IRC-Galleria

ohlew

ohlew

"As long as you keep getting born, it's all right to die sometimes"

Blogi

- Vanhemmat »

Elementtejä EtsimässäKeskiviikko 30.09.2009 01:57

Myöhään menin metsälle,
samoamaan salojen sammalille.
Kauan korvelta kuulostelin
maan muinaista mahtia.

Kiipesin kalliolle korkeimmalle,
katselemaan kaarevaa kantta.
Taivaan taikoja tutkin,
tuulelta tietoja tivasin.

Vei vaellukseni vesille,
matkani meren mainingeille.
Loitsuja laineiden loiskuvien
aavan aalloilta anelin.

Kokolta komealta kyselin,
toivoin tulen taitoja.
Leimusivat liekit lähellä
syömmeni suurissa saleissa.

Toissaöisen metsäilyn hedelmiä.

In the Nightside EclipseSunnuntai 27.09.2009 15:00

Yöllä palatessani hieman venähtäneeltä kahvittelureissulta satuin vilkaisemaan kujalle, jota en ollut edes huomannut niiden neljän ja puolen vuoden aikana, jotka olen täällä asunut. Kujan päästä alkoi pieni, rivitalojen ympäröimä puisto, jonka puiden lehdet ja maan ruoho hohtivat kirkkaan vihreinä katulyhtyjen luomassa valossa. Puiston koko pituutta halkoi kiemurteleva polku, jonka varrelle oli sijoitettu muutama vitivalkoinen penkki. Yksi näistä penkeistä osui täydellisesti katulyhdyn valokeilaan ja se hohti epätodellisen valkoisena vasten yön pimeyttä ja taustalla heiluvien puiden vihreitä oksia.

Seisoin hetken paikallani, imien itseeni lyhtyjen kelmeilevää valoa, sen heijastamia kirkkaita värejä ja sen luomia mustia varjoja. Kuuntelin miten puuskainen tuuli leikki lehtien lomassa. Koko näkymä sykki rauhallisen pulssini tahtiin. Tuo puisto ei mitenkään voinut olla osa sitä todellisuutta, jossa vietämme päivämme. Tunsin, miten se kutsui minua, toivoen minun liittyvän hetkeksi sen eristyneeseen maailmaan.

Määrätietoisin askelin lähdin kulkemaan kohti puiston sydäntä, hohtavan valkoista penkkiä. Maa jalkojeni alla muuttui kujan mustasta asfaltista polun hienoon hiekkaan. Ohitin toisen penkin, jota varjostivat puun tummat oksat, kurottaen sen yli kuin pitkät, terävät sormet. En halunnut istua siihen.

En edes tiennyt haluavani istua, ennen kuin saavutin määränpääni. Oliko minulla ollut määränpää? Istuin valkoiselle penkille ja tunsin, miten sen maalattua pintaa päällystävät vesipisarat imeytyivät housujeni läpi. Miksen ollut huomannut niitä? En kuitenkaan piitannut siitä, istuin vain.

Ympärilläni oli pimeää. Todellisuuteni rajoittui tuon yhden katulyhdyn luomaan valokeilaan, jota piiritti mustuus, joka jatkui äärettömänä kaikkiin suuntiin. Tuo valokeila oli ihmisen elämä. Pieni, lepattava liekki, jota edeltää ja jota seuraa iätön tyhjyys. Valokeila katoaisi aamulla, auringon sietämättömän kirkkauden peittäessä sen alleen.

Kuulin, kuinka tuulen tanssi puiden latvoissa lakkasi ja katsahdin ylös tähtien peittämälle taivaalle. Siristin silmiäni, sillä katulyhdyn valo oli kirkas ja häikäisi. Tähdet vaikuttivat pieniltä ja merkityksettömiltä. Käsittämättömien etäisyyksien takaa ne loistivat, alistuakseen mitättömän katulyhdyn edessä. Mieltäni askarrutti enemmän tuo suunnaton tyhjiö, joka erotti nuo valonlähteet toisistaan, kuin itse valo. Suljin silmäni, sillä ne olivat väsyneet eivätkä sietäneet enää tuon katulyhdyn poltetta. Pimeys tuntui hyvältä, luonnolliselta. Tuo puisto, sen olisi kuulunut olla pimeä.

Penkin märkä kylmyys tuntui luonnolliselta. Avasin silmäni, nousin ylös ja kävelin pois tuosta epäluonnollisesta paikasta.
- Vanhemmat »