IRC-Galleria

Mä aloin itkeä, kun pääsin pihalle. Mulla oli monta syytä hajota sillä tavalla, mutta mulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä niistä syistä lopulta sai sen aikaan. Mä en osannut lopettaa. Kaikki mitä mä ajattelin, kaikki mitä mä näin siinä kävellessä, kaikki oli yhtäkkiä niin perseestä ja väärin, että aloin itkeä vaan lisää. Sytytin röökin ja aloin itkeä taas vähän enemmän, kun tajusin, etten varmaan pääse ikinä irti siitä. Sitten huomasin, että toivoin ihan helvetisti, että kumpi vaan pojista olisi juossut mun perääni ja aloin itkeä. Mä en halunnut toivoa sitä. Mä halusin, että ne alkaa uskoa mun häipyneen lopullisesti ja aloin juosta.
Mun kunto petti jonkun lähiöalueen leikkipuiston luona. Rojahdin maahan, maistoin veren ja syljeskelin varmaan vartin. Sitten mä nukahdin hiekkalaatikkoon.

Mulla ei ollut aavistustakaan kellonajasta, kun mä heräsin. Olin nukkunut arvioilta reilut kuusi tuntia, aurinko oli jo laskemaan päin. Mulla ei totta puhuen ollut aavistustakaan mihin vittuun oli juossut. Sytytin tupakan, puhdistin vaatteet ja tukan hiekasta ja tarkistin laukun sisällön. Hyvä Basia, ihan vitun vastuuntuntoista nukahtaa laukku pitkin leikkikenttää. Kaikki näytti kuitenkin olevan tallella.
Leikkipuistoon tuli joku läski, isotissinen nainen rasvaisen tukkansa ja pikkupojan kanssa. Se poika oli ärsyttävän oloinen, suupielet täynnä paskaa (tai suklaata, mutta epäilen ensimmäistä) ja ruskeat mulkosilmät. Paskanaama halusi mennä keinumaan.
“Anteeksi, mutta mikä tie tämä on?”
“Old Carnival Road”, se nainen sanoi kohteliaammin kuin voisi luulla.
“Ahaa…”
“Etsitkö jotain tiettyä paikkaa?”
“Öö… Etsin. Etsin.” sanoin kuulostaen taas niin helvetin älykkäältä.
Nainen mulkoili mua odottavaisena.
“Crackton”, sanoin lopulta. Vähän hävetti, mutta pakkohan se oli.
“Crackton?” se toisti epäkunnioittavaan sävyyn. Ymmärrettävää.
“Niin. Mihin suuntaan ja kuinka kauan pitää kävellä?”
“Tuota… Crackton ei valitettavasti ole kovin kaukana, kaksi kilometriä tuohon suuntaan. Kannattaa pistää vauhtia, aurinko laskee kohta”, se sanoi, mulkaisi mua vielä kerran ja palasi paskanaaman luo.
Sen lause oli naurettavan helppo lukea rivien välistä. Ei sitä kiinnostanut paskaakaan mikään vitun aurinko, se halusi mut vaan äkkiä Cracktoniin. Se oli varmaan ihan vakuuttunut siitä, että mä asun siellä ja oon niin aineissa, etten tiedä missä se on. Mua ei yleensä liikuta ihmisten halveksunta, mutta ei edes mun itsetunto ole niin mitätön, että haluaisin ihmisten luulevan, että mä asun siellä.

Crackton on oikeasti nimensä veroinen. Se on niin nimensä kaltainen, että se naurattaa. Kaikki työttömät asukkaat on joko deekuja, narkkareita, spurguja, seinähulluja tai sitten kaikkia niitä. Nekin, joilla on työ vetää vähintään pilveä tai röökiä ketjussa ja on useimmiten prostituoituja. Nuoriso koostuu poikkeuksetta pelkistä jengiläisistä ja vandaaleista. Kadut on luonnollisesti moskan peitossa, bussit tulee ajallaan vaan silloin, jos niitä ajaa kuski jostain muusta kaupungista.
