IRC-Galleria

Herra Huu ja sairas puu

Aamulla herra Huu heräsi piristyneenä. Onko nyt päivä, herra Huu ihmetteli, en olekaan ollut päivällä hereillä pitkään aikaan. Ja hän katsoi ikkunasta ulos. Keltainen lehti leijui ikkunan ohitse. Herra Huu hätkähti.

Mitä! Puun täytyy olla sairas, herra Huu ajatteli ja huolestui, minun täytyy auttaa sitä. Ja hän etsi laatikosta laastaria, neulan, lankaa,
sakset ja lääkettä ja lähti ulos.

Ulkona kaikki oli aivan toisennäköistä kuin yöllä. Oli häkellyttävän kirkasta. Keltainen lehti oli tarttunut ruusun piikkiin. Eikä se ollut ainoa. Omenapuun alla oli muitakin kellastuneita ja ruskeita lehtiä.

Herra Huu haki tikapuut, asetti ne puun viereen pystyyn ja kiipesi varovasti tikkaille. Hän laastaroi, neuloi ja laastaroi, kunnes kaikki lehdet olivat taas kiinni oksissa. Lopuksi hän kaatoi yskänlääkettä omenapuun juurelle ja palasi takaisin sisälle.

Herra Huu istui sängyn laidalle ja mietti. Hän päätti ajatella kaikkia hauskoja asioita joita hänelle oli sattunut. Herra Huu oli pitkän aikaa hyvin hiljaa, mutta lopuksi ei auttanut muu kuin tunnustaa itselleen, ettei sellaisia tullut mieleen. Ehkä niitä ei kerta kaikkiaan ollut.

Huoneessa tuntui epätodelliselta ja herra Huu sulki silmänsä jotta olisi pimeää. Ehkä valoon tottuisi jos kovasti yrittäisi, hän ajatteli ja nukahti.

Yöllä hän näki pitkää ja kirkasta unta jossa terävät esineet tulivat jonossa suoraan kohti. Herra Huu heräsi vähän päästä. Viimein musta alkoi pehmentyä harmaaksi ja vaaleaksi. Herra Huu ei saanut enää unta ja kun aamu tuli, hän nousi ylös ja alkoi liikkua edestakaisin huoneessa.

Herra Huu katsoi ulos. Puu oli ikkunan vieressä niin kuin oli aina ollut. Mutta mitä! Puusta oli jälleen pudonnut paljon lehtiä. Niitä oli maassa vähän kaikkialla.

Puun täytyy olla pahasti sairas, herra Huu ajatteli. Minun täytyy auttaa sitä. Ja hän etsi laastarin, neulan, lankaa, sakset ja lääkettä ja lähti ulos tikapuita pystyttämään.

Ja koko päivän herra Huu neuloi, laastaroi, ompeli ja lääkitsi lehtiä takaisin puuhun. Illalla hän oli niin väsynyt, että nukahti ehtimättä ajatella yhtään mitään.

Aamulla herra Huu heräsi jälleen. Olen jotenkin sairas, hän ajatteli, en ole koskaan aikaisemmin herännyt näin montaa kertaa valoisaan aikaan. Hän haparoi huopaa päälleen ja päätti pysyä sängyssä koko päivän. Ehkä uni yllättäen tulisikin ja toisi mukanaan omat pimeät yöt. Sitten hän muisti puun.

Herra Huu käänsi varovasti päätään ikkunaa kohti ja kurkisti, käänsi äkkiä päänsä takaisin. Tuo ei voi olla minun puuni, tuossahan ei ole lehtiä juuri ollenkaan.

Herra Huu kääntyi taas katsomaan ikkunaa. Puu oli ja pysyi siinä, ja se oli melkein lehdetön. Vain herra Huun laastaroimat ja ompelemat lehdet olivat jäljellä puussa.

Hurjaa, herra Huu ajatteli, puuhan kuolee pian. Ja huokaisten herra Huu etsi laastaria, neulan, sakset, lankaa ja lääkettä ja lähti ulos. Koko päivän hän neuloi, laastaroi, paikkasi ja lääkitsi. Vasta kun oli täysin pimeää, oli herra Huu saanut kaikki lehdet kiinni oksiin. Kun hän pääsi sänkyyn, hän kaatui kuin moottorisahan katkaisema mänty ja nukkui tukkina aamuun asti.

Kun herra Huu seuraavana aamuna heräsi ja vilkaisi ulos, olivat kaikki lehdet puussa tukevasti kiinni. Herra Huu tunsi itsensä ylpeäksi. Olen parantanut puun, hän ajatteli, tänään minun ei tarvitse nousta ylös. Ja herra Huu käänsi kylkeä ja nukkui aina aamuun asti.

Koko talven pysyivät lehdet herra Huun puussa kiinni. Herra Huulla oli komeampi ja terveempi lehtipuu kuin kenelläkään, sillä muista puista lehdet olivat tippuneet ja sotkeutuneet ruskeaksi muussiksi maahan. Minä taidan olla ainoa joka saan talviomenia. Ihmisraukat jotka eivät osaa parantaa puitaan, herra Huu tuumi ja sääli heitä. Heillä olisi minulta todella paljon opittavaa.

Fiksua, eikö? :P :)