartija valvoo, Keme sanoi.





Keme nukkui ohjaajien huoneen sohvalla vaikka nukkua ei olisi saanut. Kaikki he syyllistyivät samaan syntiin. Pöytälampussa paloi valo vaikka aamu oli valoisa, se oli kai unohtunut siihen. Ari sulki oven ja Keme heräsi säpsähtäen.

– Huomenta, hän sanoi, haroi pörröistä tukkaansa.

Ari meni pöydän luo ja sammutti lampun, katsoi ikkunasta. Pihan yli harppoi Masa. Ari meni avaamaan ovea.

– Onks sullakin työvuoro? hän ihmetteli.

– Joo Eevariitta päätti yöllä näin, Masa sanoi. – Kun Ilse, Perttu ja Jekku tuodaan putkasta ja ne voi olla pahalla päällä.

– Mä laitan kahvia, Keme sanoi ja haukotteli. – Tarttee herätä että jaksaa mennä kotiin nukkumaan.

Ja hän nauroi vitsilleen niin kuin hänen tapansa oli. Ei niille yleensä kukaan muu nauranutkaan.

– Mä join jo kotona mutta kupillinen maistuis vielä, Masa sanoi. Yhtä ahne kuin ylityökorvauksille hän oli talon ilmaisille tarjoamisille, ei koskaan pystynyt vastustamaan niitä.

– Ja mulle kaks, Ari tilasi. Hän ei ollut vielä ehtinyt kahville, oli herättyään tullut suoraan suihkun kautta vuoroonsa.

Viikonlopun aamuina nuoret yleensä nukkuivat pitkään. Vain Siru oli varhainen herääjä, mutta hän oli yhä sairaalassa. Miuku tuli keittiöön. Se osasi päällään puskea Nitan huoneen oven raolleen kun se halusi parempaa seuraa kuin nukkuva emäntä.

– Anna sä Ari Miukulle sen aamuruuat, Keme sanoi. – Veronmaksajat kustantaa sen pöperöt. Mun mielestä Nitan pitäis maksaa ne viikkorahoistaan.

Ari otti purkin jääkaapista ja katsoi hintalappua. Sen mukaan purkillinen kissanruokaa maksoi 12:50. Viikkoraha parhaimmillaan oli 15 markkaa. Karkumatkojensa takia Nitta sai sen aina vähennettynä.

Miuku tuli ja hankasi itseään sääreen, katsoi tyytyväisenä ruokapurkkia. Sotku haisi inhottavalta mutta kissan ilmeestä päätellen vain ihmisen mielestä.

– Sen ruuat otetaan harrastusmäärärahoista, Masa sanoi. – Eihän se ihan väärin ole. On Miuku Nitan harrastus.

– Nitan harrastus on ihan muuta, Keme sanoi ja nauroi römeästi. – Arvatkaa mikä.

Miuku katsoi ruokakuppiaan, hyrisi odotuksesta.

Ari täytti kupin ja laski sen lattialle, katseli kissaa joka asettui ruokailemaan. Taisi olla ainut Korpirannassa joka oli täysin tyytyväinen kaikkeen. Hännänpää liikehti lattialla, musta pyöreä selkä kiilsi. Puhelin kuului soivan mutta Ari ei liikahtanut ja Masa meni vastaamaan.

– Siru pitäis hakee, hän tuli sanomaan. – Mut mä ajattelin nyt aamulla kirjottaa vähän sen asioista raporttiin, kun on rauhallista, niin että jos ...

– Joo voin mä mennä, Ari sanoi. Masa käytti taatusti ainakin puolet ajastaan kirjoittamiseen. Se halusi asiat järjestykseen edes paperilla.

– Mut mä luulin että itsaria yrittäneestä huolehditaan enempi. Eiks se olis pitänyt toimittaa vielä psykiatrin tai semmosen kattottavaks. Että miks se sen teki ja voiks sitä auttaa, Ari ihmetteli.

– Se yritti herättää huomiota vaan, Masa sanoi.

Kahvin tuoksu levisi keittiöön. Miuku oli syönyt ja meni ovelle odottamaan että pääsisi ulos.

– Se näytti vähän tosihommalta, Ari sanoi.

Masa hymyili ymmärtäväisesti.

– Sulla on vielä paljon opittavaa, hän sanoi. – Kato ei nämä täällä toimi niin kuin normaalit nuoret. Ja eihän Sirulla mitään syytä olis tosissaan itsaria yrittää. Tommosta kuin se tekee aina joku silloin tällöin.

– Se vaan halus olla vähän aikaa keskipiste, Keme sanoi. – Ja onnistuikin siinä ei silti. Ota Ari kahvia ennen kuin lähdet. Joutaa se sen hetken odottaa.

– Sun tarttee ottaa transitti kun kakarat ajoi ladan Riihimäkeen. Ja muista viedä sille vaatteet, Masa sanoi. – Sehän oli alasti suunnilleen.

Kahvi oli pahaa, Keme keitti liian vahvaa. Ari tyytyi kupilliseen, meni sitten Sirun huoneeseen. Siellä oli sekamelska, vuode petaamatta ja vaatteita pitkin lattiaa. Vain Nitta piti huoneensa siistinä.

Ari otti sen kummemmin valitsematta yhdet farkut ja puseron. Huoneen sekamelskassa oli jotain liikuttavaa, niinkuin Sirussakin. Huone oli kuin heijastus kolmetoistavuotiaan mielen myllerrystä. Sekalaisia lehtileikkeitä. Pieniä lappuja ja piirroksia. Tyhjiä kaljapulloja muka koristeena kirjahyllyssä – aika ajoin Teemu rähjäsi niistä. Julisteita joissa oli kauniita tai kammottavia kuvia, joskus molempia yhtä aikaa. Pertun piirtämä pääkallo kunniapaikalla. Siru hiukan tykkäsi Pertusta, ehkä Perttukin Sirusta, mutta Ilse esti kovakouraisesti sensuuntaiset yritykset.

Kun hän tuli takaisin keittiöön etsimään kassia vaatteille oli Nitta siellä. Keme oli lähtenyt.

– Meneksä hakemaan Sirun? Nitta kysyi. – Jos sä oot sinne menossa niin mä tuun mukaan.

– En mä tiedä, Ari sanoi ja vilkaisi Masaa. Nitalla oli karkumatkojensa takia selvä kielto liikkua alueen ulkopuolella. Periaatteessa häntä ei olisi saanut ottaa mukaan edes kirjastossa käymään. Ari oli saanut huomautuksen siitä kun ei ollut älynnyt että sekin oli kiellettyä. Kai sairaalareissu oli siihen verrattava.

– Mun mielestä sä voisit ottaa Nitan, Masa sanoi. – Mä saisin tehdä kirjalliset työt ihan rauhassa. Onhan se sun valvonnassa koko ajan, tavallaan se siis on koulukodin alueella.

Oli huvittavaa kuulla että Masankin periaatteet venyivät kun se halusi itselleen työrauhaa. Mutta Ari yritti pysyä totisena. Masan huumorintaju ei ollut erityisen kehittynyt.

– No tuu sit Nitta, Ari sanoi. – Mut äkkiä, mä oon jo menossa.

– Mä oon valmis, Nitta sanoi iloisesti. – En mä tollaselle reissulle juhlameikkiä tartte.

Meikki hänellä jo silti oli ja kaunis valkoinen pusero, hiukset oli harjattu ilmaviksi ja hän tuoksui hyvältä kun hän tuli ovesta ihan lähelle tullen. Miuku istui talon edessä, Keme oli päästänyt sen ulos. Se tuli Nitan luo ja hän nosti sen hetkeksi syliinsä.

– Tuu nyt, Ari huusi.

– Joo mä vien Miukun takasin sisään vaan, ettei se jää auton alle kun me lähdetään.

Ovi oli lukossa, Nitta paukutti sitä nyrkillä. Masa ilmestyi vihaisena oviaukkoon ja Nitta työnsi hänen vastusteleviin käsiinsä Miukun. Sitten hän sytytti tupakan ja tuli auton luo.

– Autossa ei saa polttaa, Ari sanoi.

Aamun aurinko valui Nitan hiuksille, ne hohtivat. Pitkät ripset laskeutuivat peittämään silmät. Hän nojautui auton kylkeä vasten, ei katsonut Aria.

– Älä tärkeile, hän sanoi veltosti.

Ari punastui ja raivostui, Nitalle ja itselleen.

– Paras tumpata ja tulla kyytiin, hän sanoi. – Älä yritä pompottaa mua.

Nitta kääntyi, silmät rävähtivät auki, niiden iva oli pistävää ilman hymyn häivääkään.

– Muutaman vuoden kuluttua sä oot ihan pilalla, hän sanoi. – Sä tuherrat raportteja niin kuin Masa, puhut puujalkavitsejä niin kuin Keme tai saarnaat kuin Teemu. Ja sit lopulta susta tulee paskantärkee "organisoija" niin kuin Eevariitta, ja lopulta uras huipulla sä tyydyt istumaan toimistossa niin kuin Annikki ja annat käskyjä mitkä muiden pitää toteuttaa, etkä enää ymmärrä elämästä yhtään mitään. Hyi helvetti että mä säälin sua.

Arin punastus syveni. Juuri noin hän oli itse ajatellut, juuri tuota hän pelkäsi. Innostus jonka vallassa hän oli tähän työhön tullut, vilpittömästi auttamaan, oli vaihtunut kyllästyneeksi rutiinin puurtamiseksi, ohjeiden tottelemiseksi silloinkin kun ne hänen mielestään olivat vääriä.

Nitta huomasi toisen häkeltymisen, heitti savukkeen maahan, sammutti korollaan, nosti sen sitten ja heitti parkkipaikan roskikseen.

– Joo lähdetään, hän sanoi. – Älä punastele, et sä vielä ole pahimpia kumminkaan.

Hän nousi autoon ja Ari käynnisti. Heti mäen jälkeen päätalon pihalla tuli vastaan poliisiauto. Ilse, Jekku ja Perttu vilkuttivat sen takaosassa. Perässä ajoi toisen poliisin ohjaamana talon lada. Ari tunsi vahingoniloa. Siihen menisi Masan kirjoitusrauha. Se ei saisikaan keskittyä tekemään siistiä raporttia vaan joutuisi tositöihin. Putkasta tulijat olivat aina pahantuulisia ja hankalia, Ilse varsinkin.

Hän ajoi rauhallisesti ja kiireettömästi. Syksyn tuntua ei vielä ollut oikein missään, kesä oli jatkunut kesänä tavallista pitempään. Nitta vieressä laittoi kasetin soittimeen ja kelasi, etsi jotain mieleistään.

– Mikähän sitä Sirua vaivasi? Ari kysyi.

– Se mikä kakaroita vaivaa kun ne sekoilee, Nitta sanoi. – Ahistaa. Ei se sen kummempaa. Yritin mäkin itsaria neljätoistavuotiaana kun mä odotin lasta ja mun kundikaveri jätti ja mun tartti yksin hommata abortti.

Ari oli nähnyt sen papereista mutta niissä se näytti erilaiselta. Paperit olivat niin asiallisia, niistä puuttuivat Nitan ripset jotka äkkiä laskeutuivat silmien verhoksi ja äänen värähdys joka paljasti ettei koettu suru vieläkään ollut unohtunut. Nitan tunnustus herätti oman vuosien takaisen muiston ja Ari sanoi ajattelematta ettei nuorille saanut puhua liian henkilökohtaisia asioita:

– Mun tyttöystävä joutui kans semmoseen tilanteeseen kun mä vielä olin aika kakara. Mä en osannut tukee sitä oikeen mitenkään. Ei kai sen ikäiset kundit osaa.

– Ei kai, Nitta sanoi. – En mä sitä odottanutkaan.

Hän sammutti kasettisoittimen äkkinäisellä liikkeellä.

– Ei mitään kunnollista, hän sanoi. – Ohjaajat hankkii ihme kasetteja.

Sairaala oli korkealla mäellä, sen ikkunarivit hohtivat kylminä ja torjuvina. Ari ajoi päivystyspoliklinikan eteen ja yksi hoitajista tuli ulos.

– Korpirannan tytön hakijat? hän kysyi. – Tyttö on ollut aika hankala koko ajan, ja nyt se väittää ettei halua lähteä. Mutta ei sitä lääkärikään suostu täällä pitämään.

– Mä puhun sille, Nitta sanoi.

– Joo mä näytän missä se on, hoitaja sanoi Nitalle, ja Ari tajusi että Nitta se heistä kahdesta vaikutti aikuisemmalta ja tehokkaalta, työntekijältä. Hän ei viitsinyt oikaista vaan meni naisten perässä. Jos Siru oli hankala niin taatusti Nitta sen paremmin hoitaisikin.

Siru oli tyhjässä kuuden hengen huoneessa, jonka ovessa luki tarkkailu. Hän istui tuolilla ikkunan luona, riiputti päätään. Kun hän nosti katseensa se oli itkuisen tuhruinen. Nitan huomatessaan hän nousi, syöksyi lattian yli ja heittäytyi kaulaan ääneen vollottaen. Aria hän ei tuntunut edes huomaavan.

– No niin, Nitta sanoi. – Ari toi sun vaatteet, puet päälles ja lähdetään.

– Mä tahdon kuolla, Siru parkui. – Mä en enää kestä sitä mitä se mulle tekee, en enää kertaakaan.

– Me on puhuttu siitä Mimosan kanssa, Nitta sanoi. – Pue nyt vaan päälles. Mä ja Mimosa pidetään susta huolta. Anna Ari Sirun vaatteet äläkä seiso kuin öö. Ja häivy kattelemasta niin se voi pukea.

Ari ojensi muovipussin. Nitta otti sieltä farkut ja antoi Sirulle. Tyttö roikotti niitä kädessään ja Nitta sieppasi ne takaisin.

– No mä autan, hän sanoi. – Mut älä nyt helvetti ihan vauvaks heittäydy sentään.

Ari meni käytävälle ja sairaanhoitaja tuli siihen myös, hymyili maireasti.

– Minä niin ihailen teidän työtä, hän sanoi. – Näkee miten tuokin tyttö luottaa oman paikan aikuisiin. Ihan ihmeellisesti tuo teidän kollega sen heti rauhoitti. Meitä se ei edes kuunnellut.

– Niin, Ari sanoi, ja ajatteli synkkänä että eipä Siru olisi häntäkään kuunnellut. Ja hän ihmetteli mitä Siru ei kestäisi enää kertaakaan ja mitä vastaan Mimosa ja Nitta häntä suojelisivat. Ilse hyökkäili Sirun kimppuun aina silloin tällöin voimaansa osoittaakseen, mutta viime aikoina sellainen näytti laantuneen. Ei tuntunut että se olisi ollut sitä.

– Ari, tuo Sirun kengät, Nitta tuli sanomaan.

– Mä en muistanut kenkiä.

– Mäntti, Nitta tuomitsi.

– Joo oon mä. Mut mitä Siru pelkää?

Nitta katsoi silmiin.

– Mä toivon että mä voisin kertoa, hän sanoi. – Mut sä vaan juoksisit kertomaan henkilökunnan kokoukselle mitä Nitta väitti. Ja siitä vasta soppa tulis.

– Ilsekö sitä kiusaa?

– Sä oot hölmö, Nitta sanoi ja näytti tuskastuneelta. – Toivottoman hölmö.

Hän meni takaisin tarkkailuhuoneeseen.

– Tuu nyt vaan, hän kuului sanovan. – Tuo paukapää unohti sun kengät. Meil on auto ihan oven edessä. Sun tarttee vaan tulla noin.

Siru tuli Nitan käsivarteen tukeutuen, vaikutti vielä aika huonokuntoiselta. Kasvot olivat paisuksissa, ehkä lääkkeistä tai ehkä itkusta. Hän nousi transitin etupenkille ennen Nittaa ja jäi istumaan Arin ja Nitan väliin. Pää nyypähti taas alas.

Kuin veden puutteessa nuutuva kasvi, Ari mietti.

– Piristy, Nitta komensi. – Mä oon luvannut sulle. Ja Mimosa on luvannut mulle.

Ari ajoi mäkeä alas vihreiden puiden alta joiden vihreys jo oli tukahtuvaa, ylikypsää. Kummallinen ajatus tuli mieleen. Jos Sirua tarvitsi suojella Sikaa vastaan? Jos se ei kestäisi Sikaa enää yhtään kertaa ja halusi siksi kuolla?