Kaikki lähitienoolla tiesi Cracktonin - jopa Riley, joka ei useimmiten tiedä missä kaupungissa me sillä hetkellä ollaan ja joka kysyi kerran missä osavaltiossa me ollaan. Kaikki heitti siitä läppää, kukaan ei halunnut mennä sinne ja kaikki vaati sen purkamista, useimmiten huumeiden takia. Mutta vielä se on pystyssä osavaltion pohjasakkaa varten - mä luulen, että hallitus ei yksinkertaisesti halua koskea siihen edes pitkällä lipputangolla. Toisin sanoen Crackton on pystyssä ainoastaan siitä syystä, että se on maan vastenmielisin paikka.
Mulla meni vaan neljä röökiä matkalla Cracktoniin. Puin alkumatkasta villapaidan, koska alkoi olla viileä - villapaita oli vielä aika kostea eikä se siis auttanut paljon paskaakaan, mutten jaksanut ottaa sitä enää poiskaan. Mä mietin siinä kävellessä Coreyta ja sitä, kiinnostiko sitä paskaakaan se missä mä olin. Yrittiköhän Riley ja Corey edes etsiä mua? Luultavasti ei. Riley ei jaksa, eikä sitä kiinnostaa. Coreyta saattaisi kiinnostaakin, vähän. Ehkä. Muttei se yksin jaksa kauaa ja luultavasti Riley käskisi sen muutenkin lopettaa. “Vittu lopeta toi itsekäs pelleily ja hae meille viinaa” se varmaan sanoisi sille. Riley on kyllä niin uniikki. Ne molemmat on, ihan eri tavalla. Riley negatiivisessa ja Corey positiivisessa mielessä. Olisin ehkä mieluummin nyt niiden luona. Vituttaa myöntää, mutta mä olen kasvanut niihin kiinni. Ei voi kun salaa toivoa, että nekin on muhun. Muutenhan tää on aika säälittävää. Tai onhan kaikki tää nyt jo. Että onko sillä nyt niin väliä, jos siihen lisätään vielä riippuvuus kahteen ihmiseen.

Crackton ei jostain syystä näyttänyt aivan yhtä kurjalta auringonlaskussa. Johtui kai siitä kaikesta likaisesta oranssista jonka aurinko maalasi sinne. “Likainen oranssi” on varmasti kirkkain väri mitä se kaupunki tulee ikinä näkemään. Sytytin röökin ja kävelin nopein askelin, katse maassa, totta kai. Toivoin niin hitosti, että säästyisin tällä kertaa prostituoitujen ja huumediilereiden tarjouksilta. Joku tuli nykimään melko pian hihasta.
“Oletko töitä vailla?” laiha ja viiksekäs paska kysyi. Olen melko varma, että se oli parittaja.
“En helvetissä”, sanoin, puhalsin savut sen kasvoille ja lujensin kävelyvauhtia.
Uskomatonta porukkaa! Olen ollut kaupungin rajojen sisäpuolella helvetti viisi minuuttia ja heti kaikin puolin paskainen paskiaisäijä tulee viiksineen tarjoamaan töitä prostituoituna. Perseestä, sanon minä.
Pääsin ensimmäisen bussipysäkin luo. Maassa oli oksennusta, sen vieressä makasi sammunut ukko ja pysäkillä seisoi vanha resuinen nainen. Se näytti muuhun vastaan kävelleeseen sakkiin verrattuna hyvinkin kiltiltä ja uskalsin epäröityäni kyllästymiseen asti mennä kysymään neuvoa.
“Anteeksi, mutta osaisitteko neuvoa missä päin on Sappy Street?”
Naisella oli vanhat, väsyneet silmät ja likaiset hampaat. Se näytti häkeltyneeltä, kun puhuin sille. Ehkä sitä hämmästytti mun kohtelias sävy. Kyllä muakin se hämmästytti, harvoin osaan puhua todella kohteliaasti. Cracktonissa vaan on pakko osata, muuten saattaa tulla turpaan ja lujaa. Sitä ei voi aina uskoa, että niin moni häijy ja paha ihminen on päätynyt samaan kaupunkiin.
