IRC-Galleria

Jos voisin matkata ajassa taaksepäin, matkaisin varmasti sihen aikaan kun laaksossamme kaikki oli vielä vihreää. Talojen sammaltenpeittämät katot tuntuivat katoavan vihreään niittyyn, joka alkoi kylän reunalta ja jatkoi matkaansa aina horisonttiin saakka. Vapaina juoksivat hevoset tuota vihreää aavaa pitkin, aivan kuin vapauden symboleina. Niin, aika laakson kylässä oli rauhallista ja huoletonta - juuri sellaista kuin elämän tulisikin olla. Tässä maailmassa ei kuitenkaan mikään tunnu kestävän ikuisesti ja niin koitti aika, jolloin harmonia sai väistyä kaaoksen tieltä tässäkin idyllisessä ja pienessä, vehreän ruohomeren reunalla sijaitsevassa kyläpahasessa.

Taivas kaartui sinisenä ja kauniina minun pääni päällä kun juoksin kohti sitä paikkaa, johon olin monesti aiemminkin paennut tehtyäni jonkun ilkeän pilan jollekkin kylän aikuisista. Tuo kyseinen paikka sijaitsi lähellä vesiputousta, aivan metsän reunalla piikkipensaiden takana; se oli jokaisen nuoren pojan unelmien täyttymys, oma salainen luola osta kukaan muu ei tiennyt mitään. Saapuessani pensaiden luokse vilkaisin nopeasti ympärilleni varmistaakseni että kukaan ei nähnyt minua, ja todetessani olevani itsekseni työnsin muutaman pensaan piikittömistä kohdista sivuun paljastaen samalla niiden takaa alkavan polun, jonka olin sinne raivannut kyllästyttyäni nyppimän kirveleviä piikkejä ihostani joka luolareissun jälkeisenä iltana.

Luola itsessään oli ihan tavallinen luola: siellä oli vettä, jääkaappi, mikroaaltouuni ja 27 ihmistä, jotka oli nyljetty ja upotettu suolaliuokseen. Itse tykkäsin leikkiä näillä suolatuilla, ihottomilla ihmisillä niin, että revin niistä pieniä lihakimpaleita, jotka upotin suklaaseen ja huusin kuin pallogrilli.