Ajatus tuntui sairaalta kauniissa auringonpaisteessa keskellä sunnuntaiaamua. Kuka koulukodin miehistä olisi ollut sellainen että tarvitsi pelätä? Ei, Korpirannassa ei ollut Sikaa.





– Tänään tulee ukkosmyrsky, Liisan ääni sanoi kesken Arin unen. – Ilma on ihan semmonen.

Ari käännähti sängyssään. Hän raotti vähän silmiään ja vakuutti itselleen että oli maanantai ja hän oli vapaavuorossa, ei tarvinnut herätä.

Sitten hän tajusi että Liisa todella oli huoneessa. Hän nousi istumaan sängyssä.

– Mitä sä tänne tuut? hän kysyi kiukkuisesti.

– Sä et herännyt kun mä koputin, Liisa sanoi. – Annikki soitti. Kaikkien tarttee tulla päärakennukseen. On ylimääräinen kriisikokous. Niin että nouse vaan. Mitkään tekosyyt ei kelpaa.

Ja Liisa lauloi, ärsyttävän tekopirteästi:

– Aamulla herätys, sängystä pois, kiire jo pukemaan, pestäkin vois ...

– Ei voi olla totta, Ari harmitteli. – Mun vapaapäivänä. Miks just nyt muka olis kriisi?

– No lähinnä siks että Annikki ja Eevariitta kumpikin tykkää kriisikokouksista, Liisa sanoi. – Nouse nyt, mulla on ihan kunnon aamupala keittiössä, talon safka-aika on jo ohi.

Niin oli, kello oli puoli yhdeksän.

– Milloin se ihme kokous on? Ari kysyi. – Ja mikä sen aihe on muu kuin että ne tykkää kokoontua?

Liisa nauroi.

– Mikä sun mielestä on talon suurin ongelma? hän kysyi. – Kakarat varasti auton ja hurjasteli kortitta, sekö? Vai se että Siru imppas liimat ja söi tabletit? Vai ...

– Mun mielestä se että kakarat pelkää jotain mitä me ei tiedetä, Ari sanoi. – Ja joutuu suojelemaan toisiaan joltain jolta me ei osata suojella. Mut häivy että mä voin pukee. Mä nukun alasti.

– Kriisikokouksen aihe ei oo mikään noista, Liisa sanoi. – Suuressa viisaudessaan johtavat naiset ja Keme on päättäneet että kriisikokouksen arvoinen suuri ongelma on – Nitta.

– Nitta? Ari hölmistyi.

Hän nousi ja otti alushousunsa, veti ne jalkaan. Katsokoon Liisa sitten kun oli kyllin tyhmä seisoakseen tuossa. Mutta Liisa ei tuntunut edes huomaavan.

– Joo Nitta on suuri ongelma, hän sanoi. – Nitan jatkuviin karkumatkoihin on nyt kerta kaikkiaan kyllästytty. Johtoportaan esitys on että Nitta siirretään muualle. Ja on kiire. Nitta täyttää kohta kahdeksantoista. Sen jälkeen sitä ei voi siirtää. Mut jos ollaan nopeita niin Nitta pysyy laitoksessa kakskymppiseksi. Semmonen päätös aiotaan kytkeä siihen siirtoon ja se päätös tarttee tehdä ennen sen kahdeksantoistavuotispäivää.

– Sehän on hullua, Ari sanoi.

– Se on, Liisa sanoi.

– Miks Nitan tarttis olla laitoksessa?

– Kato kun se on seksuaalisesti holtiton.

– Mäkin oon, Ari riehaantui. – Mä oon ihan onneton kun en oo päässyt naimaan ketään melkeen koko kauniina kesänä. Eikä mua sen takia suljeta laitokseen.

Liisa hymähti.

– Ei muakaan. Mut pue päälles, hän sanoi. – Säästä hyvät puhees sinne kokoukseen. Siellä niitä tarvitaan.

– Mun tarttee suihkuun.

– Käy äkkiä sit, Liisa sanoi. – Mä keitin muniakin ja mulla on hyvää leipää.

Suihkussa mieliala parani niin kuin aina. Ari ajatteli että Liisan oli täytynyt pilailla. Nitan takia kriisikokous! Nitan karkumatkojen, jotka olivat vain vapaudenkaipuuta, joilta hän palasi ihan samoihin aikoihin kuin perhetytötkin kotiutuivat kaupunkireissuiltaan. Nitan miesjuttujen, vaikka tyttö kohta täytti kahdeksantoista. Nitta pärjäisi varmasti jo ihan itsenäisesti kunhan sille hankkisi asunnon ja se saisi työtä.

– Et sä voinut olla tosissas, hän sanoi keittiöön tullessaan. – Sä vaan ilkeyksissäs herätit mut. Ei siellä mitään kriisikokousta oo. Ei ainakaan Nitan takia.

Paahtoleivän tuoksu täytti huoneen. Keittiö näytti kodikkaalta punaruutuisine verhoineen. Liisa hymyili kuin äiti tai ystävä ainakin.

– On semmosta tehty ennenkin, hän sanoi. – Kato tottakai Nitta on suuri ongelma. Nitta ei sovi systeemiin. Ilsen ja niitten rötökset sopii, ja Sirun sekoilut. Just sellasia nuoria varten täällä hommat pyörii. Mut Nitta hoitaa asiansa ite, päättää mitä tekee, ei sekoile ja rötöstele mut vaan ei tottele. Just semmonen sotkee systeemejä. Semmonen on kauhee uhka talon aikuisten auktoriteetille.

– Ja ne aikoo lähettää sen Yläneelle?

– Joo ja ne sopii että se on siellä kakskytvuotiaaks. Kun sehän suorittaa vasta nyt peruskoulun yhdeksättä kun se joutui seiskalle tänne tullessaan vaikka oli käynyt jo kasinkin. Kun täällä oli vaan seiska sinä vuonna. Se joutuu hankkimaan Yläneellä ammattikoulutuksensa.

– Järjetöntä, Ari sanoi. – Se pärjäis ihan hyvin ihan tavallisessa amitsussa.

– Älä siitä mulle vaahtoo kyllä mä sen tajuun, Liisa sanoi. – Nitta on nyt vielä ihan upee. Mut kyl ne sen parissa vuodessa rassaa niin että se brakaa. Joskus se jo näyttää niin epätoivoiselta vaikka yrittääkin näyttää ylimieliseltä. Kato Nitta on siitä erilainen kuin muut meidän nuoret että se vielä haluis yrittää olla ihan tavallinen. Mut se tietää jo ettei se kovin helposti onnistu koulukodin jälkeenkään.

Niin, epätoivoiselta Nitta joskus näytti ja nuo lyhyet hetket riipaisivat sydäntä. Ilse, Jekku ja Perttu sekoilivat onnessaan pikku rikoksiaan joita he pitivät pelinä tai leikkinä tajuamatta miten vakavasti ne varjostivat tulevaisuutta. Siru eli murrosikänsä myrskyjä, sisäinen kuohunta himmensi ulkoiset asiat. Jufe oli eristäytynyt omaan yksinäiseen maailmaansa jota hän oli raottanut vain Mimosalle, Mimosan ajatukset taas olivat jumiutuneet kaiken kattavaan katkeruuteen. Vain Nitta tuntui katsovan eteenpäin, yritti säilyttää paikan yhteiskunnassa josta Korpiranta heidät eristi. Ja vain Nitta tuntui selkeästi ymmärtävän miten vähän mahdollisuuksia koulukotinuorella oli onnistua.

Kun he tulivat pihan yli oli helle tosiaan hautova, vuodenaikaan nähden ihan poikkeuksellinen. Ohjaajat olivat jo suurimmalta osin koolla päärakennuksen rappusilla. Keme poltti piippuaan. Masa ja Teemu tupakoivat myös, vaikka nuorille aina huomautettiin ettei tämä ollut luvallinen tupakointipaikka. Liisa jäi portaille mutta Keme sanoi että Arin piti mennä suoraan kokoushuoneeseen jossa Eevariitta ja Annikki jo järjestelivät papereitaan.

– Siellä on sinulle iloisia uutisia, hän myhäili. – Ja pikkuisen minunkin ansiostani. Muista sitten olla kiitollinen kiltille Keme-sedälle.

– Hyvä että tulit ajoissa, Annikki sanoi heti kun Ari ilmestyi ovensuuhun. – Keskustelimme kokousta valmistellessa sinusta ja työstäsi.

Hän hymyili ja Eevariittakin hymyili.

– Koko johtoryhmä, me ja Keme olemme sinuun hyvin tyytyväisiä, Annikki sanoi. – Mitä jos siirtyisit palkkaluokkaa ylemmäs? Yksi tilapäisistä viroista muutetaan vakinaiseksi ja palkka nousee. Olet epäpätevä tietenkin, mutta voisit kouluttautua työn ohessa. Sellainen kurssi käynnistyy taas syksyllä. Sitoutuisit vain taloon niin saisit tarpeelliset opintovapaat palkallisina.

Ari istui ja katsoi käsiinsä. Tämä olisi ollut hieno uutinen vielä jokin aika sitten. Ei raskaita opintovelkoja, ei epävarmuutta opiskelupaikasta. Työn oheen järjestettyyn koulutukseen päästiin laitosjohtajien suosituksella. Jos Annikki häntä puolsi paikka oli varma.

– Joo se olis upeeta, hän sanoi konemaisesti. Sillä olihan tarjous hieno. Täytyihän sellainen ottaa vastaan.

– Asia on siis sovittu, Annikki sanoi. – Laitetaan paperit kuntoon ensi tilassa.

Ari muisti Nitan ivallisen katseen. Se toteutuisi mitä tyttö oli sanonut. Täällä hän päättäisi muiden elämästä, tolkuttaisi sääntöjä ja jakaisi rangaistuksia, ja yhä huonommin hän kuulisi sisimmästään epäilevän ääneen joka kyseli tehtiinkö näille nuorille hyvää vai pahaa. Ja lopulta hän ei edes välittäisi siitä ettei ääntä enää kuulunut, hoitaisi vain työnsä.

– Nitan asiassa voi tulla vaikeuksia, Eevariitta sanoi. – Kaikki eivät ymmärrä että Yläneelle lähettäminen on Nitan oma etu, hän tarvitsee tiukemmat rajat. Osoita sinä Ari että olet luottamuksemme arvoinen ja ymmärrät, että joskus on oltava luja.

– Joissakin asioissa Liisa on vaikuttanut sinuun, Annikki sanoi. – Vain se sai meidät hiukan epävarmoiksi sinusta.

– Puhun nyt sinulle ihan avoimesti, Eevariitta sanoi. – Ja tämä on luottamuksellista tietenkin. Liisa on henkilökohtaisissa vaikeuksissa oleva ihminen, hänellä on ollut psyyken ongelmia. Hänen esimerkkiään ei kannata noudattaa. Ennen kuin päätämme uudesta asemastasi ja koulutuseduista, katsomme vielä miten hyvin ymmärrät yhteistyön merkityksen. Liisa ei sitä ymmärrä. Sen takia hänellä ei ole ollut ylenemismahdollisuuksia. Ikälisät tietenkin on ollut pakko antaa hänellekin.

Se kuulosti kiristykseltä. Ei, se ei vain kuulostanut, se oli kiristystä. Palkankorotuksen ja koulutuksen hinta oli ettei hän vastustaisi Nitan lähettämistä Yläneelle, eikä tukisi Liisaa jonka sitä arveltiin voimakkaimmin vastustavan.

– Hae nyt muut sisään, Annikki sanoi.

Hän nousi ja meni kuistille. Hän tavoitti Liisan katseen. Mutta aikaa neuvotteluun ei ollut, porukka alkoi siirtyä kokoushuoneeseen jo ennen kuin hän ehti sanoa mitään.

– Jotain vialla? Liisa kysyi ohittaessaan hänet ovessa.

– Kaikki, hän sanoi.

Kokous helteisessä huoneessa oli kuitenkin hankalampi kuin mitä sen koollekutsujat olivat arvanneetkaan. Yhdeksännen luokan opettaja vastusti Nitan poislähettämistä jopa jyrkemmin kuin Liisa, puhui parhaasta oppilaastaan joka koetulosten perusteella oli lukioainesta. Opettaja sai Masan tuekseen. Ari pysytteli hiljaa. Hän näki Liisan ihmettelevän katseen pariin otteeseen ja häpesi.

Mutta palkallinen koulutus, niin suuri etu, hän ajatteli. Oli kohtuutonta olettaa että sellaisesta luopui.

Vai oliko, jos hintana oli se että vaikeni mielipiteistään, teki kyselemättä mitä käskettiin?

– Nitta rikkoo talon hyvän hengen, Keme sanoi. – Muut nuoret kysyvät miksi heiltä vaaditaan tottelevaisuutta jos Nitta saa tehdä mitä vain.

– Me emme voi sallia sitä että nuori nainen heittää itsensä lokaan, Teemu sanoi. – Meidän olisi pitänyt estää hänen kaupunkireissunsa alusta asti. Muistatteko miten suloinen hän oli tullessaan? Niin kaunis käytös, tervehti kädestä ja katsoi silmiin. Ja kun Nitta näki ne tytöt jotka silloin olivat talossa niin muistatteko miten se säpsähti.

– Ja mikä sen suloisen tytön muutti? Liisa kysyi. – Me. Korpirannan koulukoti.

– Kyllä ne huonot asiat olivat Nitassa itsessään, Eevariitta sanoi. – Korpiranta toimii auttaakseen. Sinultakin Liisa on melko törkeää vihjailla muuta.

– En mä vihjaile, Liisa sanoi. – Nitta oli söpö tullessaan. Jo ekana iltana se hakattiin. Kyllä siinä tajuaa alkaa vähemmän söpöksi tyhmempikin kuin Nitta.

– En minä sille mitään voinut, Masa sanoi. – En tajunnut mitä ne tytöt aikoi.

– Sille ei voi mitään että nuoret selvittävät keskinäisen arvojärjestyksen, Eevariitta sanoi. – Sen ne tekevät aina.

– Niin en tiedä, Teemu sanoi. – Nitta oli tietysti lujilla ennen kuin tottui taloon. Ja jotain hyvää tytössä oli ja on. Jos sittenkin vielä yritettäisiin. Annettaisiin Nitalle viimeinen varoitus.

– Sille on annettu jo kymmenen viimeistä varoitusta, Rauno väitti. – Pelleilyä semmoinen on.

– Se murentaa meidän arvovaltaamme, Annikki sanoi.

– Jos meillä edes sitä on, Liisa heitti.

– Mutta nyt sovittaisiin, että vielä yksi rikkomus niin se johtaa Yläneelle lähtöön, Teemu sanoi. – Jos Nitta ei enää karkaa ja noudattaa sääntöjä muutenkin niin hän saa käydä koulunsa täällä loppuun.

Keme ja Annikki supattivat keskenään, sitten Keme kuiskaili Eevariitalle. Liian moni oli vastaan ja ilmeisesti opettajan kanta oli ratkaiseva. Opettajia oli tosi vaikea saada näihin paikkoihin, ja hän ei tuntunut luopuvan kannastaan, hän halusi Nitan jäävän. Ari mietti että se oli täysin ymmärrettävää: luultavasti juuri Nitta piti Ilsen ja Pertun kutakuinkin aloillaan tunneilla. Nittaa inhotti paikkojen särkeminen ja päätön riehuminen.

– Ehdotan että tehdään niin kuin Teemu esitti, Annikki sanoi. – Mutta samalla kirjataan, että seuraava sääntöjen rikkominen johtaa automaattisesti siihen että siirto Yläneelle toteutetaan.

– Pääseekö sinne noin vain? Rauno ihmetteli.

– Minä soitin, Eevariitta sanoi. – Paikkoja on.

Ne olivat siis olleet niin varmoja kokouksen lopputuloksesta että paikkaa oli jo kyselty.

Nitta haettiin kuulemaan päätöstä. Hän seisoi ryhdikkäänä ovensuussa, huulillaan pieni ivallinen hymynsä, ja kuunteli rikkomustensa listaa. Karkaamisten lisäksi oli kieltäytyminen kasvimaan harvennuksesta ja maahan heitetty tupakantumppi, mankan soittaminen iltahiljaisuuden jälkeen ja maksamattomia puheluja.