“Totta kai. Kuljet tätä tietä kolme korttelia tuohon suuntaan, käännyt Pathetic Boulevardille, jota kuljet kaksi korttelia. Sitten käännyt Abandoned Avenuelle, jota kuljet eteenpäin niin kauan, että vasemmalla näkyy sivukatu nimeltä Sappy Street.”
Kirjoitin ohjeet käteeni (paperi oli kastunut repussa märkien vaatteiden kanssa) ja kiitin. Lähdin kiireesti pois, sammunut ukko alkoi heräillä nimittäin. Nainen huusi vielä perään.
“Abandoned Avenue ei muuten nimestään huolimatta ole hylätty. Sinuna juoksisin koko matkan.”
Kiitin uudestaan. Aloin talsia kohti Sappy Streetiä nopeaan tahtiin, sillä luultavasti kuolisin pelosta jos aurinko ehtisi laskea ennen sitä. En luonut katsekontaktia kenenkään kanssa ja jonkun koputtaessa olalle aloin juosta. Pääsin Abandoned Avenuelle ennen pimeää ja näin heti kulman takaa kääntyessä, että koko helvetin katu oli täynnä jengiläisiä. Miten ne paskat osaakin aina pesiytyä samalle kadulle? Perseestä, sanon minä. Ja se vanhan naisen neuvokin osoittautui aika paskaksi. Juosta koko matka? Ensinnäkin, mun kunto ei kestä sitä ja toiseksi, mä kiinnittäisin koko helvetin jengiparven huomion. Siispä sytytin röökin ja aloin kävellä.
Mahdoin näyttää naurettavalta, kun mä kävelin siinä suurin piirtein kädet päänsuojana, mä pelkäsin oikeesti ihan helvetisti. Mä en ole tottunut muutenkaan liikkumaan millään isolla porukalla. Johtuu kai siitä, ettei kukaan selväjärkinen jaksa katsella Rileyta päivää kauempaa. Ainoastaan mä ja Corey. Siksi me kai ollaankin vaan me kolme aina. Mutta joka tapauksessa, selvisin ruhjeitta ja vain muutamalla “painu vittuun” -kommentilla Sappy Streetille asti. Siitä osasinkin mennä oikeaan taloon. Talo numero 21. Pihassa ei ollut moottoripyörää tai autoa, mutta koputin silti oveen. Nurmikkoa ei oltu leikattu varmaan vuoteen. Pihassa oli kaksi tuhkakuppia ja yksi tyhjä suolakurkkupurkki. Kaikki oli täynnä, mutta sain ängettyä oman natsani suolakurkkupurkkiin. Aika huvittavaa sinänsä, että niillä oli pihassa tuhkiksia, koska ne poltti sisällä - Jeremiahin äiti ja sen ukot.
Ovi aukesi. Jeremiah oli jätetty taas yksin kotiin. Luonnollisesti. Hymyilin sille.
“Mä tulin moikkaamaan sua. Moi.”
Jeremiah on poika, joka me tavattiin joskus kuukausia sitten bileissä. Sen äiti oli siellä silloisen miesystävänsä kanssa sekoilemassa ja ne oli raahannut Jeremiahin mukaan. Mä olin sen kanssa koko illan, kun sen äiti ryyppäsi ja veti aineita. Mua kävi se sääliksi ja mä jotenkin näin siitä, että se tarvitsee jonkun pelastajan. Me ollaan käyty silloin tällöin tapaamassa Jeremiahia, ja yleensä se on jätetty yksin kotiin. Sillä ei oo ketään, oikeasti.
Jeremiah hymyili vähän. Sen vaalea tukka oli ylikasvanut ja huulet kuivat. Se näytti siltä, ettei se ole nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Mua kävi se niin sääliksi. Mua on aina käynyt se niin sääliksi.
“Moi. Tahdotko tulla sisään?”
