Tähänastinen elämänkokemus on osottanu, että ei ole olemassa tosi pahoja ja hyviä ihmisiä. On vain olemassa rikkinäisiä ihmisiä. Jos näet keskimäärästä "pahemman" ihmisen, poraudu syvälle ja huomaa kuinka taustalla on aina joku haava. Jotain kamalaa on tapahtunu, jonka seurauksena on vaan niin hukassa itsensä kanssa, ei tiedä kuka on, mitä täällä tekee ja on huono itsetunto. Sairaus, henkinen sairaus.
On meidän, jotka tullaan verraten hyvistä oloista, helppo osottaa sormella ja sanoa, että paha on itsen ulkopuolella. Pahoja on murhaajat, varkaat ja ihan älyttömän itsekkäät. Mutta ajatellaampa joskus oisko kiva olla "muita pahemipi" ihminen? Oisko kiva sen lisäks, että on joutunu kestämään elämässä kipeitä asioita, jotka on johtanu vääriin valintoihin, kestää vielä sitä syyllisyyttä ja toisten torjuntaa? Huomata itsensä niin pahana ja tekonsa niin pahana.
Rakastetaan "pahat" ihmiset puhki niin me annetaan niille se, mitä ne on kaivannu koko elämänsä. Rakkautta. Samalla ehkästään niiden tulevia pahoja tekoja.
Muita pahempia ihmisiä ei ole olemassa. On olemassa vain pahoja tekoja ja rikkinäisiä ihmisiä. "Ehjempien" tehtävä on tukea särkyneitä.