– Jos rikkeitä vielä tulee sinut siirretään eteenpäin, Annikki sanoi. – Oletko ymmärtänyt?

– Olen, Nitta sanoi. Katse kiersi kaikkien kasvot, pysähtyi Ariin. Silmät loistivat kirkasta halveksuntaa.

– Olen ymmärtänyt, hän toisti.

– Ja aiotko totella? Annikki tiukkasi.

– Harkitsen asiaa, Nitta sanoi.

Juuri tuolla tavalla Nitta oli vaikea, särki kuvion. Nyt olisi nuoren pitänyt kirota, rähjätä tai itkeä, tai sitten luvata katumusta ja tapojen täydellistä muuttumista – niinkin toki luvattiin joskus, lupaus vain harvoin pidettiin. Mutta Nitan lyhyet vastaukset ja rauhallinen ääni loukkasivat enemmän kuin pahin kiroilu. Hän tiesi sen, toimi noin juuri siksi.

– Sinun on vastattava nyt, Keme vaati. – Aiotko noudattaa sääntöjä tästä eteenpäin?

Nitan katse siirtyi Kemeen. Iva muuttui raudanharmaaksi vihaksi.

– Hyvä on mä vastaan, Nitta sanoi. – Mä aion totella. Mä jään taloon.





Kriisikokouksen jälkeen Ari oli lähtenyt bussilla kaupunkiin, maleksinut puistoissa, torilla ja tavarataloissa kuin ennen nuorempana, yrittänyt unohtaa Nitan katseen. Hän ajatteli käydä kotona pitkästä aikaa. Isä ja äiti ilahtuisivat kuullessaan miten hyvin asiat olivat. Niitä oli huolestuttanut ettei niillä ollut varaa kouluttaa lastaan, iso opintovelka oli hirvittänyt niitä vielä enemmän kuin Aria itseään. Ja ne olivat sanoneet että kotona kyllä voisi edelleen asua, vaikka nuoremmat siskot kiivaasti vaativat kumpikin omaa huonetta, jos koulutuspaikka löytyisi kotikaupungista.

Koulutus, vakituinen työ, palkka joka merkitsi itsenäisyyttä. Iloinenhan siitä pitikin olla. Ei tämän ikäisenä enää halunnut olla vanhempiensa nurkissa vaikka ne ihan mukavia olivatkin. Ja kurjaa oli tuoda tyttöystävä nukkuvan perheen keskelle, kyllä semmoinen tappoi hohdon rakastelusta kun sai koko ajan varoa ettei kukaan kuulisi. Ehkä juuri siksi seurustelu kouluaikaisen ihastuksen kanssa oli lopahtanut. Tai osittain siksi.

Työn vakiintumisen myötä voisi alkaa säästää omaa asuntoa. Korpirannan alueella ei ollut pakko asua vaikka kaikki työntekijät olivatkin valinneet sen vaihtoehdon. Mutta hän jäisi sitten Korpirantaan ohjaajaksi. Ja oliko siellä olo sitä mitä hän halusi? Oliko oikein kasvattaa nuoria noin – oppivatko ne paremmiksi ihmisiksi? Vai kasvattiko koulukoti vain uhmaa, nitistikö viimeisenkin pyrkimyksen hyvään tappaessaan omanarvontunnon?

Jos sitä työtä aikoi tehdä piti uskoa että pienin muutoksin onnistuttaisiin. Jos voisi aikaa myöten vaikuttaa sääntöjen lieventämiseen, siihen että nuoria kannustettaisiin rangaistusten sijasta palkinnoin.

Mutta entä jos koko systeemi oli väärä? Jos aina se että yksi ryhmä alistettiin kokonaan toisen ryhmän valtaan, ilman kontakteja ulospäin, ilman puolustautumismahdollisuutta, tuotti tuollaista. Ne jotka pääsivät päättämään toisten elämästä tekivät hyväntahtoisimmillaankin virheitä. Ja jos hyvä tahto loppui seurasi vielä pahempaa.

Nitan parasta ne kai kuitenkin yrittivät. Vai yrittikö jokainen? Nitta oli luvannut suojella Sirua. Jos henkilökunnassa oli Sika joka ahdisteli tyttöjä niin sellaiselle Nitta ilman muuta oli hyvinkin hankala.

Helle oli painava, hiostava, vaikka auringon edessä oli usvaverho. Varmaan tulisi ukkonen. Ari roikotti takkia kädessään, maleksi ja mietti. Ei siitä sen valmiimpaa tullut.

Koulut olivat loppuneet ja kevyesti pukeutuneita tyttöjä kulki kaupungilla. Ari yritti virittäytyä katselemaan. Mutta kukaan ei sykähdyttänyt, ja harmistuen hän tajusi että vertasi jokaista Nittaan.

Kolmen aikaan hän meni odottelemaan koulukotiin menevää bussia. Pysäkillä oli Annaleena koululaukkuineen. Hän söi jäätelöä ja nyökkäsi Arille, hymyili.

– Moi mä tuun ihan teille asti, hän sanoi. – Liisalla on varmaan mulle kirje.

Niin varmaan olikin. Arin postilaatikkokin oli yhteinen Liisan kanssa. Hän oli nostanut sieltä keittiön pöydälle kirjeen joka hyvin saattoi olla Sakulta Annaleenalle.

– Mitä sä aiot koulun jälkeen? Ari kysyi. Annaleena oli lukion viimeisellä.

– Jotain tiedottajatutkintoo tai semmosta mä aioin, Annaleena sanoi. – Mut mutsi sanoo ettei se maksakaan mun opiskeluja eikä hanki mulle kämppää niin kuin se ennen lupaili, ellen mä paa välejä Sakuun poikki. Niin että ehkä mun tarttee katella töitä.

– Ooksä ikinä ajatellut koulukotiin ohjaajaks?

– En ikinä, Annaleena sanoi kiivaasti.

– Tai lapsena joo. Silloin mä ajattelin, hän tarkensi. – Ennenkuin mä tajusin homman nimen. Se on pimee systeemi. Saku sanoi että vankilakin on reilumpi. Tuomio annetaan määräajaks. Ja se istutaan ilman että kukaan väittää että me vaan sun parhaaks. Se on ihan avoimesti rangaistus.

– Mä saisin vakituisen viran ja koulutuksen siihen päälle, Ari sanoi.

Annaleena tarttui laukkuunsa, bussi oli tulossa. Äkillinen tuulenpuuska heitti hänen hiuksensa sekaisin, hän pyyhkäisi niitä vapaalla kädellään.

– Tietysti on hyvä jos töissä on semmosia kuin sä, hän sanoi. – Liisastakin on ollut apua monelle. Masasta voi tulla kans ihan mukava.

Bussi ajoi kohdalle, nosti pölyä ilmaan. Annaleena meni edellä sisään. He olivat ainoat matkustajat.

– Äiti ainakaan ei välitä koulukodin nuorista pätkääkään, Annaleena sanoi kun he istuivat takapenkillä vierekkäin. – Se haluu kyllä tuloksia, mut oman maineensa takia, jota se nimittää talon maineeksi. Se haluis olla upeen laitoksen johtaja. Ja sen suurin huoli on että Eevariitta saa sen kiinni jostain virheestä.

– Varmaan se on Eevariitan hartain toive, Ari myönsi.

– Mä tulisin nuorisorikolliseks jos mut suljettais sinne homeenhajuiseen taloon panssariverkkojen ja lukkojen taa, Annaleena sanoi. – Tai vaikka mun vaan tarttis kytätä toisia että ne pysyis siellä.

– Niin no anteeks, hän sanoi kun Ari ei vastannut. – Kyl jotkut ohjaajat on ihan kivoja ja varmaan yrittää. Olisit säkin varmasti semmonen.

Ari ei vastannut vieläkään eikä Annaleena enää yrittänytkään jutella. Koko bussimatkan he vaikenivat sitten ja tuijottivat maisemia. Ensin oli kaupunkia, sitten kolmostie, sitten pieni sivutie, peltoja, kylä, sitten vain metsää. Ja äärimmäisenä vain kääntymispaikka. Korpiranta oli päätepiste.

He kävelivät vierekkäin bussilta koivukujaa, pihan yli, mäkeä alas ja sitten kaksikerroksista punaista puutaloa kohti.

– Annaleena tuu tänne, Nitta huusi asuntolan edestä. – Mulla on sulle vaikka mitä asiaa.

Nitta makasi vatsallaan nurmikolla ja Miuku istui hänen vieressään.

– Nyt ei ole vierailuaika, Rauno kuului kieltävän.

– Äh ei Annaleena oo vieras, Nitta väitti. – Sä oot sekopää. Annaleenahan on talon väkeä.

– Mä tuun ihan kohta, Annaleena huusi.

Ari avasi oven ja Annaleena nousi edeltä yläkerran raput. Ovi Liisan puolelle oli auki. Hän istui ja surisutti ompelukonetta.

– Moi, hän sanoi Annaleenalle. – Mä korjaan nää sun farkut. Ne oli revenny saumasta vaan, ja mä laitan uuden vetskarin. Kun Nitta tarttis omansa takaisin.

– Olisin mä tuonut muutenkin, Annaleena sanoi. – Onks mulle kirjettä?

– Joo keittiön pöydällä.

Ari kävi vessassa ja tuli eteiseen juuri kuullakseen Annaleenan riemastuneen kiljaisun:

– Se saa lomaa!

– Ei kai, Liisa ihmetteli. – Eihän lomia saa jos on karannut, niin mä luulin.

– Joo joo. Sitä karkaamista ei pidetty isona juttuna kun se ite järkkäs ittensä takas. Ja mä lähetin semmosen selvityksen että meillä on kihlajaiset.

– Pentu, Liisa sanoi. – Ette te toisianne niin hyvin tunne että kihloihin kannattais.

– Joo mut mennään me, Annaleena sanoi iloisesti. – Moi mä meen kertoon Nitalle.

Ari meni Liisan puolelle. Ompelukone pysähtyi.

– Mitä Nottinghamin sheriffin mies? Liisa kysyi.

– Älä irvaile, Ari sanoi synkästi. – Hyvin se kokous meni vaikka mä hiljaa olinkin. Nitta saa jäädä.

– Seuraavaan virheeseen asti. Äkkiä se sen tekee. Ja jos ei tee niin helppo semmonen on tekaista. Meidän sääntöjä ei edes muista kaikkia, niin paljon niitä on.

Ari istui Liisan sängylle.

– Ne tarjos mulle koulutusta työn ohessa, hän sanoi. – Palkalla.

Liisa jätti ompelukoneen, nousi ja meni ikkunan luo, katsoi ulos. Suuri koivu melkein peitti muun näköalan.

– Joo mä olen väärässä kun mä nälvin sua, Liisa sanoi. – Mä oon ite jäänyt tänne. Nuoret tykkää musta mutta kyllä mä niiden alistamisessa oon mukana kun mä kerran pyörin mukana systeemissä. Mikä mä oon sua arvostelemaan. Jää tänne paskahommiin, tehdään niitä yhdessä.

– Jos sais muutoksia aikaan.

– Niistä mäkin haaveilin, Liisa sanoi. – Niistä haaveilee aikansa, yrittää. Mut sit huomaa ettei mikään muutu.

– Mitä mun sun mielestä pitäis tehdä? Ari kysyi. – Mä saan sen koulutuksen jos en pullikoi vastaan. Mut voisinks mä ensin olla iisisti ja sit varovasti yrittää selittää ja neuvotella. Onnistuisko semmonen?

Liisa avasi ikkunan, se työnsi avautuessaan koivun oksia sivuun.

– No jaa mieti miten paljon sun omatunto venyy, hän sanoi. – Aika varovainen saat kumminkin olla kun alat uudistusehdotuksia tehdä.

Ulkona huusi Ilse:

– Miten niin ei soutelemaan? Miks ei saa tehdä mitään? Eihän me sitä venettä nyysitty, Siru se oli.

– Minä määrään mitä tehdään, Rauno huusi. – Ja nyt mennään keräämään omenia. Se on ihan mukavaa.

– Paskan mukavaa, Ilse hoilasi. – Miksei me saada koskaan tehdä mitä ite haluttais?

– Täällä ei huutamalla asioita selvitetä, Rauno huusi. – Jätä autot varastamatta niin voidaan tehdä jotain kivaakin joskus.

Liisa sulki ikkunan.

– Siinä kuulit, hän sanoi. – Voithan sä yrittää jos tähän hommaan sais järkeä aikaa myöten. Jos jaksat. Hyvä kai se on jos töihin tulee niitä jotka yrittää.





Ukkosmyrsky ei alkanut vielä sinä iltana mutta oikein kunnon kaatosade sentään. Liisa juoksi ulos pelastamaan pyykkejään ja Ari meni avuksi. Kastua he ehtivät kuitenkin, sekä pyykit että ihmiset. Liisa meni sisään levittelemään vaatteita vintin naruille mutta Ari jäi kuistille. Sade tuntui mukavalta, puhdisti ja raikasti.

Nitta tuli asuntolan eteen ja huusi jotain. Ari ei kuullut. Nitta juoksi sateen läpi kuistille, ehti kastua likomäräksi vaikka matka oli lyhyt. Sade putosi kuin harmaa seinä.

– Onneks tää on lämmintä, Nitta sanoi. – Tota kun mä etin Miukua. Ooksä nähny?

– En mä oo oikeestaan ollu ulkona.

Nitta näytti huolestuneelta. Hän vaikutti paljon pehmeämmältä kuin tavallisesti, melkein avuttomalta.

– Auta mua, hän pyysi. – Mä en nyt sais olla ohjaajien silmistä pois hetkeäkään, kun mua kytätään nyt ja heti jos mun epäillään poistuneen alueelta se on lähtö Yläneelle. Mut mun tarttis löytää Miuku.

– Eihän se yleensä minnekään lähde, Ari sanoi. – Kai se kohta jostain ilmaantuu.

– Niin kai, Nitta sanoi ja hänen silmänsä olivat harmaat ja huolestuneet. – Mut jos sä tulisit avuks kumminkin. Mä oon huudellut sitä ja kattonut kaikki sen tavalliset paikat. Ei se yleensä tälleen häivy. Ja Rauno ei päästä mua ettimään kauempaa. Mut jos sä sanoisit sille että mä oon sun valvonnassa.

– Mut eihän sille mitään satu vaikka se vähä kulkis, Ari väitti. – Kyl kissa takasin osaa.

Nitan silmät kyyneltyivät, ihan yllättäen. Hän pyyhki ne vihaisella liikkeellä.

– Voi kun säkään et tajuu mitään, hän sanoi. – Mä etin sit yksin. Mun tarttee löytää se. Se on mun vastuulla.

Keme käveli mäkeä ylös taloa kohti ja Nitta juoksi häntä vastaan, puhui kiihtyneellä äänellä jotain, sanoja ei erottanut. Keme puhui kuuluvammin, se ei varmaan edes osannut puhua hiljaa.

– Mitä mä siitä tietäisin, hän sanoi. – Ei mua kissat kiinnosta. Koirasta mä tykkäisin.

Hän nauroi tavanmukaisen römeän naurunsa ja heilautti Arille kättään.

– Nitta on huolissaan Miukusta, hän huusi. – Muttei me kissan etsintäketjua kai sentään laiteta.

Sade oli hellittänyt hiukan mutta Kemekin oli silti ihan märkä. Hän tuli kuistille verkkaisin askelin, Nitta perässään.

– Miuku ei koskaan häivy näin pitkäks aikaa, Nitta sanoi. – Eikä se tykkää sateesta, silloin se tulee äkkiä sisään.

– Se pitää sadetta jonkun kuusen alla, Keme sanoi. – Tai sit kettu on syönyt sen. Autiotalon tienoilla majailee kettu, mä oon nähnyt. Ketut syö kissoja.

Nitan märkä tukka oli liimautunut päätä myöten. Ripsiväri oli sotkeutunut. Oli kuin koko hänen muukin ulkokuorensa olisi rakoillut, suu vapisi.

– Mä tapan semmosen ketun joka on tehnyt Miukulle pahaa, hän sanoi.

Keme nauroi taas römäkästi.

– Kissoja syntyy ja kissoja kuolee, hän sanoi. – Se on luonnon laki.

Sade oli nyt tauonnut kokonaan. Rauno ja Ilse ilmestyivät ulos mattoja kantaen, sitten Jufe roskapussit kädessään.