“Se olisi kiva.”
Niiden kämppä oli edelleen aika tyhjä, mutta silti sekainen. Joka paikassa oli tuhkakuppeja ja röökinsavuun olisi voinut vaikka pyörtyä, helvetti! Mollyn (Jeremiahin äidin) alusvaatteet oli ympäri taloa ja Mollyn miesystävän myös. Telkkari oli auki, kukaan ei katsonut sitä. Keittiössä oli kylmettyneitä, puoliksi syötyjä pizzoja ja joku parikymppinen poika nukkui karvahattu päässä olohuoneen sohvalla. Sohvapöydällä oli valkoista mömmöä, epäilemättä heroiinia tai jotain muuta kamaa. Vittu sen äitiä. Jeremiah leikki kivillä keittiön lattialla. Voitteko kuvitella? Vittu kivillä. Jos mä voisin pelastaa yhden ihmisen tässä maailmassa paskalta kohtalolta, se olisi Jeremiah.
Mä nojasin keittiön ovenpieleen, vaikka tiesin, että siitä tarttuu rapistunut maali villapaitaan. Sytytin röökin, vaikka se tuntui pahalta Jeremiahin takia.
“Miten sulla menee?” mä kysyin.
“Hyvin. Entä sulla?” se kysyi katsomatta päin. Se leikki edelleen niillä kivillä.
“Hienosti”, sanoin. Me vaihdettiin aina valheita, kun nähtiin pitkästä aikaa. “Ootko sä yksin kotona?”
“En, tuo joka nukkuu sohvalla on Parks.”
“Ahaa. Onko Parks nukkunut kauankin tossa?”
“Ei varmaan. Se ennusti, että kohta tulee jääkausi.”
Mä katselin, kun Jeremiah hakkasi niitä kiviä lattiaan ja kuiskutti samalla jotain. Mua itketti. Mä en ole nähnyt ketään 11-vuotiasta, joka olisi niin paskassa jamassa, kuin Jeremiah. Se puhui kiville. Sen äiti on ollut prostituoitu ja strippari ja sen sellaista. Se hakkasi Jeremiahia, samoin kaikki sen alati vaihtuvat mulkut poikaystävät. Sen äiti oli nisti ja jätti Jeremiahin kotiin joskus viikoksi. Kun Jeremiah oli pieni, Mollyn miesystävä raiskasi sen. Ne on ollut monta kertaa kodittomia, nyt niillä on sentään katto pään päällä. Voisin jatkaa listaa koko saatanan yön. Jeremiah on ainoastaan kärsinyt elämässään ja tulee kärsimään edelleen niin kauan, kun sen kusipää-äiti pysyy sen huoltajana. Ja siinä vaiheessa kun se on vapaa äidistään, se on varmaan niin traumatisoitunut, ettei se voi liikkua.
“Koska sä adoptoit mut?”
Mä olen salaa ja en kovinkaan vakavissani harkinnut Jeremiahin adoptoimista. Kerran, kun kävin täällä, olin tosi humalassa ja menin kertomaan Jeremiahille, mun ajatuksesta. Se uskoi ja mulla on ihan saatanan huono omatunto siitä jutusta. Mä olin silloin juomatta viikon, mikä on tapahtunut viimeksi silloin, kun asuin vielä Chicagossa. Melkein seitsemän kuukautta sitten. Voi helvetti.
“Sitten kun mä täytän 24. Sen ikäisenä mä saan adoptoida sut”, mä valehtelin. En mä voinut sille sanoa, etten voi adoptoida sitä. Se särkyisi vielä lisää, jos on mahdollista. Mutta minkä mä sille voin, että se on kahdeksantoista silloin, kun mä olen kaksikymmentäneljä?
“Kuinka kauan siihen menee?”
“Vielä muutama vuosi. Jaksatko sä odottaa niin kauan?”
“Mitä mieltä te olette?” Jeremiah kysyi kahdelta kiveltä. “Jaksetaanko me odottaa vielä?”
Mä sain vilunväreitä.
