IRC-Galleria

hitto.keskiviikkona kouluun.miten tällanen vanha täti vielä osaa olla koululainen...
miten tällä päällä ees oppii mitii...

kyllä vaan jänskättää koko ajan enemmän...

ja toisiks viiminen työpäivä lähtee pian käyntiin...
täytyy sanoa, että tässä duunipaikassa oon kyllä viihtyny.

mutta täytyy suunnata katse kohti uusia seikkailuja.

--->seikkailuun

sain tänään varmistuksen,koulu alkaa ens viikolla.
hullusti kyllä jänskätyttää, uudet naamat ja uus paikka, vaikka kohinoissani olen menossa oppimaan.

koulun alkamisen kunniaksi ja osittain viimisen poltetun röökin jälkeen ilmaantunut fyysinen ja henkinen pahaolo sai mut siihen päätökseen, että lopetan röökin hinuttamisen.
(rehellisesti sanoen hyvinkin pitkälti juuri jälkimmäisen syyn ajamana tein tän päätöksen, toi on vaan niin hienoa sanoa, että muka sen kunniaksi, että alotan koulun.)

koittakaa kestää ystävät, saatan ajoittain olla vähän kireänä, mutta päätöshän kestää loppuelämän, joten kyllä mä vielä joskus tulen olemaan hyvällä tuulella.

oli kyllä pätevää...olisin mieluusti hengannu paaljon pitempään siel.
harmittaa ainoastaan se, etten päässy kokeileen lautaa niissä mäissä...vaikka asfaltti siellä onkin kökköä.

kohta maalle rauhottumaan =)

on muutenkin pätevää...

kyllä tästä taas noustaan ja noustaankin vielä vahvempana.

on tää elämä kummallista. vaikka kuinka haluis päästä tietyistä jutuista eroon, ne palaa, varoittamatta, nurkan takaa.

ja taas täytyy tehdä raskaita valintoja.
jottei ne asiat, joista kerran pääsi eroon, tulis takaisin ja saisi otetta.

täytyy pyristellä vastaan.
täytyy juosta pakoon.

mua pelottaa.jänskättää.työt loppuu ihan just ja pitäis alottaa koulu ja muka joku opiskelijaelämä...
huhhuh.
mua harmittaa ihmiset.tai se vastuuttomuus...taas kuulin juttuja mulle rakkaasta.ei jaksa.ei kestä.

ja mä kaipaan hellyyttä.haleja.suukkoja.hirmu hellyydenkipeys.nythetiäkkiä.
kunpa pääsis välillä pakoon tätä kovaa maailmaa.pääsis pakoon, jonnekkin pehmeään.

hitto, rupee oikeesti ketuttaan tää väsymys.
yhden, hyvällä mäihällä jopa kaks päivää pystyy sinnittelemään ilman päikkäreitä.
mut sitte alkaa jo voimat loppuu ja tipahtelee.

kai tää elämä vaan on niin pirun raskasta...tai sitten juomavedessä on jotain unikemikaaleja.
tai sitten tääkin vaan johtuu siitä, että mulla on vikaa päässä...

viime kädessä on aina hyvä syyttää oman pääkoppansa toimivuutta =)

Joskus sitä katsoo asioita liian läheltä. Tuntee itsensä niin pieneksi niin suurten asioiden edessä. Kun ottaa askeleen jos toisenkin pois päin, huomaa, ettei mikään loppujen lopuksi ole niin suurta tai pientä.

Kun ajatuksissaan siirtää itsensä leijumaan avaruuden tyhjyyteen ja katselee maapalloa, sekin alkaa näyttämään pieneltä.

Niinkuin sanotaan, kaikki on suhteellista. Asioiden koko on vain kiinni siitä, mihin niitä vertaa.

Onhan se hiirikin suuri kärpäsen vierellä.