– Sun kuuluu osallistua siivoomiseen, Nitta, Rauno huusi. – Ari ja Keme käskekää se töihin.

– Kyllä mä siivoukseni hoidan senkin kusiaivo, Nitta huusi. – Paremmin kuin kukaan teistä. Mut mun tarttee löytää Miuku ensiks.

Jufe meni roskisten luo, hänellä oli yllään hihaton punainen paita. Hän oli pitkä, hoikka ja leveäharteinen, tosi hyvännäköinen poika. Nitan ilmeestä näki että hän kesken huolensakin huomasi sen.

– Jufe sulle sopii tommoset kuteet, hän huusi.

– Kiitti vaan, Jufe vastasi ja avasi roskiksen.

Se sulkeutui kolahtaen. Jufe seisoi roskapussit yhä kädessään, jäykistyneenä ja epäuskoisena. Sitten hän pudotti roskikset maahan.

– Eiks sinne enää mahdu? Rauno ihmetteli.

– Tuu tänne, Jufe huusi. – Tuu kattomaan.

Rauno valmistautui juuri pudistelemaan mattoja Ilsen kanssa. Hän piteli matonpäätä kädessään puuhakkaana, odotti että Ilse tarttuisi omaansa.

– En mä nyt ehtis, hän sanoi.

– Tuu nyt, Jufe toisti kummallisella äänellä. Hän oli kauhistunut.

Rauno harppoi roskiksia kohti ja Ari ja Nitta lähtivät sinnepäin myös.

– Mä meenkin tästä sisään, Keme sanoi.

Rauno avasi nyt vuorostaan roskiksen ja sulki kannen saman tien Nitan ja Arin nenän edessä.

– Mee Nitta siivoomaan, hän sanoi.

– Mitä siel oli?

– Koska sua on alkanut roskikset kiinnostaa? Rauno kysyi. – Mee siivoomaan oma aluees niin sit etitään yhdessä Miuku.

– No joo, Nitta sanoi. – Jos sit varmasti etitään Miuku.

Nitan poistuva selkä etääntyi, vartalo keinui.

– Mee säkin Jufe, Rauno sanoi. – Älä puhu tästä vielä.

Jufen kasvot olivat valkoiset, pahoinvoivat. Hän meni Nitan perään ja tavoitti tytön ovella. Ilse huusi:

– En mä näitä saatanan mattoja yksin puistele.

– Pyydä Jufe avuks, Rauno huusi.

– Jufe, Ilse kiljui. – Äkkiä tänne.

– Hae joku pahvilaatikko, Rauno sanoi Arille. – Niitä on keittiön yläkomerossa pakkaamista varten. Ja tuo kumihanskat kans, ei siihen käsin hirviä koskea.

– Mut mitä siellä on? Ari kysyi.

– Miuku.

Ari juoksi asuntolaan ja löysi laatikon ja hanskat. Mimosa tuli viereen, hänelle Jufe oli selvästi jo kertonut. Ja Mimosa seurasi Aria roskiksen luo kuin itsepäinen varjo, kielloista välittämättä.

– Sun ei pitäis katsoa, Rauno sanoi.

– En mä välitä, Mimosa sanoi. – Raato mikä raato. Mut ottakaa se nyt äkkiä pois, Nitan ei tartte nähdä. Jufe sanoi että se oli karmee näky.

Rauno pani kumihanskat käteensä ja avasi kannen. Kärpäsiä lehahti lentoon. Miuku repotti selällään roskien keskellä. Sen vatsa oli viilletty auki ja silmät puhkottu, korvat oli leikattu irti.

– Sairasta työtä, Mimosa sanoi asiallisesti. – Mä voin hakee lapion. Haudataan se tonne mettän rajaan.

Rauno nosti Miukun laatikkoon, sulki sen huolellisesti. Hän katsoi onnettoman näköisenä ensin Aria ja sitten Mimosaa.

– Joo hae vaan se lapio, hän sanoi Mimosalle. – Ja tota Ari kai nyt sit meidän täytyy kertoo Nitalle. Mut kertoisiksä kun mä en oikeen hallitte näitä hommia. Se rupee itkeen ja mä häkellyn semmosesta.

– Voin mä kertoo, Ari sanoi. – Mut kuka ihme ton teki?

– Jekku on joskus tappanut kissoja, sen jengin kanssa missä se kulki ennen tänne tuloa, Rauno sanoi. – Ja sujuis tää Ilseltäkin ja Perttu tekee minkä Ilse käskee. Mimosakin pystyis jos sillä ois Nittaa kohtaan kaunaa, mutten mä Mimosasta oikeen usko.

– Mut kaikkihan tykkäs Miukusta, Ari sanoi.

Hän meni raskain askelin kohti asuntolaa. Mimosa tuli vastaan lapio kädessään ja Jufe odotti häntä oven luona.

– Joko muille saa kertoo? Jufe kysyi.

– Joo kerro vaan. Haudataan se porukalla. Mä meen kertoon Nitalle.

– Se tulee sun silmille, Mimosa sanoi iloisesti.

Tyttöjen käytävällä luuttusi Siru lattiaa. Ovi suihkutiloihin oli auki. Nitta oli siellä alusvaatteisillaan.

– Häivy, hän sanoi Arille. – Pesuhuone on helpointa pestä näin. Mä riisun nääkin kun mä suihkutan seinät.

– Mulla on sulle asiaa, Ari sanoi. – Tuu huoneesees ja laita jotain päälles.

– Ihme homma, Nitta sanoi. – Ensteks Rauno käskee mut heti siivoomaan. Sit mun tartteekin tulla keskustelemaan.

Hän tuli huoneeseensa. Siru oli lähtenyt, ämpäri oli yksin käytävällä. Nitta istui sängylleen muttei tehnyt elettäkään pukeutuakseen. Rintaliivien valkoiset pitsikupit hohtivat ruskeaa ihoa vasten. Tuli mieleen Miuku venyttelemässä pöydällä vatsan pehmeä valkoinen karva loistaen.

– Pue ylles jotain, Ari sanoi.

– Älä komentele. Miks mä pukisin. Mä aion jatkaa siivousta.

– Mua vaivaa tommonen.

– Ai sä et ole eunukki? Nitta kysyi. – Mä oon luullut että ohjaajat yleensä kuohitaan.

– Pue nyt, Ari sanoi onnettomana. – Me on löydetty Miuku.

Nitta nousi seisomaan. Arin äänestä ja ilmeestä hän tiesi ettei uutinen ollut hyvä.

– Onks se loukannu ittensä? Onks sille tehty jotain?

– Se on kuollut, Ari sanoi. – Tapettu. Jufe näki sen roskiksessa.

Nitta näytti lysähtävän kasaan. Ari sieppasi hänestä kiinni. Ja Nitta oli siinä, lämpimänä, puolialastomana, takertui häneen. Ja sitten kaikki oli ihan väärin. Hän suuteli Nittaa, hyväili, vakuutti ymmärtävänsä, vakuutti välittävänsä. Ja Nitan suu tuli vastaan vaikka kyyneleet valuivat kasvoille ja tippuivat Arin rinnalle.

– Mä rakastan sua Nitta, Ari sanoi. Hän katseli itseään kuin sivusta, tarkkaili virkavirhettä jota oli tekemässä. Nuorten kanssa ei olisi saanut olla edes liian tuttavallinen. Tällainen oli jo kaiken huippu.

– Mäkin rakastan sua, Nitta nyyhkytti. – Voi Ari mä rakastan sua. Mut oliks Miuku tosiaan tapettu? Jos se oli vaan loukannu ittensä?

– Se oli kuollut, Ari sanoi. – Koko sen maha oli vedetty auki.

Nitta vetäytyi irti, katsoi ympärilleen, sieppasi farkut ja puseron ja puki ne ylleen.

– Mä aavistin, hän sanoi. – Ja se kissantappaja saa vielä katua.

– Mä en usko että se oli Jekku, Ari sanoi. – Se tykkää Miukusta.

– Mä tiedän tasan kuka se oli, Nitta sanoi ja veti housujen vetoketjun kiinni. – Jotain mä vielä keksin että se katuu syntymäänsä.

Ja sitten kyyneleet tulivat taas. Nitta istui sängylleen, painoi kasvot käsiinsä.

– Säkin sanoit että sä rakastat mua, hän itki.

– Mä rakastan sua. Mä oon yrittäny tapella sitä vastaan mut niin se on.

– Mäkin rakastuin suhun melkeen heti kun sä olit tullut Korpirantaan, Nitta sanoi nostamatta katsettaan. – Mut mä kysyin Liisalta mitä tapahtuis jos mä yrittäisin iskee sut ja onnistuisin. Ja Liisa sanoi että siitä seurais sulle lemput ja se että sulle tulis nimikirjaan merkintä ettet sä hoitanut työtä asiallisesti.

– Joo kai, Ari myönsi.

– Niin että se siitä, Nitta sanoi ja nousi. – Mennään hautaamaan Miuku.

– Mut mä rakastan sua oikeesti, Ari sanoi.

Hän tajusi sen selvästi nyt. Juuri sitä oli ollut levottomuus Nitan silmien ivan edessä, vaivautuneisuus kun hän tuli lähelle.

Nitta hymähti.

– Kai mäkin sua rakastan oikeesti, hän sanoi. – Kun mä en haluu pilata sun elämää. Mä en haluu vietellä sua semmoseen mikä tuhois sun työpaikan ja suunnitelmat.

Hän meni ovelle, kääntyi siinä.

– Kyllä mä haluisin just sellasen poikakaverin kuin sä, hän sanoi. – Semmosen joka ei kysy olisinko mä niin kiltti että mä antaisin sen kaverillekin. Mut sä oot kunnon ihminen ja mä oon Korpirannan Nitta vaan.

Hän meni ja Ari seurasi hitaasti, katsoi Nitan etääntyvää selkää, joustavaa ja pystypäistä kulkua. Metsän rajassa olivat muut nuoret ja Rauno. Kaikki katsoivat heitä mutta vain Mimosa erkani joukosta ja tuli vastaan.

– Ei mua lohduttaa tartte, Nitta sanoi hänelle töykeästi.

– Ei tulis mieleenkään, Mimosa sanoi. – Mulla on parempi ajatus. Mitä lohdutteluista, mut kostetaan. Mä en ainakaan siedä tätä enää. Jufekin on ihan kauhuissaan. Mä en yhden Sian anna terrorisoida meitä noin.

Nitta vilkaisi Aria, katsoi sitten Mimosaa varoittavasti.

– Ei ne mitään tajuu vaikka ne kuulis, Mimosa sanoi. Ja hän tarttui lujalla otteella Nitan käsivarteen.





Liisa lauloi keittiössä.

– Silmämme avataan ja suljetaan, me maailmanpyörässä kuljetaan, ylöspäin ja alas, ja ympäri hei ...

Ari tuli ovelle.

– Mä ajattelin nukkumaan, ja täällä vaan möykätään, hän sanoi.

– Mä meen yövuoroon, Liisa sanoi. – Sä saat kohta olla rauhassa.

– Ja sitä paitsi tommoset laulut ei sovi sun ikäisille. Hoilota humppaa vaan.

– Mun elämäni oli tylsää niin, sitä tylsyyttä katselin silmät kii, Liisa lauloi. – Silmäni avasin ja maailman näin ...

– Vois luulla että sä meet mielellään yövuoroon, Ari sanoi. – Ooksä ihan terve?

– Sehän on pelkkää lepoa, Liisa sanoi. – Nuoret on olleet ihmeen kilttejä.

– Joo Miukun kuolemasta asti, Ari sanoi.

– Oikeastaan mua huolestuttaa, Liisa sanoi. – Aina kun ne on noin kilttejä ne hautoo jotain. Jos ei viimeistään ylihuomenna, kun on perjantai-ilta, räjähdä niin vanhat merkit ei päde. Mut onneks silloin on Kemen yövuoro, se ei ole mun päänsärky.

– Ennustajaeukko.

– Joo joo, Liisa sanoi. – Niin kuin tää hellekin varmasti vielä kääntyy oikein kunnon ukkoseksi niin tommonen kumma hiljaisuus kakaroiden parissa on aina myrskyn edellä.

– Ja sä puhut niin kuin sä innoissaan odottaisit.

– Joo. Aika kuluu paremmin kun on vauhtia ja jännitystä.

– Just noin kakarat ajattelee, Ari sanoi.

– Siks kai me toisiamme ymmärretään.

Liisa katsoi kelloaan.

– Mut mun on kiire, hän sanoi. – Masa on illassa, se ärsyyntyy sairaasti jos toinen myöhästyy.

Hän meni ja Ari jäi keittiöön laittamaan itselleen vielä voileivän. Toisin kuin Liisa hän oli tyytyväinen siihen ettei viime päivinä ollut ollut liikaa vauhtia ja jännitystä. Korpiranta oli tuntunut taas paikalta jossa sittenkin voisi työskennellä. Hän oli Jufen omahoitaja ja oli vihdoinkin saanut kontaktin tähän sulkeutuneeseen ja arkaan punkkariin – keskustelemalla punkista. Hän ihmetteli ettei ollut ennen älynnyt niin yksinkertaista kanavaa. Jufe oli osoittautunut pojaksi jolla oli paljon ajatuksia, erityisesti väkivallan vastaisia. Se mikä aikaisemmin oli näyttänyt pelokkuudelta olikin osittain syvää vakaumusta.

– Kato niin kuin siinä yhdessä Hassisen koneen laulussa sanotaan että rauhanturvajoukko tulee ja tappaa, Jufe oli selittänyt. – Just niin se ei onnistu. Rauhaa ei tehdä tappamalla. Ja täällä aikuiset yrittää saada meidät yhteistyöhön pakottamalla. Se on yhtä hullu yritys. Rauno huutaa Pertulle kun se rökittää Jekkua että täällä ei päde vahvemman oikeus. Ja samalla se ite käyttää omaa voimaansa Perttua vastaan. Ja Eevariitta sanoo ettei hyväksy Ilsen uhkailuja, ja uhkaa saman tien Ilseä jollain rangaistuksella.

Liisa oli oikeassa siinä että hohto tässä työssä oli yhteys nuoreen silloin kun se aidosti löytyi, silloin kun tuntui että kenties voisi todella auttaa.

Ari mutusti leipänsä ja joi maitolasillisen, tuijotti sitten ikkunasta pimeyteen. Oma kuva heijastui ruudusta. Hän vältti tietoisesti ajattelemasta Nittaa. He olivat kumpikin vältelleet kohtaamista äkillisesti purkautuneiden rakkaudentunnustusten jälkeen. Niitä ei voinut pyyhkiä pois, ne oli sanottu. Mutta mikä oli niiden merkitys? Puheen rakkaudesta oli herättänyt kiihkeä tunneryöppy johon liittyi fyysinen kosketus ja selkeä halu. Ehkä koko rakkaus oli vain sitä että he halusivat toisiaan – ja sellainen tunne haihtui päästyään toteutumaan.

Niin, kuvitellun rakastumisen takia ei kannattanut vaarantaa työpaikkaa, tulevaisuutta. Ja sitä paitsi: millaista olisi kulkea Nitan vierellä kaupungilla? Moni tunsi koko panssarijääkärikomppanian morsiamen.

Ari laski maitolasin altaaseen tiskaamatta sitä, sammutti keittiön valon ja meni omalle puolelleen. Viime päivien hautova lämpö viipyi huoneessa. Hän avasi ikkunan. Ulkonakin ilma oli sähköisen raskas mutta viileämpi kumminkin. Asuntolan ikkunoiden valot olivat ainoat mitä tähän näki, muuten oli pimeää. Niiden edessä istuivat Masa, Teemu ja Liisa penkillä varjokuvina. Vuoro oli vaihtumassa, siinä vaihdettiin suullisesti tiedot joita ei ollut viitsitty kirjata raporttiin. Ari jätti ikkunan raolleen, sammutti valon ja meni sänkyynsä.

Nitta.

Kiusoitteleva hymy. "Ai sä et olekaan eunukki, mä luulin."

Olisipa Nitta nyt ollut tässä, hän olisi näyttänyt kuka oli eunukki.

Jos ei olisi ollut esteitä, jos Nitta ei olisi ollut koulukotityttö talossa jossa hänellä itsellään oli ohjaajan vastuu, niin se että hän halusi Nittaa olisi ollut itsestäänselvyys. Mutta entä rakkaus? Ja Nitan tunteet? Oliko hän Nitalle vain yksi liitettäväksi listaan joka Nitalla tiettävästi oli päiväkirjan välissä?