“Kyllä me jaksetaan”, se sanoi sitten ja kääntyi muhun. Sen silmät on niin surulliset. Se kärsinyt niin paljon, että se näytti hymyillessäänkin surulliselta ja väsyneeltä.
“Kummasta tehdään mulle isä, Rileystä vai Coreystä?”
Mä hymyilin sille. Tuli heti niitä vähän ikävä. “Kummasta sä haluaisit isän?”
“Coreystä.”
Mä hymyilin vähän enemmän. “Niin mäkin.”
“Mihin Riley ja Corey menneet on?” se kysyi kiviltä, mutta kysyi sitä oikeasti multa.
“Meille tuli vähän riitaa.”
Jeremiah vilkaisi mua ja kääntyi taas kiviinsä. “Voit asua täällä niin kauan, kun haluat.”
“Se olisi kivaa, mutta mun pitää kyllä mennä sopimaan se riita.”
“Pelataanko videopeliä ennen sitä?” se kysyi ja laittoi kivet sivuun.
“Pelataan vaan.”
Vaikka Jeremiah on vasta yksitoista, mulla oli oikeasti kivaa sen kanssa. Me pelattiin väkivaltaisia videopelejä monta tuntia ja juteltiin samalla kaikesta. Lämmitin sille pizzaa, mutten itse raaskinut ottaa palaakaan. En tiennyt yhtään kuinka niukkaa niillä oli, mutta luulisin, että melko.
Suurimman osan aikaa mua vaan itketti. Mitä enemmän mä puhuin Jeremiahille ja mitä enemmän se käyttäytyi normaalisti, sitä enemmän mua suretti se, että sen elämä on heitetty hukkaan. Ja pahinta on se, ettei se ole itse heittänyt sitä hukkaan, vaan sen paska äiti. Mä pelkään, että vielä joskus kaikki se hauskuus, fiksuus ja kohteliaisuus katoaa siitä myös, sen äiti pystyy sekoiluillaan ihan hyvin tekemään sen. Mä niin toivon, ettei Jeremiahille käy niin.
“Koska sun äiti tulee kotiin?” mä kysyin vielä ovella, kun olin lähdössä.
“En tiedä. Yöllä varmaan”, Jeremiah vastasi peliohjain vielä kädessä.
“Nyt on jo aika yö”, mä sanoin ja sytytin röökin.
“Kyllä ne tulee. Ja onhan Parks täällä”, Jeremiah sanoi. “Se herää kohta.”
Mua lämmitti se, miten se koitti vakuuttaa mua. Pakkohan sitä oli sitten uskoa.
“Okei. Nähdään taas, mä tulen käymään”, sanoin ja halasin Jeremiahia. “Ole urhea, okei?”
“Okei.”
Sitten mä lähdin. Kello oli jo kaksi ja mä olin ihan saatanan peloissani.
“Haluaisitko jäädä tänne yöksi? Äiti pitää yövieraista, onhan Parkskin täällä”, Jeremiah huusi mun perääni ovelta.
Se näytti niin yksinäiseltä ja säälittävältä, etten kehdannut sanoa ei. Poltin röökin pihalla loppuun ja menin takaisin pelaamaan väkivaltaisia videopelejä. Mä tunsin ensimmäistä kertaa kuukausiin tekeväni jotain hyvää - mä autoin Jeremiahia, ihan vaan olemalla siellä. Ja autoin mä itseänikin. En olisi ikinä uskaltanut kävellä Cracktonin kaduilla yksin keskellä yötä. Miksi mä edes kuvittelin, että mä voisin?

Mä olin näköjään nukahtanut olkkariin, ihan siihen telkkarin viereen. Jeremiah nukkui pää mun mahalla. Sillä oli kaksi kiveä kädessä. Röökinkatku oli vähän haihtunut ja siellä kämpässä oli kylmä. Parks oli siirtynyt meidän viereen lattialle pelaamaan sitä videopeliä. Sillä oli vaan kalsarit jalassa, ja tietty se karvahattu. En nähnyt sen kasvoja vieläkään, vaan paljaan selän.
