IRC-Galleria

Jos mä en ois ikinä ollu vakavasti masentunu (vuos sit syksyllä sellanen diagnosoitiin ja nyt oon melkein kokonaan parantunu), musta ei ois varmaan ikinä kehittyny näin elämänilosta tyttöä. Koska masennus on opettanu mua nauttimaan jokasesta normaalista päivästä. Mä oon vaan niin onnellinen jokasena aamuna ku herään ja huomaan et oikeesti on halua nousta ylös. Innolla nousee, odottaen tulevaa päivää. Ei sellasta ollu ennen. Vasta ku oli kokenu mitä on herätä aamulla ja toivoa että sais jäädä nukkumaan koko loppuelämäks tajus, että miten upeeta on vaan olla, olla onnellinen..
Se on vaan jotain niin tajuttoman ihanaa. Elää. Ihan ku ois kuolleista heränny. Tai helvetistä päässy taivaaseen. Mulla ei oo nykyään masennuksesta mitään huonoa sanottavaa. Masennus on parasta mitä mulle on ikinä tapahtunu. Tuntuhan se ihan järkyltä sillon ku se oli päällä. Ihanku Jumala ois hylänny, en löytäny sairaudesta mitään hyviä puolia. Mut nyt mulla on taas silmät :) Mä vaan tajuun miten paljon opin masennuksesta. En pidä enää mitään itsestäänselvyytenä, en edes sitä, että elän. Elän haluamatta kuolla. Ja elän, vaikka surisinkin jotain asiaa, suren normaalisti, osaten käsitellä sitä Ei epätoivosesti itseen kääriytyen ja omistamatta keinoja selvittää oloani.