Ari kääntyili sängyssään levottomana. Oli liian kuuma, hän potki peiton pois. Sitten tuli kylmä ja hän meni sulkemaan ikkunan. Jossain vaiheessa hän kuuli alakerrasta kolinaa ja tiesi Teemun tulleen asunnolleen. Hänestä tuntui ettei uni tulisi millään.

Sitten hän heräsi, oli siis nukahtanut kuitenkin. Huone oli hetken kirkkaasti valaistu, sitten tuli mahtava jyrinä. Ovikello pirahti, oli kai soinut äskenkin. Ari nousi kiroillen. Tähän aikaan soiva kello tiesi pääsääntöisesti ikävyyksiä, ylimääräistä työhönkutsua joidenkin ongelmien takia.

Voimakas tuulenpuuska oli viedä ulko-oven mennessään. Kuistilla seissyt soittelija luikahti sisään. Salama leimahti taas ja jyrinä kuului heti perään. Sisääntulija oli kääriytynyt takkiin jonka hän riisui eteisen lattialle. Hän tuli Arin syliin pehmeänä ja lämpimänä, hiukset sateesta märkinä. Nitta.

– Mä en saanut unta, hän sanoi. – Ja mä tiesin että sä oot yksin kun Liisa on vuorossa.

– Nitta, ei, Ari sanoi. – Et sä voi tulla.

Lämmin suu etsi suuta, hyväilevät kädet hukuttivat vastarinnan.

– Kukaan ei saa tietää, Nitta sanoi. – Mä en koskaan kerro, eikä Liisa kyttää oonko mä huoneessa. Se ei haluu mua Yläneelle.

Ja sitten kaikki oli niin kuin piti olla, niin kuin oli luonnollista. He nousivat portaat toisiinsa kietoutuneina, nauroivat, suutelivat, eivät melkein ehtineet sängylle asti ja vaatteetkin jäivät päälle enimmiltä osin. Ja sitten, ensimmäisen kiihkon purkauduttua, Ari tiesi saaneensa vastauksen. Oli muutakin kuin halu. Sen tyynnyttyä muut tunteet tunsi selvästi.

– Nitta mä rakastan sua, hän sanoi.

Nitta itki.

– Sä et saa sanoa noin, hän nyyhkytti. – Sä et saa rakastaa mua. Ollaan yhdessä tämä yö ja sit päivällä taas ihan vieraat, sit sä oot ohjaaja ja mä oon mä vaan.

– Nitta mä haluun olla sun kanssa ihan oikeesti. Niin että muutkin tietää.

– Sit sä menetät kaiken. Ei täällä niin voi olla.

Se oli totta, se oli pakko ymmärtää. Mutta totta oli myös se ettei rakkaus enää ollut sammutettavissa, se oli syttynyt täyteen liekkiinsä.

– Mietitään sitä sit myöhemmin, Ari sanoi.

Nitta oli hänen sylissään, Nitta oli hänen, oli tullut ilman vaatimuksia, ja juuri siksi hellyys ja vastuu tuntui suurelta. Ari silitti kyyneleet hänen poskiltaan. Huone rävähti taas valoisaksi ja jyrinä helisytti ruutua. Nitan kasvot näkyivät hetken kalpeina ja melkein lapsekkaan luottavaisina.

– Joo mietitään myöhemmin, hän sanoi. – Mun on niin hyvä olla nyt ettei nyt viitti surra.

He olivat nukahtaneet, mutta luultavasti vain hetkeksi. Ukkonen oli siirtynyt kauemmas mutta salama leimahti taas valaisten huoneen ja sade sohisi ikkunaan. Ovi oli auki, ovella seisoi joku. Ari veti Nitan suojaavasti syliinsä.

– Ai anteeks, ovellaseisoja sanoi. Se oli Liisa. – En mä arvannut ettet sä oo yksin. Mä tartten apua ja mä ajattelin pyytää sut vaikket sä olekaan vuorossa.

Salama valaisi taas huoneen.

– Nitta, Liisa sanoi. – No nyt mä kyllä mokasin kun syöksyin tänne. Älkää nyt säikähtäkö, ei mun tartte kellekään kertoa, oma asianne. Mut kun mulla on huoli. Siru on hukassa.

– Siru, Nitta sanoi ja nousi, haparoi pimeässä vaatteitaan. – Mikä sen on? Miten se hukassa on?

– Mimosa tuli sanomaan siitä, Liisa selitti. – Sekin hämmästytti mua, eihän nuoret koskaan kerro toistensa salaisia reissuja. Se oli kattonut Sirun huoneeseen ja siellä oli sänky tyhjänä. Ja eihän Siru tapaa häipyä, ja kun sillä oli ne itsarisekoilutkin, niin mä ajattelin että mun tarttis vähän etsiä, jos sä Ari tuut siks aikaa taloa vahtimaan.

– Mä löydän Sirun, Nitta sanoi.

Ari nousi ja haparoi housut jalkaansa, sytytti sitten valot huoneeseen. Nitta oli jo täysissä pukeissa, järjesti hiuksiaan.

– Miten niin sä löydät Sirun? Liisa kysyi.

– Mä tiedän kuka sen haki ja minne, Nitta sanoi. – Mut Arin tarttee tulla mun mukaan. En mä uskalla yksin enkä edes sun kanssa Liisa. Jos Sika on ottanut niitä aineita mitä se joskus nappailee niin se on tosi kammottava.

– Sika, Liisa sanoi. – Tarkoitatko sä että Sika haki Sirun?

– Se vie tytön yleensä rantasaunalle, Nitta sanoi. – Siellä ei haittaa vaikka toinen vähä huutais, ei oo kuulijoita.

Ari oli vaatteissa myös.

– Tuu äkkiä, Nitta sanoi. – Mua inhottaa että sillä on Siru taas, mä lupasin suojella.

– Mä tuun kans, Liisa sanoi.

– Ei kun soita muita, Nitta sanoi. – Käske rantasaunalle, siellä ne varmasti on. Jos saatais näkijöitä, saatais Sika kiinni.

Hän lähti menemään ja Ari tuli perässä, he juoksivat portaat alas.

– Ottakaa taskulamppu, Liisa huusi.

Ari sieppasi lampun eteisen hyllyltä. Nitta meni edellä, oikaisi suoraan pensaiden ja nurmikon läpi rantaan menevälle tielle. Sade sohisi heidän ympärillään, lamppu antoi vain mitättömän valon. Paremmin valaisivat salamat. Niitä riitti yhä mutta jyrinä etääntyi etääntymistään.

– Mä lupasin Sirulle, Nitta huohotti juostessaan. – Mutten mä arvannut että se uskaltaa noin hakea huoneesta. Sirun olis pitänyt huutaa. Mimosa olis tullut heti, ja Liisa.

– Mut kuka se on? Ari kysyi.

– Sä näät sit.

He tulivat kapealle polulle, kulkivat varovaisemmin. Saunan ikkunassa oli himmeä valo, siellä paloi öljylamppu.

– Varo sitä sit, se voi käydä kimppuun, Nitta sanoi. – Se on hullu kun se kunnolla kiihtyy.

He olivat saunan kuistilla, Ari avasi oven.

Keme istui penkillä tyynen ja hyväntuulisen näköisenä, oli juuri nostanut kaljapullon huulilleen. Hän näytti niin luontevalta että Ari ensin nolostui, tunsi tunkeutuneensa toisen viattomaan saunailtaan. Sitten hän näki Sirun. Alaston tyttö makasi lattialla puolittain pöydän alla, hiukset levällään kuin viuhka. Hän oli liikkumaton.

Nitta syöksyi Sirun luo.

– Mitä sä oot sille antanut? hän tiukkasi vilkaisten Kemeä. – Kissantappaja!

Hän sylki viimeisen sanan.

Keme laski olutpullon pöydälle.

– Mä löysin Sirun taas sekoilemassa ulkona, hän sanoi. – Mä aioin just tuoda sen asuntolaan.

Siru nousi Nitan tukemana, heräsi hiukan ja parahti.

– Mä oon tässä, Nitta sanoi. – Kerro mitä sulle on annettu.

– Jotain tabuja ja kaljaa, Siru mumisi.

– Se pitäis saada oksentamaan, Nitta sanoi.

– Joo ihan totta, Keme sanoi levollisesti. Hän katsoi Aria suoraan silmiin.

– Älä nyt vaan kuvittele mitään, hän sanoi. – Mä löysin Sirun ulkoo tommosena. Niinhän se viimekskin juoksi.

Nitta roikotti Sirua kainaloista.

– Yritä yökätä, hän sanoi. – Ari tuu auttamaan niin mä saan sille sormet kurkkuun. Se hengittää kummallisesti. Sen tarttee oksentaa pois sotkut mahastaan.

– Joo sairaalaan se tarttee viedä, Keme sanoi.

Ari seisoi lamautuneena. Hän ei pystynyt auttamaan Nittaa Sirun hoidossa, tuijotti vain Kemeä. Miten mies saattoi olla noin rauhallinen, hyväntuulinen, syyttömän oloinen tekemänsä jälkeen?

– Joo täytyy varmaan mennä soittamaan sairasauto, Keme sanoi. – Mä voin mennä. Vaikka toipuis kai tuo tuosta ilmankin, mutta varmuuden vuoks.

Siru oksensi, Nitta oli onnistunut yrityksissään. Keme otti pöydältä kameransa, hymyili yhä.

– Tätä tulee aina pidettyä mukana, hän sanoi. – Vaikka eihän pimeellä kunnon luontokuvia saa. Joo mä ilmoitan asuntolaan että Siru löytyi ja pyydän soittamaan ambulanssin.

Siru sai oksennettua ja itki nyt. Keme meni.

– Hei siltä olis tarttenut ottaa kamera, Nitta sanoi. – Siinä oli varmaan kuvia.

Ari katsoi hölmistyneenä.

– Kuvia?

– Voi että sä oot lapsellinen, Nitta sanoi. – Mut ei kai tässä mitään voi. Keme esittää viatonta ja se menee täydestä. Olis kai se ne kuvatkin selittänyt. Hän vaan löysi Sirun ja häkellyksissään valokuvas.

– Mä aion kertoo Annikille, Ari sanoi.

Nitta naurahti ilottomasti.

– Voithan sä yrittää, hän sanoi. – Mut Annikki jos kuka luottaa Kemeen yli kaiken.

Hän kääntyi taas Sirun puoleen.

– Yritä nyt nousta, hän sanoi. – Puetaan sua vähän.

Mutta Siru vain itki lattialla oksennuslätäkön vieressä.





Ari odotti päärakennuksen aulassa. Annikin luona kokoontui nyt keittiöhenkilökunta kuukausittaiseen neuvotteluunsa, mutta seuraava aika ennen lähikasvattajien yleiskokousta oli luvattu hänelle. Kokousten määrä Korpirannassa oli häkellyttävä. Annikin ja Eevariitan lähes kaikki aika kului niihin.

Aamuvuoroon tullut Masa oli jo hakenut Sirun sairaalasta. Vatsahuuhtelu oli tehty taas kerran ja sitten tyttö oli lähetetty tänne. Masa oli ollut pahoillaan siitä, hän oli huolestunut.

– Ei tää tunnu samalta kuin viimeks, hän oli uskoutunut Arille. – Siru ei puhu mitään eikä kato silmiin, ei edes itke tai kiukuttele, nyhjöttää vaan. Mun mielestä se on jotenkin sairas henkisesti. Tuo ei ole normaalia edes meidän kakaroissa.

Yhdeksäs luokka meni välitunnille aulan läpi. Nitan katse kohtasi Arin katseen, väisti sitten nopeasti. He olivat sopineet ettei kukaan saisi tietää heidän seurustelustaan vielä. Liisa ei kertoisi.

Vielä. Se oli epämääräinen sana. Siitä ei ollut puhuttu milloin voisi kertoa, vai voisiko milloinkaan. Ehkä sitten kun Nitta ei enää olisi Korpirannassa. Mutta hänen peruskoulunsa päättyisi vasta keväällä.

Keittiön väki tuli johtajan huoneesta Kaarina etunenässä.

– Ja sen minä sanon että ruuan laatu täyttää normit, Kaarina pauhasi. – Tarttukoon johtaja itse kauhan varteen jos tekee parempaa halvemmalla.

– Joo Ari tuu sisään, Eevariitta tuli sanomaan. Hän siis olisi mukana keskustelussa.

Annikki oli pöytänsä takana ja viittasi Aria istumaan erääseen nojatuoleista. Tunnelma oli hyvin virallinen.

– Arvostan sitä että tulit vapaaehtoisesti selvittämään tilannetta, Annikki aloitti. – Keme kyllä jo heti aamusta selosti asiat, mutta se että haluat puhua itsekin osoittaa sinusta hyvää.

– Ai miten niin, Ari ällistyi.

– Keme oli hyvin ymmärtäväinen, Annikki sanoi. – Hän sanoi kertovansa asiasta vain suojellakseen sinua. Hän korosti nuorta ikääsi ja sitä että Nitta käyttäytyy viettelevästi.

– Onks Keme puhunut jotain musta ja Nitasta?

– Niin, hänhän Sirua etsiessään yllätti teidät saunalla, Annikki sanoi.

Koko tilanne oli uskomaton. Keme oli tietämättään iskenyt valheessaan totuuteen. Ari punastui, muisti Nitan sylissään, ei osannut puolustautua. Hän tajusi että olisi ollut vain naurettavaa näissä oloissa, näin syyllisen näköisenä, puhua Siasta. Ja tuskin häntä olisi uskottu muutenkaan. Keme oli ollut talossa pitkään, oli vankkumattoman hyväntuulinen ja luotettava. Annikin mielestä hän oli kasvattajan malliesimerkki.

– On hyvä että häpeät, Annikki sanoi. – Keme oli oikeassa pyytäessään että saisit vielä mahdollisuuden. Olet niin kokematon ja Nitta käytti sitä hyväkseen.

Hehkuvan punaisena Ari sopersi pitävänsä Nitasta ihan oikeasti, ihan kunniallisesti. Hänen omiinkin korviinsa se kuulosti naurettavalta. Annikki ja Eevariitta hymyilivät säälivästi.

– Niin, olet niin kovin nuori, Eevariitta sanoi. – Mutta ymmärräthän ettei henkilökunta saa solmia henkilökohtaisia siteitä huostaanotettuihin. Meidän tehtävämme on pitää etäisyyttä ja kasvattaa heitä sotkematta omia tunteita mukaan. Sinun on ehdottomasti vältettävä jatkossa epäilyksen varjoakin.

– Ja koulutuspaikka katsotaan vasta sitten kun meillä on varmuus siitä ettei tuollainen toistu, Annikki sanoi. – Voit nyt mennä.

Hetken Ari vielä ajatteli yrittää. Täytyihän totuus uskoa jos sen kertoi. Mutta hän tajusi selvästi miltä se kuulostaisi: kömpelöltä valheelta Kemen mustaamiseksi ja omien tekojen kaunistelemiseksi.

– Etkö aio kiittää? Annikki kysyi. – Siitä mitä teit voisi nostaa syytteenkin. Virka-asemaa ei saa käyttää tuollaiseen vaikkei Nitta alaikäinen olekaan. Ja nimikirjan merkintä olisi oikeastaan selviö. Mutta kun uskomme että erehdyit vain tämän kerran.

Hän jäi odottamaan.

– Kiitos, Ari mutisi.

Hän syöksyi huoneesta yhä punaisena, meni aulan läpi vilkaisemattakaan välitunnilta palaavia nuoria. Pihalla oli Liisa postilaatikolla.

– Jos näet Annaleenaa niin Sakulta on taas kirje, hän sanoi.

Sitten hän katsoi Aria tutkivasti.

– Olitko sä jo Annikin luona?

– Joo ei se uskonut. Oikeestaan mä en edes saanut kerrotuks kun jo selvis ettei se uskonut. Mut uskotko sä mitä mä ja Nitta sulle yöllä kerrottiin?

– Joo uskon. Mä oon jo pitkään epäillyt että Ilse hakee Kemeltä viinaa. Ja sillä on niin kumma häpeilevä ilme kun se tulee sieltä. Rauno on huomannut ihan saman. Mut ei se auta että epäilee. Tarttis todisteita.

