IRC-Galleria

/ sen silmät oli puhkotut. /Torstai 05.04.2007 04:00

muistan kuinka tumma veri norui pitkinä kuivuneina jokina alaspäin.
muistan kuinka vaijeri oli upottautunut kaulaan eikä sydän enää osannut lyödä.
kasvot olivat vääristyneet enkä tunnistanut niitä.
päässäni kaikuivat äänettömät huudot jotka tunnistin.
se huuto, ne jouset, ne olivat päässäni pakottamassa minua jonnekkin.
tiesin minne, mutten tiennyt suuntaa, kukaan muukaan ei voinut tietää.
vain minä pystyin tietämään.
se tuntumaton tuska, ne pirult jotka järsivät nilkkojani, ne olivat minussa eivätkä hellittäneet.
tiesin miten olisin päässyt niistä, mutten osannut, kukaan muukaan ei osannut puolestani.
vain minä pystyin osaamaan.
päivisin ne kolkuttavat kaukaa ja öisin hiipivät lähelle, enkä enää osannut edes pelätä.
yritin vain kertoa itselleni jotain joka oli jo selvää.
en siltikään osannut selvittää mitä.
minä kuljin niistä pois päin, suoraan niiden syliin, kuten ne halusivatkin.
etsin palasia viattomuudesta jotta olisin koonnut hänet uudelleen eloon.
sillä pelottomuudella ei tehnyt mitään.
mutta aina kun löysin, se palanen pilaantui hyödyttömäksi käsissäni.
tulisin etsimään ikuisesti, vaeltamaan siellä pimeässä.
kadottaisin uudelleen jotta voisin jälleen etsiä.
tunteetkin olin jo tuhlannut kaikkeen turhaan rautaan.
enää mikään ei tuntunut miltään, niin se kai oli tarkoitettu.
silti jokin tuntematon sisälläni paloi, se halusi tuntea.
antaa anteeksi ja rakastaa.
itkeä ja nauraa.
tanssia ja laulaa.
olin jo liki unohtanut tuon kaiken, jäljellä oli vain jotain joka auttoi selviytymään täällä.
tielläni joka oli muuttunut ruusun piikeistä tappuraksi.
jalkapohjani olivat haavoilla, olin jo tottunut siihen.
päässäni oli kuvia jotka turruttivat, olin hämilläni.
juoksin samaa ympyrää koska en osannut valita suuntaa.
kuinka olisinkaan, en voinut hylätä muita ringissä juoksevia, vaikken voinut heitä pelastaa.
he kurkottelivat, yrittivät tarttua riekaleisiini.
minä vain menin paljon lujempaa sellaisen perässä jota en voinut saavuttaa.
mutta tuuli ja tummat pilvet olivat arkea täällä.
jospa joku olisi vetänyt minut pois, vaikka en olisi lähtenytkään.
tajusin totuuden, vaikka tässä ei ollut järkeä, tässä oli tarkoitus.
niin kertoi ensimmäinenkin, potkiessaan piruja jaloistani.
hän esitti typerää toisen todellisuuden materiasta,
mutta tiesi kuitenkin kaiken mitä minunkin piti.
hän parsi minusta sitä mitä muut ratkoivat.
minä en kuitenkaan halunnut lähelle vaan karkasin kaislikkoon.
mutaan ja mustaan veteen missä olin kotonani.
sieltä aavalle pellolle, jossa vehnä oli pitkää koskettaen sinistä taivasta.
oli hyvin vapaata, tuulista ja raikasta.
ei vain sekään ollut paikkani, päämääräni olivat kaukana muualla minne en voinut palata.
-
yhtenä yönä ne tulivat ja selättivät minut. eivätkä päästänet ääntäkään.
kaavut laahasivat betonia ja suut maiskuttivat sisäelimiä.
huudoillani yritin peittää tyhjyyden ääniä.
ne repivät vatsani auki, veivät sieltä tärkeimmän ja söivät kaiken muun.
millään muulla vaan ei ollutkaan väliä.
sydämeen ne eivät koskeneet, saisivat muualta ehjemmän.
sellaisen jota ei olisi ruhjottu mustelmille ja puristettu kuivaksi.
revitty, viillelty, tai muutenkaan vioitettu.
katsoin heidän poistumistaan.
ihmismäinen silhuetti sai minua kylmämään.
ne jättivät minut henkiin mutten olisi enää entiseni.
minusta puuttui liikaa jotain uutta ja rakasta.
ne kaikki olivat mässäilleet minulla.
sikailleet, tuhonneet.
odotan että palan.

jotta sitten voisin nousta ehjänä tuhkista.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.