“Moi”, sanoin sille.
Se kääntyi sillä lailla säikähtäneenä mua päin. Sillä oli suuret siniset silmät, unelias katse (vähän kuin Coreyllä, ainoa poikkeus on se että Coreyn silmissä se näytti kauniilta eikä se johtunut huumeista) ja pieni suu. Se oli melko varmasti ihan aineissa. Se katsoi mua ihmeissään vähän aikaa, ihan kuin se olis ollut täysin pihalla. Ja kai se olikin.
“Mä tökin teitä äsken kaukosäätimellä, muttei kumpikaan herännyt. Oletko sä joku Jeremiahin kuuma tyttöystävä, vai?” se kysyi ja kuulosti siltä kun se olisi puhunut unessa tai transsissa tai joitain semmoista.
Mä naurahdin. Se vaikutti aika mukavalta. “Mä olen Jeremiahin kuuma ystävä vaan.”
“Ai. Ajattelinkin, että Jeremiah on kuitenkin vasta pieni poikanen”, se sanoi ja jatkoi sen peliohjaimen hakkaamista.
Mä seurasin vierestä vuoroin sen pelaamista (se oli aika hyvä) ja vuoroin nukkuvaa Jeremiahia. Mulla oli ihmeen hyvä olo. Sellainen olo, kuin mulla olis koti, just tässä näin. Jeremiahin likaisessa, kylmässä, sotkuisessa ja tunkkaisessa kodissa.
“Onko Sarah ja sen nykyinen äijä käynyt täällä?” mä kysyin Parksilta kun ruutuun pamahti “game over“.
“Ei. Ne tulee varmaan vasta loppuviikosta”, Parks sanoi vähän horisevaan sävyyn ja sytytti marisätkän. “Ne on baarikierroksella. Ne reissut kestää yleensä jotain viis päivää. Se Neil on katos aika rikas mulkku. Ne on ollut vasta kaks päivää pois.”
“Kai sä oot pitänyt huolta Jeremiahista?”
“Joo. Mä ostin meille noi pizzat”, se sanoi ja heilautti päätään vähän keittiön suuntaan.
“Ethän oo antanut sille mitään kamaa?” mä jatkoin. En mä totta puhuen uskonut, että se olisi tehnyt niin, mutta se näytti toisaalta vähän hämärältä tyypiltä.
“Mä en jaa mun kamoja kenenkään kanssa”, se ilmoitti ja kuulosti kauhean ylpeältä siitä periaatteestaan.
“Hyvä.”
Parks alkoi taas pelata marisätkä suussa.
“Mikä sun nimi muuten on?” se sanoi naama kiinni ruudussa.
“Basia. Mikä sun oikea nimi on?”
“Seamus”, se jatkoi edelleen vilkaisematta edes muhun.
“Miten se liittyy Parksiin?”
“Seamus Parker.”
“Ahaa. Miks toi karvahattu?”
Parks laittoi pelin pauselle ja kääntyi huumepöllyisen näköisenä muhun päin.
“Mä näin unessa, että jääkausi on tuloillaan”, se sanoi vakava ilme naamalla.
“Öö… ahaa. Mikset sä sitten pue päällesi? Pelkkien kalsareiden kanssa voi tulla aika kylmä.”
“Vaan mielellä on väliä, Basia. Aivoilla, tajuutko? Et sä tajua”, se vastasi ja hymyli sääliväisenä mulle. Sitten se kääntyi taas jatkamaan sitä peliä.
Jeremiah heräsi. Se nousi istumaan ja katsoi mua, hymyillen sillä lailla herttaisesti, että se teki mun oloni paremmaksi. Se näytti jotenkin siltä, että se oli ihan vähän onnellisempi kun eilen.
“Miten sä nukuit?” kysyin siltä.
“Tosi hyvin! Sun maha on kivan pehmeä”, se sanoi ja hymyili ensimmäistä kertaa niin, että se tuntui ihan aidolta. “Sun kanssa on kiva nukkua.”
