Tässäpä lisäksi ajattelemisen aihetta aamuun, ja jokaiseen päivään.
Eräällä varojenkeräämisillallisella koulun hyväksi, jota kävivät
lapset, joilla oli oppimisvaikeuksia, yhden oppilaan isä piti puheen,
jota kukaan läsnäolijoista ei tulisi koskaan unohtamaan.
'Kaikki, mitä Jumala tekee, on täydellistä. Kuitenkin minun poikani,
Kalle, ei pysty oppimaan asioita samalla tavalla kuin toiset lapset.
Hän ei ymmärrä asioita niin kuin toiset lapset ymmärtävät. Missä
Jumalan suunnitelma näkyy minun poikani kohdalla?' Yleisö meni
hiljaiseksi. Isä jatkoi. 'Minä uskon, että kun Jumala tuo maailmaan
Kallen kaltaisen lapsen, astuu esiin mahdollisuus ymmärtää Jumalainen
Suunnitelma. Ja se tulee esille siinä, miten toiset ihmiset
kohtelevat tuota lasta.
Sitten isä kertoi seuraavan tarinan: eräänä päivänä hän ja Kalle
olivat kävelleet puiston ohi, missä Kallelle tutut pojat olivat
pelaamassa pesäpalloa. Kalle kysyi: 'Luuletko että he antaisivat
minunkin pelata?'
Isä tiesi, että useimmat pojista eivät haluaisi Kallea joukkueeseensa.
Mutta hän ymmärsi myös, että jos Kalle saisi luvan pelata, se antaisi
Kallelle myös suuresti kaivatun tunteen kuulumisesta joukkoon.
Isä lähestyi yhtä kentällä olevista pojista ja kysyi, saisiko Kalle
tulla mukaan pelaamaan. Poika katsoi ympärilleen nähdäkseen, mitä
mieltä hänen joukkuetoverinsa olivat, mutta kukaan ei sanonut mitään.
Niinpä poika teki päätöksen itse ja sanoi: 'No, me olemme kuusi
juoksua häviöllä ja menossa on kahdeksas sisävuoro. Kalle voi kyllä
tulla meidän joukkueeseemme, ja me yritämme saada hänet lyöntivuoroon
yhdeksännellä sisävuorolla.'
Kahdeksannen sisävuoron loppupuolella Kallen joukkue sai muutaman
juoksun lisää, mutta oli yhä kolme juoksua häviöllä. Yhdeksännen
sisävuoron alussa Kalle laittoi räpylän käteensä ja pelasi
takakentällä. Vaikka yhtäkään palloa ei lentänyt siihen suuntaan.
Kalle oli ilmiselvästi onnessaan kun sai olla mukana kentällä ja
hymyili suu korvissa isälleen, joka vilkutti hänelle kentän laidalta.
Yhdeksännen sisävuoron loppupuolella Kallen joukkue sai taas juoksun.
Nyt olisi ollut Kallen vuoro tulla lyömään, mutta pesillä oli
ajolähtö. Antaisiko joukkue tosiaan Kallelle lyöntivuoron tässä
tilanteessa, jolloin he varmasti menettäisivät mahdollisuutensa
voittaa peli?
Yllättävää kyllä, maila annettiin Kallelle. Kaikki tiesivät, että
kunnon lyönti olisi mahdottomuus, sillä Kalle ei osannut edes pidellä
mailaa oikein, saati tähdätä palloon. Kuitenkin Kallen tullessa
lyömään syöttäjä astui pari askelta lähemmäs syöttääkseen pallon
Kallelle hitaasti, niin että tämä saisi edes hipaistuksi palloa.
Ensimmäisellä syötöllä Kalle huitaisi mailalla kömpelösti ohi.
Syöttäjä astui vielä lähemmäksi ja nosti syötön pehmeästi Kallelle.
Kalle heilautti mailaa ja tällä kertaa osui palloon, joka töpsähti
maahan syöttäjän lähelle. Syöttäjä poimi pallon maasta ja olisi
helposti voinut heittää sen ykköspesälle, jolloin Kalle olisi palanut
ja peli olisi päättynyt siihen; mutta sen sijaan hän heittikin pallon
korkeassa kaaressa kohti kentän oikeaa laitaa, kauas ykköspesän vahdin
ulottumattomiin. Kaikki rupesivat huutamaan: Kalle, juokse
ykköspesälle! Juokse ykköspesälle!' Kalle ei ollut ikinä eläessään
juossut ykköspesälle. Silmät selällään ja säikähtäneenä hän nyt
juoksi sinne maahan piirrettyä viivaa pitkin.
Kaikki huusivat: 'Juokse kakkospesälle! Juokse kakkospesälle!' Kallen
ehdittyä ykköspesälle kentän oikealla laidalla oleva pelaaja oli
saanut pallon kiinni ja olisi voinut nyt heittää sen suoraan
kakkospesälle, niin että olisi tullut palo; mutta hän ymmärsi, mitä
syöttäjä oli ajanut takaa ja heitti hänkin pallon korkeassa kaaressa
kauas kolmospesän yli.
Kalle juoksi kohti kakkospesää ja hänen edellään olevat
joukkuetoverit juoksivat kolmospesän kautta kotiin. Kun Kalle pääsi
kakkospesälle, siellä oleva vastapuolen pelaaja juoksi hänen
luokseen, käänsi hänet kohti kolmospesän suuntaa ja huusi: 'Juokse
kolmoselle!' Ja kun Kalle kiersi kolmospesän, kaikki pojat molemmista
joukkueista huusivat: 'Kalle, juokse kotiin!'
Kalle juoksi kotipesään ja hänelle hurrattiin sankarina, joka oli
lyönyt kotijuoksun ja saanut aikaan sen, että hänen joukkueensa voitti
pelin.
'Tuona päivänä', sanoi isä hiljaisella äänellä kyynelten valuessa
pitkin hänen poskiaan, 'pojat niistä molemmista joukkueista auttoivat
tuomaan palasen jumalaista Suunnitelmaa tähän maailmaan.'
Ja nyt tarinan jälkisanat. Me kaikki lähetämme sähköpostissa tuhansia
vitsejä asiaa kahdesti ajattelematta, mutta kun on kysymys sellaisen
viestin lähettämisestä, joka liittyy elämässä tehtäviin valintoihin,
ihmiset harkitsevat toisenkin kerran, että kehtaako tämmöistä nyt
lähettää. Se henkilö, joka lähetti tämän viestin Sinulle, uskoo
siihen, että jokaisella meistä on merkitystä. Meillä kaikilla on
päivän mittaan tuhansia mahdollisuuksia auttaa toisiamme. Niin monet
näennäisesti vähäpätöiset kanssakäymiset ihmisten välillä asettavat
meidät valintatilanteeseen: välitämmekö tämän kipinän?