– Niin kai se on, Ari sanoi. – Kun mäkin välillä ajattelen että jos mä sittenkin käsitin väärin. Kun sitä ei meinaa tajuta että se vaan hymyili eikä yhtään hävennyt eikä ollut pahoillaan.

– Se oli varmaan Annaleenan jutussakin Keme, Liisa sanoi ja alensi ääntään vaikka he olivat keskellä tyhjää pihaa. – Tosi harmi ettei Annaleena silloin puhunut. Sitä olis uskottu, olis otettu näytteet ja Keme olis kiinni.

– Eiks Sirulle vois tehdä tutkimukset?

– Annikin pyynnöstä. Annikki on sen holhooja, laitoksen johtajana. Tai sit Sirun omasta pyynnöstä. Mut Siru ei puhu mitään, ei vastaa mihinkään. Mä kävin kattomassa sitä. Se vaikuttaa tosi surkeelta.

– Jos mäkin kävisin?

– Joo yritä vaan. Se ei oo koulussa.

Ari meni asuntolaan. Tuttu kostea haju oli vastassa jo ovella. Masa oli päivystyshuoneessa ja kirjoitti, kuinkas muuten.

– Mä teen selostusta Sirun tilanteesta mun näkökulmasta, hän sanoi. – Mä ajattelin että puhuttais siitä ensi viikon kasvatuskokouksessa.

– Mä käyn kattomassa Sirua.

– Joo se on huoneessaan, Masa sanoi.

Sirun huone oli sekainen niin kuin aina, sänky kuitenkin oli nyt petattu. Siru makasi sängyllään vaatteissa, kengät jalassa. Hän kääntyi kun Ari tuli ja katsoi totisin, välinpitämättömin silmin. Hän näytti kerralla vanhentuneen kolmikymppiseksi, elämään kyllästyneeksi.

– Muistatko sä mitään eilisestä? Ari kysyi.

Siru ei vastannut, ei tuntunut kuulevan, ei katsonut Aria enää. Ari istui tuolille ja odotti.

– Siru, hän sanoi.

Tyttö ei liikahtanutkaan.

– Siru mä ja Nitta haettiin sut saunalta, muistaksä?

Nyt Siru kääntyi. Mutta silmät harhailivat utuisina kuin hän ei olisi nähnyt Aria.

– Siru mikä sun on? Et kai sä pelleile? Et kai sä filmaa?

Tyttö nousi ja tuli pöytänsä luo, otti laatikosta tupakan, sytytti sen.

– Huoneissa ei oikeestaan pitäis polttaa, Ari sanoi.

Siru istui, poltti hermostunein imaisuin, ilmeettömänä kuin vahanukke. Levoton varsamainen kolmetoistavuotias oli kadonnut, tämä oli joku outo.

– Joo mä meen nyt, Ari sanoi. – Mä tuun iltapäivällä vuoroon, jutellaan sit.

Siru ei kuullut, ei katsonut. Ari meni ovelle ja tyttö ei kääntynyt.

Masa istui kirjoittamassa, keskeytti kun Ari tuli.

– Mitä sä tykkäät? hän kysyi huolissaan.

– Se on sairas.

– Niin munkin mielestä. Mutta se lääkäri siellä sairaalassa käski antaa sen levätä vaan, sanoi että sitä väsyttää.

– Jotain muuta tuo on. Jotain pahempaa.

Masa kääntyi taas papereihinsa, tuntui kaipaavan niihin uppoutumista. Ehkä paperit olivatkin mukavampia kuin todellisuus, niitä saattoi järjestellä ja muotoilla.

– Mun pitäis ehkä soittaa sille lääkärille vielä, hän sanoi.

– Joo kyllä sun tarttee, Ari sanoi.

Oli helpotus päästä ulkoilmaan, pois työpaikalta, pois vastuusta. Silti kumpaakaan ei päässyt kokonaan pakoon. Illalla olisi työvuoro, ja vastuu painoi kaiken aikaa, vaikkei tämän hetken ratkaisuja tarvinnutkaan tehdä. Keme ei saisi jatkaa. Ei enää yksiäkään itkettyneitä tytönsilmiä tuon Sian takia – jotenkin sen täytyi järjestyä.





Annaleena tuli kirje kädessään Liisan luota, vihelteli iloisesti. Hän käveli asuntolaa kohti koululaukku yhä mukanaan, hän ei ollut malttanut poiketa kotiin. Ohjaajien huoneessa hän naurahti keveästi Masalle joka väitti ettei asuntolaan saanut tulla.

– Mähän oon talon väkeä, hän sanoi. – Ja mä vaan käyn. Mulla on asiaa Nitalle.

Masa ei alkanut kinaamaan. Annikin tyttäreen suhtautui kuitenkin hiukan arastellen. Annaleena jätti laukkunsa Masan pöydän viereen ja meni olohuoneeseen. Ilse, Perttu ja Jekku istuivat siellä.

– Ooksä kuullu, Ilse sanoi. – Siru on seonnut.

– Älä höpötä, Annaleena sanoi. – Mut Saku tulee lauantaina lomalle, mitäs siitä tykkäätte.

– Sano sille että meillä on juhlat, Perttu sanoi. Hän tuli ja kuiskutti:

– Autiotalolla. Me mennään muka kaupunkiin mut kokoonnutaankin siellä. Meillon kunnon juotavat luvassa. Tulkaa mukaan.

– Ne on jo perjantaina, Ilse oikaisi.

– Eikä me sinne ehdittäis, Annaleena sanoi. – Missä Nitta on?

– Sirun huoneessa, Ilse sanoi. – Siru on ihan totta seonnu.

– Joo ja sä kans, Annaleena nauroi.

Hän koputti Sirun ovelle ja meni saman tien sisään. Hän sanoi iloisesti hei ja hämmästyi huoneen hautajaistunnelmaa.

– Mikä teitä vaivaa? hän ihmetteli.

Mimosa istui Sirun peilipöydän luona. Jufe ja Nitta olivat tuoleilla ikkunan edessä. Siru makasi sängyllään.

– Kato tota, Nitta sanoi. – Sitä me tässä ihmetellään kun Siru on ihan nyypähtäny.

Siru nosti päätään, katsoi Annaleenaa hetken, katsoi kuin olisi nähnyt läpi.

– Ooksä kipee? Annaleena kysyi.

– Se ei vastaa kellekään, Jufe sanoi. – Se on niin kuin se ei tuntis ketään.

– Onks se kännissä tai pilvessä? Annaleena tiukkasi.

– Ei kumpaakaan, se tuotiin vatsahuuhtelusta, Nitta sanoi.

Sitten kaikki olivat hiljaa taas ja huoneen hautajaistunnelma palasi. Siru oli liikkumaton. Annaleena istui sängyn laidalle, pyyhkäisi Sirun hiuksia kädellään.

– Siru mä tässä, Annaleena, hän sanoi. – Kerro mikä sun on. Kerro mulle.

– Kaikki me on tota yritetty, Mimosa sanoi. – Ei se kuule eikä tajuu. Se on seonnut.

– Se sanoi ettei kestä enää kertaakaan, Nitta sanoi. – En mäkään tajunnu että se oli noin totta. Ja mitä se olis hyödyttäny vaikka ois tajunnut.

– Se tuli mun huoneeseen illalla, sanoi että Sika oli koputtanu sen ikkunaan ja käskeny ulos juttelemaan, Mimosa sanoi. – Mä sanoin että nukkuis mun varapatjalla. Sit johonkin aikaan se lähti vessaan vaan ja viipyi ihme kauan. En mäkään osannut arvata että Sika vessareissuja kyttäis. Mut siitä sen täytyi se viedä.

– Sen olis pitänyt huutaa, Nitta sanoi. – Mä aina tolkutin sille että kirkuis heti ja lujaa.

Siru kimposi istumaan, katsoi hurjana ympärilleen, tönäisi säikähtäneen Annaleenan kauemmas.

– Menkää pois, hän huusi.

Sitten hän jäi istumaan, vajosi entiseen ilmeettömyyteen.

– Me ollaan sun ystäviä, Annaleena sanoi. Hän yritti halata Sirua. Se oli kuin olisi pidellyt isoa nukkea. Hän vetäytyi erilleen häkeltyneenä, pahoillaan.

– Mä en siedä tämmöstä, Mimosa sanoi. – Sikailut on sikailtu. Jo sen jälkeen kun se oli tappanut Miukun mun mielestä riitti. Nyt mä sen teen. Yksin jos kukaan muu ei tuu mukaan.

Hän nousi ja meni huoneesta, paukautti oven mennessään. Jufe nousi ja meni perässä.

– Mitä se tarkoitti? Annaleena kysyi.

Nitta nousi, meni nyt vuorostaan peilipöydän luo, istui ja katsoi kuvaansa.

– Se on hullu kans tavallaan, hän sanoi peilikuvaansa katsoen. – Hulluja me ollaan kaikki. Mut mennään mun huoneeseen niin mä kerron.

Annaleena vilkaisi vielä kerran Sirua, seurasi sitten Nittaa.

– Se oli mun syytä, hän sanoi Nitan huoneessa. – Jos mä olisin silloin ilmottanu poliisille ja menny tutkimuksiin niin Siru ei olis joutunu tommoseen tilaan.

– Tätikin olis setä jos sillä olis munat, Nitta sanoi. – Mut se mitä Mimosa aikoo – se aikoo tappaa Sian.

Annaleena yritti hymyillä.

– Ei tosissaan sentään? hän kysyi.

– Mimosa ei oo tippaakaan leikkisä. Tosissaan se aikoo tappaa. Kato Sikaa kiinnostaa Jufe kans. Mimosa ei anna pelotella Jufea.

– Tykkääks Sika pojistakin? Annaleena kauhistui.

– Ei yleensä mun tietoon, Nitta sanoi. – Mut Jufe onkin kaunis poika. Ja Sika tykkää siitä että toinen pelkää ja sen puoleen Jufe on herkkupala. Niin kuin Sirukin. Ja sä.

– Älä, Annaleena sanoi onnettomana. – Miks sä puhut mulle noin. Onks sunkin mielestä mun syy että kävi näin, kun mä en menny poliisille ilmottaan?

– En mä syistä tiedä, Nitta sanoi ja istui keskelle lattiaa, alkoi selata kasettikoriaan. – Munkin syytä oli etten mä huolehtinut paremmin. Mut tehty mikä tehty. Ja Mimosa on hankkinut tarkkuuspistoolin joltain Pertun kaupunkitutulta ja aikoo ampua sen. Todennäköisesti täysin tosissaan. Mut kun ei tiedä milloin ja missä niin ei sitä estääkään voi. Enkä mä tiedä haluanko mä edes. Mimosa ei joudu edes vankilaan kun se ei oo vielä viittätoista ja koulukodissa se jo on valmiiks. Ja Sika joutaa kuolla. Se olis tarvinnut tappaa jo vuosia sitten, jo ennen sen ensimmäistä sikailua.

Annaleena katsoi kirjettä kädessään. Hän oli ollut niin iloinen, Saku oli tulossa lomalle. Heidän piti mennä kihloihin, salaa tietysti, mutta kuitenkin. Kaikki oli tuntunut olevan hyvin. Nyt ei mikään ollut kohdallaan.

– Mimosa haluis jonkun mukaansa, Nitta sanoi. – Sillä on joku suunnitelma. Se aikoo ampua ite mut tarttee jonkun estämään ettei Sika pääse karkuun. Tukkimaan pakotien.

Saku, Annaleena ajatteli. Saku tulee ja Mimosa kertoo sille mitä Sika teki mulle. Ja mistä mä tiedän mitä Saku tuntee, mitä se tekee. Se vois raivostua tarpeeks kostaakseen.

– Älä nyt näytä tommoselta, Nitta sanoi. – Mäkin saan iltaloman perjantaina, ajattele nyt, ihan luvallisesti, kun mä en oo karannut viimeaikoina. Outo tilanne. Ja mä tapaan yhden pojan jonka kanssa mennään jonnekin. Sä voisit tulla mukaan.

– Mä en tiedä, Annaleena sanoi.

– Ei se oo Pete tai semmonen, Nitta sanoi hymyillen. – Tää on suuri salaisuus. Mut sä tunnet sen.

Nitta tunki kasetin levysoittimeen, kelasi, etsi.

– Älä viitti arvuutella, Annaleena sanoi. – Mua huolestuttaa niin se mitä Mimosa meinaa. Se pyytää Sakun mukaan.

Nitta pysäytti nauhurin.

– Niin, hän sanoi miettiväisesti. – Sen se tekee. Sen se varmaan tekee. Ja Saku kyl lähtee kun Mimosa kertoo sille. Mä en usko että mikään muu sais Sakun raivostumaan oikeen kunnolla, mut se sulle tehty kyllä.

Annaleenan kädet vapisivat. Hän yritti hillitä sen. Häntä itketti ja hän yritti olla itkemättä, yritti ajatella.

– Se tarttee estää jotenkin, hän sanoi.

– Mut miten?

– En mä tiedä, Annaleena sanoi. – Mut Saku ei saa sekaantua murhaan.

– Toisaalta Sika ei saa enää päästä jatkamaan, Nitta sanoi. – Miuku oli kuitenkin kissa vaan vaikka kyllä mä sitä suren. Mut Siru on ihminen eikä ehkä koskaan tuu ennalleen.

Nitta käynnisti nauhurin sattumanvaraisesti siitä kohtaa mihin se oli kelautunut.

– Työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki poliisi ja viimeinen erhe, lauloi Eppu Normaali. – Tää on tuhansien murheellisten laulujen maa ...

Annaleena sammutti nauhurin vihaisesti.

– Kaikki on mun syytä, hän sanoi. – Ihan kaikki.

Nitta pudisti päätään.

– Ei tommosta kannata miettiä, hän sanoi. – Tehty mikä tehty. Ei elämässä mitään voi ottaa uusiksi.

– Ottaa uusiksi, Annaleena toisti.

Hän värähti kuin muistokin olisi herättänyt inhon ja kauhun. Mutta hän katsoi Nittaa silmiin ja hänen lempeät silmänsä olivat muuttuneet jäisiksi melkein kuin Mimosan.

– Ottaa uusiksi, hän sanoi. – Miksei muka voisi?





Ari valmisti nuorten iltapalaa ja Pertun olisi pitänyt olla apuna mutta ei se tietenkään suostunut. Perttu ja Nitta katsoivat telkkaria, Nitta ei ollut vilkaissutkaan Aria koko huoneessaolonsa aikana. Mutta poika tunsi hänen läsnäolonsa kuin poltteen niskassaan. Hän tiesi ettei ajan mittaan pystyisi salaamaan tunteitaan, ei tarkkavaistoisilta nuorilta eikä epäluuloisilta aikuisiltakaan. Nitta taas melkein näytti nauttivan esittäessään ylimielistä ja välinpitämätöntä, häneltä se sujui.

– Ari olisko sulla aikaa jutella? Jufe tuli kysymään.

– Joo iltapalan jälkeen.

– Nyt heti, Jufe pyysi. – Mimosa on mun huoneessa kans. Mä haluisin että sä puhuisit sille.

Nitta nousi, tuli työpöydän luo.

– Perttu saatana heti iltapalan tekoon, hän huusi. – Mä teen taikinan ja sä paistat vohvelit tai kaivat taikinaa korvistas viikon. Kuuleksä vai tartteeko mun selventää?

– Niin no kiitti, Ari sanoi Nitalle.

Tyttö väläytti nopean, loistavan hymyn, mutta ääni pysyi kylmänä kun hän sanoi:

– Kusiaivo. Mä osaan tän paremmin kuin erinäiset ohjaajat.

Jufen huoneen punkjulisteiden kehystämällä sängyllä istui Mimosa jalat ristissä pienenä ja hentona yllään kuluneet farkut ja yksinkertainen lyhythihainen trikoopaita.

– Mä en tykkää tästä, hän sanoi heti. – Jufe haki sut ilman mun lupaa. Ja kaikki minkä se kertoo sulle on täyttä paskaa, mä en myönnä mitään. Eikä Jufe tiedä, se luulee vaan.

Jufe istui sängylle Mimosan viereen, Arille jäi tuoli työpöydän luona. Kattolamppu oli sammutettu, vain matalalle painettu pöytävalaisin paloi ja teki varjoista selviä ja pitkiä. Mimosan hento hahmokin heitti seinälle suuren ja synkän varjon.