“Jeremiah, siisti tota kielenkäyttöä!” Parks mylväisi kai vitsaillen.
Mä naurahdin, mutta Jeremiah käyttäytyi kuin se ei olisi kuullut koko kommenttia. Mä en ole varma johtuiko se siitä, että se ei tajunnut vitsiä vai siitä, että se oikeasti meni siltä jotenkin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on siinä henkisessä jamassa, että niin voisi ihan hyvin käydä.
“Kuule, mun pitää kohta lähteä”, sanoin Jeremiahille.
“Miksi?” se kysyi silmät suurina. Se oli kai unohtanut sen riidan mistä puhuin sille.
“Mun pitää sopia se riita Coreyn ja Rileyn kanssa.”
“Mutta sähän kävit sopimassa jo silloin yöllä”, Jeremiah sanoi, ihan tosissaan.
“Enhän, mä olin pihalla kolme minuuttia ihan vaan tupakalla.”
“Niin just, Jeremiah! Ja anna sen nyt hyvä ihminen lähteä kun se tahtoo”, Parks huusi väliin naureskellen herra tietää mille.
“Ai”, Jeremiah sanoi ja näytti siltä, että sekin oli hämmentynyt siitä, ettei se ollut muistanut.
Mulle tuli sellainen olo, että mun pitäis ehkä sittenkin jäädä tänne. Mua tarvitaan täällä paljon enemmän, kun siellä missä Corey ja Riley ikinä meneekin tällä hetkellä. Mä tarvitsen niitä ihan hirveästi, mutta ne ei tarvitse mua kun niillä on toisensa. Mutta mä tarvitsen niitä. Ja Jeremiah tarvitsee mua. Mutta mä tarvitsen Coreyta ja Rileyta.
“Nyt mä lähden. Siellä on ihan aamu jo.”
“Koska me nähdään?”
“En mä tiedä. Mä tulen kyllä käymään. Se on lupaus. Uskothan sä?”
“Uskon.”
Me halattiin, huikkasin hyvästit Parksillekin (joka oli kuitenkin sen verran aineissa, että se tuskin tajusi) ja lähdin kävelemään takaisin niitä Cracktonin kurjia katuja.
En uskalla edes laskea kuinka vitun monta kertaa mun teki mieli kääntyä takaisin, hakea Jeremiah ja Parks mukaan ja karata niiden kanssa jonnekin helvetin kauas, mieluiten Washingtoniin, Seattleen vaikka. Olisi niin hienoa asua kerrankin rannikolla, viileässä paikassa missä ihmiset on vaihteeksi ystävällisiä. Mä olen niin vitun kyllästynyt tähän ikuiseen aurinkoon. Siis ei helvetti, oikeasti! Eikö pilviä ihan tosissaan riittänyt Arizonaan asti? Enkä mä halua takaisin Illinoisiinkaan, se on epäilemättä tylsin osavaltio mitä voi olla. Jatkoin matkaa aina epäröinnin jälkeen kelaamalla sitä, että kohta pääsen Rileyn ja Coreyn, mun perheeni luo. Pääsen kinaamaan typeristä asioista Rileyn kanssa ja katselemaan vaivihkaa Coreyta, vaikka sen kauniit silmät ei aina näy sen paksun tumman tukan takaa. Saan sen kaiken takaisin, kunhan löydän ne ja pyydän anteeksi, vaikkei se olekaan oikeasti mun tehtävä, vaan Rileyn. Mutta ihan tosi, anteeksipyyntö on siltä liikaa pyydetty. Oikeasti. Eli mun pitää tehdä se, heti kun löydän ne. Ne näkee mut ja ajattelee, että “sieltä se Basia nyt tulee, ryömii häpeissään takaisin meidän helmoihin.”
Kuten jo sanoin, mä en tiedä kuinka monta kertaa mä meinasin kääntyä takaisin, mutta sen jälkeen kun toi ajatus valtasi mun aivot, mä todella tein sen.