– Mä kans aion sanoo kaikille ettei tää oo totta jos sä puhut kellekään eteenpäin, Jufe sanoi. – Mä sit väitän että se oli pilaa vaan. Mut mä pyysin sut puhumaan Mimosalle kun se ei ymmärrä. Se luulee että se voi noin vaan ampua Sian. Selitä sille mitä siitä seuraa.

Ari yritti hymyillä, mutta hymy sammui kun hän näki tytön lujatahtoiset silmät.

– Sillä on ase, mut se on jossain piilossa, mä en tiedä missä, Jufe sanoi.

Tämä ei ollut leikkiä vaan tilanne joka olisi ollut kokeneellekin kasvattajalle enemmän kuin tukala. Ari mietti miten saisi paikalle jonkun muun, Liisan mieluiten. Mutta hän tiesi ettei niin voisi tehdä. Jostain syystä Jufe oli päättänyt luottaa häneen ja vain häneen, ehkä käydyn punk-keskustelun takia.

– Ei mua voi estää, Mimosa sanoi. – Ei mua voi vahtia yhtenään, ei oo edes kunnon syytä, tämmöset puheethan on leikkiä.

– Mut selitä sille seuraukset, Jufe sanoi. – Selitä että se tuhoo tulevaisuutensa.

Mimosa nauroi ilottomasti.

– Mun tulevaisuus tuhoutui silloin kun yks vastuuton akka päätti ettei tee ittelleen aborttia, hän sanoi. – Ja olis edes jättänyt mut junaan tai soskun rapuille nimettömänä. Mut ihan pienestä asti mä kuulin kun tädit lastenkodissa huokaili ettei ihme että Mimosa on tommonen kun sen äiti on semmonen. Joka kerta kun mä vähä suutuin ne sanoi niin. Että on hirveet geenit. Ja sit isompana mä otin selvää niistä geeneistä. Mutsi oli tappanu entisen miehensä eli mun faijan ja sen uuden naisystävän. Jo silloin mä tiesin mitä mun tulevaisuudelta odotettiin.

– Et sä voi kuvitella että sun äitis takia sun kohtalo olis tulla tappajaks, Jufe sanoi. – Sano sille Ari ettei se niin oo. Ite jokainen elämänsä muovaa.

– Ai geeninsäkin vai, Mimosa sanoi. – Kukaan ei oo koskaan odottanu että musta tulis jotain muuta kuin mun mutsi oli, miks mä itsekään sitten. Mut laitettiin tänne koulukotiinkin siks kun hoitajat alkoi pelätä mua kun mä kasvoin. Kun mun silmissä oli niin outo ilme, ja kun oli ne geenitkin. En mä mitään tehny. Niitten pelon takia mut tänne lempattiin.

Ari yritti epätoivoisesti etsiä sanottavaa. Todellinen vaara oli käsillä. Kemen kuolema saattoi olla ansaittukin, mutta tytön elämä tuhoutuisi täysin. Sitä olisi tietysti voinut yrittää selittää. Neljätoistavuotias ei joutuisi vankilaan, mutta tiukimpaan ja eristetyimpään nuorisolaitokseen kyllä ja erityistarkkailuun. Ja menneisyys painaisi läpi elämän raskaammin kuin mikään tuomio. Mutta miten selittää se tytölle joka jo piti itseään tuhoon tuomittuna kuitenkin.

Ovi rävähti auki, Nitta tuli sisään koputtamatta.

– Ilse paistaa vohvelit, hän sanoi Ariin katsoen. – Kertoiks nuo sulle mitä?

– Mä kerroin, Jufe sanoi.

– Mä en myönnä, Mimosa sanoi. – Enkä kerro milloin ja miten. Ette te voi estää.

Nitta istui lattialle kun muita paikkoja ei ollut. Hän katsoi Mimosaa silmiin ja irvisti.

– Lupaa yks asia, hän sanoi. – Vaan yks.

– En mä tiedä, Mimosa sanoi epäluuloisesti. – Mikä?

– Ei ennen lauantaiaamua. Et tee mitään sitä ennen.

Mimosa näytti hämmästyvän ettei enempää pyydetty.

– Eiks mitään muuta? hän kysyi.

Ari yritti sanoa jotain mutta Nitta vaiensi hänet käskevästi.

– Yks pikkujuttu vaan, hän sanoi. – Perjantaina on ne Ilsen ja Pertun ja Jekun ryyppäjäiset autiotalolla. Te meette mukaan tai häivytte talosta kuitenkin. Mä jään tänne yksin.

– Mitä sä aiot? Ari kysyi kiivaasti. – Sä meinaat jäädä yksin taloon, ja on Kemen yövuoro.

– Mä tiedän mitä teen, Nitta sanoi.

– Mä en hyväksy, Ari sanoi.

Hän näki Mimosan ja Jufen uteliaan katseen ja yritti tyyntyä. Tätä menoa hänen ja Nitan suhde olisi julkinen hetkessä.

– Sit sulle kans yks homma huomenna, Nitta sanoi Arille. – Sä et meekään kaupungille kimmakaveris kanssa vaikka oot sopinu. Sä kutsut teille niin monta ohjaajaa kuin suinkin saat ja hirveen mielellään johtoporrastakin. Sul on muka joku aihe juhlia ja tarjota niille kaljaa. Yrität pitää porukat teillä puolenyön yli ja yrität kattoo ettei ne oo liian kännissä kuitenkaan.

Mimosan silmissä oli pilke, hän oli oivaltanut. Hän kuiskutti Jufelle jotain. Jufe hymyili.

– Se vois onnistua, hän sanoi.

– En mä tee tommosta vaan siks että käsketään, Ari sanoi. – Mä haluun tietää mitä sä aiot.

– Jossain vaiheessa sit mä haen kaikki porukat teiltä, Nitta sanoi. – Ja sit tuutte helvetin äkkiä.

Ari pudisti päätään.

– Ei tossa oo mitään järkeä, hän sanoi.

Mimosakin näytti pettyneeltä.

– Jos sä yrität houkutella sen ja saada todistajat niin et sä voi hakee niitä, hän sanoi. – Niiden pitää päästä näkeen just huippukohta, Sika tosihommissa.

Nitta naurahti kuivasti, ravisti päätään niin että hiusten latvat tanssivat.

– Toivon mukaan ne pääsee näkeen, hän sanoi. – Mut mitä se hyödyttäis jos kohde olisin mä, kaikki ymmärtäis Sikaa, Nitta vietteli. Kato mäkin häivyn illalla ja Keme jää yksin. Ja sit tulee Annaleena ja kysyy mua.

Ari nousi.

– Mä en suostu, hän sanoi. – Mä en oo mukana tommosessa.

– Sun täytyy, Nitta väitti. – Muuta keinoa ei oo.

– On se että mä ammun sen, Mimosa sanoi.

Ari meni keittiöön. Perttu ja Ilse paistoivat vohveleita kerrankin oikein kotoisen näköisesti. Jekku oli pöydän luona jo norkoilemassa, huoneen täytti herkullinen tuoksu. Ari palasi Jufen huoneen ovelle.

– Kohta on iltapala valmista, hän sanoi. – Lopetetaan höpinät ja syödään.

– Suostuu se kunhan miettii, Nitta sanoi Mimosalle ja nousi lattialta. – Ja sit jos me ei onnistuta niin lauantaista alkaen tee mitä tahdot.

Ari meni koputtamaan Sirun ovelle ja kun vastausta ei tullut avasi sen. Huoneessa oli pimeää. Hän sytytti valot.

Siru oli istunut pimeässä pöytänsä luona. Hän istui liikkumatta, toinen käsi oli jäykistynyt ilmaan. Hiukset olivat sotkuisena hamppuna ihan pörrössä.

– Siru mikä sun on?

Tyttö ei vastannut ja Ari meni ja kosketti ilmassa olevaa kättä. Se pysyi jäykkänä paikallaan. Silmät olivat auki, Siru hengitti, mutta ei liikkunut.

Ari juoksi ohjaajien huoneeseen, etsi puhelinluetteloa ennen kuin ymmärsi että tämä oli hälytyskeskuksen asia. Hän paineli kolme nollaa ja naisääni vastasi.

– Täällä on yks jolla on sairaskohtaus, Ari sanoi. – Tai niin ettei se liiku yhtään ja on kummallisessa asennossa.

– Sanokaa osoite, lähetän auton, ääni sanoi ystävällisesti.

Häkeltyneenä Ari tajusi toimineensa kuin hätääntynyt maallikko ainakin. Hän yritti kerätä itsensä, kertoi nyt olevansa ohjaaja Korpirannan koulukodista ja selvitti miten sinne ajettiin.

– Auto tulee, nainen sanoi. – Jos hän on ollut mielisairaanhoidossa aiemmin niin laittakaa lääkärinlausunto mukaan.

Mielisairaanhoidossa, Ari ajatteli. Niin, sitä se oli, Siru oli murtunut henkisesti.

Hän meni takaisin Sirun huoneeseen. Nitta seisoi siellä ja piti kättään tytön olkapäällä, katsoi Aria silmät kosteina.

– Joo mä suostun, Ari sanoi. – Mut pystyykö Annaleena varmasti? Se on hirveä kokemus, mä luulisin.

– Se on hirveetä, mä tiedän, Nitta sanoi. – Mut kyl Annaleena pystyy. Sekin on nähnyt Sirun. Ja jos jotain Jumalaa taivaassa on meidän täytyy onnistua. Sika tarttee saada kiinni.





Keme katsoi televisiosta myöhäisohjelmaa asuntolan olohuoneessa. Nitta tuli ovelle.

– Saisinks mä leipää ja maitoo? hän kysyi.

– Sun pitäis jo pysyä huoneessas, Keme sanoi. – Ja miks sä vielä vaatteissa oot, nyt pitäis nukkua.

– Ihme homma ettei saa ruokaa, Nitta raivostui. Omaksikin ihmeekseen hän pystyi esiintymään luontevasti. – Mä oon sentään ainut koko talossa ja siitä ei sen vertaa palkita että vähän jääkaapin lukkoa raotettais.

– Miten niin ainut? Keme kysyi epäluuloisena.

Nitta oli häkeltyvinään mutta Keme nousi jo, kävi kiertämässä huoneet.

– Toden totta, hän sanoi palatessaan. – Tarttee kai ilmoittaa poliisille että meidän nuoria on liikkeellä ympäri kaupunkia. Mitä sä tänne jäit?

– Enhän mä voi karata, Nitta sanoi. – Mulla on siirtouhka päällä. Anna sitä leipää ja maitoa limanuljaska, mulla on nälkä.

– Iltapalaa ei saa tähän aikaan, Keme sanoi. – Ja taidat olla karkuunlähdössä itsekin kun oot vaatteissa vielä. Mutta sama tuo mulle. Palkka on sama ja työt helpompia kun on kaikki porukat pitkin metsiä.

Hän nauroi kuuluvasti ja meni ohjaajien huoneeseen soittamaan. Hän teki vain poliisi-ilmoituksen, ei kutsunut apua eikä käynnistänyt etsintää. Se oli käytäntö tällaisissa tilanteissa. Juhlimaan tai kaupungille karanneita oli turha yrittää löytää.

Nitta meni huoneeseensa ja hetken kuluttua Keme tuli ovelle.

– No tuu nyt sitten syömään kun oot ainut talossa, hän sanoi armollisesti.

– Kato säkin oot joskus vähemmän kusipää, Nitta sanoi.

Keme katsoi häntä tutkivasti ja Nitta värähti. Se mietti mahdollisuuksiaan. Mutta väkisin se ei uskaltaisi yrittää. Nitta oli voimakas ja osasi tapella. Hän vastustelisi tehokkaasti ja kynsisi kunnon jäljet.

Keme oli avannut jääkaapin lukon.

– Ota mitä tahdot kun ollaan kahdestaan, hän sanoi.

– Joo kiitti.

Nitta teki voileivän, kaatoi itselleen maitoa. Keme meni sulkemaan telkkarin.

– Voisin tarjota parempaakin juotavaa, hän sanoi.

– Mä en sun tarjoomisia ota, Nitta tuhahti. – Juota Ilselle ja niille vaan.

– Voisin hakea yhden oman videopätkän, katottaisiin yhdessä, Keme sanoi. – Se on tuolla ohjaajien puolella mun laatikossa. Ajattelin katsoa yön kuluksi yksin.

– Mimmosen? Nitta kysyi muka kiinnostuen.

Hän näki Kemen ilmeestä että sen toiveet heräsivät. Se oli kuitenkin varovainen, eteni hitaasti. Se ei käyttäisi väkivaltaa. Toivottavasti se ei käyttäisi väkivaltaa.

Nitta tajusi pelkäävänsä, ja saman tien hän ymmärsi miten kauheaan tilanteeseen Annaleena oli lupautunut. Miten se pystyisi, niin kuin se oli itkenyt silloin autiotalosta juostessaan. Miten se pystyisi kun tiesi että apu tulisi vasta kun Sika oli saanut vapaasti edetä pitkälle, luultavasti aivan liian pitkälle.

Nitta tyhjensi maitolasin muttei saanut haukattua leivästä, laski sen tiskipöydälle.

– Meillä vois olla mukavaa Nitta jos ymmärtäisit oman etusi, Keme sanoi.

Se oli virittynyt nyt, sillä oli mielessä luvattomat ilot.

– Hae se sun video, Nitta sanoi. – Vois ehkä olla ihan kiva kattoo se.

Keme meni ohjaajien huoneeseen ja kääntyi ovella iskemään silmää. Nitta värähti. Sehän luuli tosissaan että hän suostuisi ja oli innoissaan.

Heti Kemen mentyä Nitta meni tyttöjen käytävälle ja sen päätyovesta Arin avaimella ulos. Arin ja Liisan kaikista ikkunoista loistivat valot. Siellä oli menossa ohjaajien illanvietto. Sinne oli tullut väkeä oikein mukavasti illan mittaan.

Annaleena odotti päärakennuksen edessä.

– Nytkö? hän kysyi.

– Joo nyt. Mä seuraan tilannetta. Mä haen apua heti kun tarttee.

– Mä en kestä, Annaleena sanoi.

– Sä puhut nyt niinku Siru, Nitta kauhistui.

– Joo mä kestän, Annaleena sanoi. – Mun tarttee kun mä ensiks yritin päästä kaikesta niin ettei mun tarttis kertoo ja hävetä. Mä teen nyt vaan sen mikä silloin jäi tekemättä.

– Jos se on susta kamalaa niin perutaan.

Annaleena puristi Nitan kättä.

– Mä meen nyt, hän sanoi. – Mä en ajattele mitään, mä vaan meen. Tai mä ajattelen Sirua. Ja sitä että Saku muuten tappaa sen.

Hän näkyi pimeässä vain varjona joka muuttui mustemmaksi kun se tuli asuntolan valoihin. Varjo ei pysähdellyt, koputti ovelle. Keme näkyi oviaukossa isompana varjona ja pienempi varjo meni sisään. Nitta tuli talon luo.

Annaleena katsoi kuin häkeltyneenä ympärilleen ohjaajien huoneessa. Pelästystä hänen ei tarvinnut teeskennellä niin kuin oli suunniteltu, hän oli peloissaan.

– Ai sä oot vuorossa, hän sanoi. – Tota mun olis tärkeetä tavata Nitta.

– Ei tähän aikaan saa tulla, Keme sanoi. – Mut katotaan nyt, voittehan te pari sanaa vaihtaa.

Hän meni olohuoneeseen ja Annaleena odotti.

Vielä ehtisi paeta, hän ajatteli.

Ja sitten hän ajatteli ettei uskaltaisi sittenkään, ettei kestäisi vielä kerran kauhuja jotka oli kokenut autiotalossa, ei vaikka tiesi että Nitta hakisi apua heti kun vain olisi tarpeeksi selvä tilanne. Hän ei kestäisi häpeääkään kun ne tulisivat ja näkisivät. Ihan turhaan hän oli hokenut itselleen ettei raiskatun tarvinnut hävetä vaan raiskaajan.

Keme tuli hymyillen takaisin.

– Nittakin on sitten kadonnut, hän sanoi. – Olisihan se pitänyt arvata. Talo on tyhjä. Mitä jos jäisit seuraksi, katsottaisiin videolta mukava juttu.

– Mä lähden, Annaleena sanoi.

Hän syöksyi ovelle, aidosti kauhuissaan, halusi nyt vain pois. Ei hänestä ollut toteuttamaan suunnitelmaa. Inho ja kauhu velloi hänen mielessään. Mutta ovi olikin takalukossa, hän oli unohtanut sen.

– Tää on koulukoti, Keme sanoi pehmeästi, melkein kehräävästi. – Ei täältä noin vaan rynnätä pihalle.

Ja hän nauroi ja tarttui Annaleenan käsivarteen.

– Ei niin kiire, hän sanoi. – Jutellaan. Viimeksikin oli mukavaa yhdessä. Etkä edes kannellut kellekään, kiltti tyttö.

– Nyt mä kerron jos sä et päästä mua lähteen, Annaleena nyyhkytti. Hän riuhtoi itseään irti. Ja sitten hän näki Kemen ilmeen, tiesi ettei se päästäisi, tiesi että kaikki toistuisi. Hän unohti Nitan, unohti kaiken, tunsi vain kauhunsa ja huusi niin lujaa kuin jaksoi. Keme nauroi.

– Just noin, hän sanoi. – No niin tyttö, nyt otetaan uusiksi.

Ulkopuolella Nitta puristi kynnet kämmeniinsä niin että sattui. Hän oli ryntäämäisillään sisään, sai vain vaivoin itsensä kääntymään päinvastaiseen suuntaan. Ja sitten hän juoksi minkä pystyi kohti Arin ja Liisan asuintaloa, heitti kiven yhteen valaistuista ikkunoista.

– Apua, hän huusi. – Tulkaa äkkiä, tulkaa auttamaan.

Ruutu räsähti rikki, Masa oli ensimmäisenä kurkistamassa ulos.

– Auttamaan, Nitta kiljui.

Ari, Masa ja Rauno olivat yhtenä ryhmänä ulkona, kompastelivat melkein toisiinsa rapuissa. Perässä juoksivat Annikki ja Eevariitta. Teemu ja Liisa olivat viimeisinä. Nitta juoksi edellä asuntolaa kohti. Annaleenan epätoivoinen kirkuna kuului vaimeana ulos asti.

Enää ei tarvinnut selittää. Rauno sai oven auki ja porukka työntyi sisään. Tilanne oli ihan selvä, siinä ei ollut epäilyksen sijaa. Keme nousi muttei ehtinyt edes sulkea housujaan.

Annaleena itki hysteerisesti. Annikki syöksyi tyttärensä luo ja heittäytyi lattialle hänen viereensä. Hän yritti nostaa tyttöä ja Annaleenan kädet kiertyivät hänen kaulaansa.

– Kulta, äidin kulta, Annikki hoki.

– Mä etin Nittaa, Annaleena sopersi. – Mulla oli sille asiaa.

– Ei sun tartte selittää, kulta, Annikki sanoi. Hän piti tytärtään rintaansa vasten kuin pientä lasta.

Keme katsoi ympärilleen.

– Se tuli ja halus ite, hän sanoi.

Hän kohtasi jäätäviä katseita.

– Selitä poliisille, Rauno sanoi. – Siinä sulla onkin selittämistä. Ja taitaa olla Sirun suhteenkin.





Satoi lunta. Ari tuli asuntolalta päätalolle aamupäivän ruokailuun. Valkoiseen maahan jäivät askelten jäljet. Hänellä oli kori käsivarrellaan. Perttu oli flunssassa, sille piti viedä ruoka huoneeseen.

Nuoret odottelivat jo ruokalan lukitun oven edessä. Arin huomatessaan ne nostivat rähinän, vaativat avaamaan.

– Saatanan nilkki, huusi Sakun entiseen huoneeseen majoitettu uusi poika.

Nitta istui aulassa ja luki sanomalehteä. Hän ei laskenut lehteä vaikka Ari istui vastapäiselle tuolille. Salainen seurustelu kävi kummankin hermoille. Heillä oli ollut riitoja sen takia ja he tapasivat toisiaan yhä harvemmin.

– Avaa jo ovi, Siru huusi. – Mun on nälkä.

Hän oli palannut sairaalasta ja oli melkein ennallaan, vain hermostuneempi ja herkemmin ajatuksiinsa vaipuva kuin kesällä ja hänen kätensä ja kasvonsa nytkähtelivät joskus tahattomasti.

– Kaarina ei tykkää jos sinne menee näin aikaisin, Ari puolustautui.

Nitta laski lehden alas.

– Avaa se perkeleen ovi, hän sanoi. – On kusipäistä nöyryyttää kakaroita tolleen. Jonottamassa ruokaa niinkuin kerjäläispennut.

Ari huokasi ja meni avaamaan. Meluava lauma työntyi hetkessä sisään.

– Miks sä ne nyt jo päästit! Kaarina huusi.

Nuoret ryhmittyivät ruokatiskin eteen.

– Mä en syö maksalaatikkoa, Jekku julisti.

Ari meni ovesta viimeisenä, Nitan perässä. Tyttö meni ikkunan luo ja katsoi ulos lumiselle pihalle. Hänen katseensa oli poissaoleva. Hän kääntyi ja näki Kaarinan kantavan täytekakkua.

– Jälkiruuaksi vasta, Kaarina sanoi ankarasti. – Nitan syntymäpäivän kunniaksi.

– Ai sä täytät tänään kahdeksantoista, Ari tuli sanomaan.

– Joo.

– Mikset vihjassut.

– Ei oo paljon tapailtu.

Nitan katse oli verhoutunut, kaihtava. Siinä oli surua ja yksinäisyyttä. Ari tunsi piston sydämessään. Näin ei ollut hyvä. Olisi pitänyt voida seurustella avoimesti.

Mutta hän muisti mitä Liisa oli sanonut. Se mitä Sika teki oli tuomittavaa kyllä, mutta sopi systeemiin: sekin oli nuorten alistamista. Häntä olisi ymmärretty ellei hän olisi koskenut Annaleenaan. Mutta se mitä Ari tunsi Nittaa kohtaan sotki systeemin. Sitä ei koskaan hyväksyttäisi.

Toimiston väki tuli, Annikki ja Eevariitta etunenässä. Opettajat ja Arin kanssa päivävuorossa oleva Teemu tulivat yhdessä. Sitä varten Teemua siis ei ollut näkynyt koko aamuna, hän oli ilmeisesti neuvotellut jostain kouluun liittyvästä.

– Teidän pitäisi odottaa että aikuiset ottavat ruuan ensin, Eevariitta sanoi Mimosalle joka täytti lautastaan.

– Kuse korvaas, Mimosa sanoi. – Miks? Kelle nää pöperöt tehdään? Meille vai teille?

– Jekku sinun on otettava salaattia, Kaarina huusi.

– Ilse hae rätti ja siivoa mitä pudotit pöydälle, Teemu säesti.

Nitta nytkähti liikkeelle ikkunan luota, meni aikuisten jonon välistä, sieppasi lautasen.

– Älä kiilaa, Annikki huusi. – Sinun on opittava käytöstapoja.

– Teiltä niitä ei ainakaan opi, Nitta sanoi. – Ennen tänne tuloa mä luulin että on rumaa häiritä ruokailua rähjäämällä.

Hän täytti lautasen ja kaatoi itselleen maitolasillisen, meni pöytään.

– Jätetään syntymäpäivälahja antamatta jos käytös on tuollaista, Eevariitta sanoi.

Nitta nauroi.

– Vitut mä teidän syntymäpäivälahjoista, hän sanoi. – Mä lähden tänään kahdelta.

Tuli aivan hiljaista.

– Lähdet? Annikki kysyi.

– Mä oon kahdeksantoista. Mä soitin just mun soskulle ja varmistin että mun huostaanottoa ei oo pidennetty eikä voi pidentää enää tän päivän jälkeen, kun sitä ei ennen tehty.

– Mut sun koulu on kesken, opettaja sanoi.

– Mä saan tenttiä mun entiseen kouluun. Mä soitin siitäkin jo. Ja oppivelvollisuus multa on sitä paitsi ohi. Ei se kellekään kuulu tentinkö mä vai en.

– Sä oot järjetön, Eevariitta sanoi. – Missä sä asut? Millä sä elät?

– Niitä mä en teille kerro ettette vaan tulis perään sotkemaan asioita, Nitta sanoi. – Mut mulla on työ ja asunto. Ne mä hommasin jo jokin aika sit. Työ alkaa huomenna. Ja asunto on vapaa tänään.

– Järjetöntä, Teemu sanoi. – Sä et pärjää ilman tukea.

– Sä et voi lähtee ilman rahaa, Annikki sanoi. – Et sä sitä kyllä etukäteen saanut. Ja me ei tueta noin älytöntä suunnitelmaa.

– Multa meni ruokahalu, Nitta sanoi. – Mä meen pakkaamaan.

Hän heitti haarukan ja veitsen lautaselle, ne kilisivät hiljaisuudessa. Hän käveli ovelle, pystypäisenä ja keveästi.

– Hei sit, hän sanoi. – Tuskin koskaan tavataan. Moikka teille kakarat. Koettakaa pärjätä tässä hölmölässä noiden kusipäiden kanssa.

Ovi sulkeutui hänen takanaan.

– Mistä se oli saanut matkarahat ja muut mitä tarvii alkuun? Annikki ihmetteli.

– Liisalta, Eevariitta sanoi. – Se on varmaan lainannut. Se lainas Mervillekin kun se lähti, muistatteko?

– Mee Ari katsomaan ettei Nitta pakkaa mukaansa talon omaisuutta, Annikki käski. – Ei sitä estää voi. Menköön ja epäonnistukoon, sittenpähän näkee.

– Teemu saa mennä vahtimaan, Ari sanoi. – Mun tarttee kans mennä pakkaamaan. Mä lähden tänään.

Annikki kimposi seisomaan.

– Sulla on irtisanomisaika, hän huusi.

– Merkitkää nimikirjaan etten mä noudattanut sitä, Ari sanoi.

Hänen mielensä oli keveä ja iloinen. Ratkaisu oli tehty. Hän käveli lumisateisen pihan yli ja vihelteli. Oli kaunista, puhdasta ja valkoista. Hän vihelteli asuntonsa portaissakin.

– Mikä noin kivaa on? Liisa huusi omalta puoleltaan.

– Mä oon irtisanoutunut Nottinghamin sheriffin porukasta. Mä muutan Sherwoodin metsään, Ari vastasi.

Hän avasi Liisan oven. Nitta istui siellä Liisan sängyllä.

– Mitä sä sanoit? Nitta ihmetteli.

– Mä lähden kans kahdelta. Kotiin ensteks. Ja sit mä tuun sinne minne sä vaikka se olis miten helvetin kuusessa.

– Mä meen kaupunkiin yhteen vanhainkotiin siivoojaks, Nitta sanoi. – Liisa sen järkkäs. Ja mä saan asunnon yhden Liisan tutun omakotitalon semmosesta sivuasunnosta, ainakin aluks. Kun mä tentin peruskoulun niin sit mä yritän iltalukioon ja voin hakee opiskelija-asuntoo.

– Haetaan sit kämppää yhdessä, Ari sanoi. – Mä asun siihen asti meidän porukoiden luona.

Kahden aikaan he kävelivät lumisten koivujen reunustamaa kujaa pitkin bussille. Kummankin omaisuus mahtui kahteen kassiin. He kävelivät vierekkäin ja pysähtyivät huiskuttamaan kun talon kuistille ilmestyi nuorisolauma. Aikuiset pysyivät visusti sisällä.

He olivat bussin ainoat matkustajat kun se lähti koulukodin pysäkiltä.







enku n esitelmäMaanantai 30.03.2009 12:39

I 'm going to tell you about cockatiels. First I had to do about fur, but I ended up and hoping that this would be easier to do.
So, cockatiel is a bird, and it's originally lived in Australia, but come with people a popular petbird around the world. Cockatiel is the smallest cockyspecies, and has about 20 subspecies, which differ in the head and beak trimming in size and form. All cockatiels girls too have the plume. The boy and girl separate that, that the girls have serrated figure below tail. And the girls are of course much crueler than boys. The colors girls and boys will not resign, because cockatiels are thousands of colors. cockatiel is a gregarious animal, and it needs at least one cockatielfriend. If you don't want babyes, you have to choose 2 boys,because 2 girls start to fight. Cockatiels likes a lot of flying, so they should have get out of cage every day. Cockatiels food is varied, for example. fruits and other vegetables, seeds and pellets. And they like flowers of course too. Cockatiels have also very much differend voices example these.. I have two Cockatiels at home, boys Mr. Kikilia and Henriikka and those voices are most of from Henriikka, who's screaming like a girl. Now in the end I show you a couple of pictures.

[Ei aihetta]Keskiviikko 15.10.2008 00:52

Tapaus 3:

Jep, jos joudut odottamaan ravintolassa ruokaa yli 25 min, on se jo liikaa useimman mielestä, seuraava ajattelee aivan päinvastoin.

Ravintolaan saapui lounasaikana pariskunta, ja kuten kaikki tietävät lounasruuista, ravintolat tekevät mahdollisimman paljon esivalmisteluita jotta asiakas selviää noin puolen tunnin aikana vielä ulos ravintolasta.

Kyseinen pariskunta tilasi lounassalaatit (valmistus vie max. 6 minuuttia kylmään salaattiin) ja kun ruuat tulivat noin 10 min. tilauksesta, niin johan pomppasi! Pariskunta oli sitä mieltä että me käytämme jotain kaupan valmisaterioita, ja hehän eivät sellaista syö! Ruoka ei ole siis meillä tehtyä, jos se valmistuu liian nopeasti! Hirveä huuto ja loppupeleissä he eivät suostuneet syömään salaatteja.

…välillä vaan en voi ymmärtää…

Saa vastataki... :DPerjantai 25.07.2008 03:06

1. Voisitko halata minua?

2. Voisitko suudella minua?

3. Voisitko nukkua kanssani?

4. Voisitko olla ystäväni?

5. Voisitko harrastaa kanssani seksiä?

6. Voisitko varastaa minulta?

7. Voisitko itkeä takiani?

8. Voisitko tappaa minut?

9. Voisitko kopioida tämän, niin voisin vastata myös sinulle?

ja ikä oli...?Maanantai 14.07.2008 21:13

Kuinka vanhaksi luulisitte minua , jos näkisitte ensikertaa?
Vastattuasi kopioi tämä omaan päiväkirjaasi, ja katso kuinka vanhaksi muut sinua veikkaisivat!

Hali <3Maanantai 14.07.2008 21:10

Halaisitko minua jos saisit siihen mahdollisuuden?
Laita tämä omaan päiväkirjaasi ja katso kuinka moni halaisi sinua <3

[Ei aihetta]Maanantai 14.07.2008 20:53

> > VAROITUS! TÄMÄ ON VAIN tytöille
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Tiesitkö että... ... suutelu on terveellistä...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Itkeminen on hyvästä...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Kanakeitto oikeasti tekee olosi oikeasti paremmaksi...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > ...94% pojista haluaisi SINUN lähettävän heille kukkia,..
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Valehtelu on oikeasti epäterveellistä...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Laita ainoastaan ripsiväriä saadaksesi 'kauniin' katseen...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Se on oikeasti totta, että jotkut pojat LOUKKAAVAT sinua, kun he pitävät sinusta...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > ...Se on OIKEASTI mahdotonta laittaa ripsiväriä suu kiinni, ellet ajattele sitä...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > 89% pojista haluaisi SINUN tekevän aloitteen...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Suklaa tekee olosi paremmaksi...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Useimpien poikien mielestä on söpöä, että sanot väärät asiat...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > ...Hyvä ystävä EI KOSKAAN arvostele
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Pojat eivät ole kyyneltesi arvoisia...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Ja me kaikki rakastamme yllätyksiä...
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> >
> > Nyt..... tee toivomus!
> > .
> > .
> > .
> > .
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > & Toivo todella kovasti!
> > TOIVO TOIVO TOIVO TOIVO!!!!!!
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> >
> > .
> >
> > .
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> > .
> >
> >
> >
> >
> > Toiveesi on juuri saapunut.
> >
> >
> >
> >
> > Kopio tämä päiväkirjaasi seuraavan viidentoista minuutin sisällä, ja..
> >
> >
> > Toiveesi tulee täyttymään.
> >
> >
> >
> > Se on lupaus.