IRC-Galleria

Satoi kaatamalla.
Sadepisarat napsahtelivat auton ikkunoihin. Perhe oli matkalla mummolaan. Takapenkillä istuva Elli tarkkaili ikkunoihin iskeytyviä pikkuisia neuloja. Yhtäkkiä kuului kova kolahdus. Elli nytkähti ja hänen päänsä osui edessä olevaan auton penkkiin. Seurasi pimeys.

Seuraavaksi kun Elli avasi silmänsä valkoiset seinät suorastaan hyökkäsivät ilkeästi silmille ja terävä desifiointiaineen tuoksu tunki hänen nenäänsä. Hän katseli ympärilleen, paikasta ei voinut erehtyä, olihan hän viettänyt siellä puolet elämästään. Aivan, hän oli sairaalassa, tällä kertaa syy ei vain tainnut olla sama kuin yleensä, ei, nyt hän ei ollut siellä kasvaimensa takia.

Päähän sattui, se oli normaalia, mutta missä vanhemmat olivat? Elli nousi istumaan sängyssään ja katsoi kelloa, se oli kuusi, ilmeisesti illalla, koska ikkunoista näkyi maisema, jonka pimeys pikkuhiljaa peitti samettiverhollaan. Katuvalot syttyisivät varmasti pian.Elli oli yksin, mutta miksi hän nyt edes oli sairaalassa? Käsivarressa vihlaisi jokin ja sitten vasta Elli tajusi, että vasen käsi oli kipsattu. Mitä oikein oli tapahtunut? Hän kutsui hoitajan.

Meni vajaat kaksi minuuttia, kun hoitaja ja lääkäri tulivat huoneeseen. Voi kuinka nuo valkoiset takit sokaisivat hohdollaan, kuten huoneen seinätkin. Hui.
-Hienoa, että olet jo hereillä, nuori, miespuolinen lääkäri sanoi, mutta hänen kasvonsa viestittivät aivan jotain muuta kuin nuo sanat.
- Onko sinulla kipuja? Hoitaja kysyi ja touhusi tiputuksen parissa.
-No päätä särkee ja kättä vihlaisee, jos yritän liikuttaa sitä, Elli s
anoi ja katsoi kättään säälien, kuin pesästään tippunutta linnunpoikasta.
-Noh, sinä saitkin aika tällin, ja mitä käteesi tulee, sen paranemiseen menee noin kaksi kuukautta, lääkäri sanoi, hänen ilmeensä muuttui yhä surkeammaksi.
Ellin mielestä surkeus ei sopinut tuon komean suklaasilmäisen nuoren tohtorin kasvoille, ei sitten alkuunkaan. Hymy olisi sopinut hänen kasvoilleen kuin tutti pienen lapsen suuhun, mutta sitähän ei Elli sanoisi, ei ainakaan vielä, vaikka olihan hän toisinaan aika, ehmn, flirtti.
-Se on siis murtunut? Mi- miten mä päädyin tänne? Elli kysyi ja katsoi tohtorin surua loistaviin silmiin. Lääkäri istui sängyn reunalle ja päästi syvän, hukuttavan huokauksen.
- Elli, lääkäri nielaisi. Elli luki tämän rintataskussa olevan nimilapun, virkanimestä hän ei tajunnut mitään, mutta nimi, se oli hänestä jotenkin kovin ihana. Hänen teki mieli maistella sitä, maiskutella jokaista kirjainta koko lopun elämäänsä:" Tuomas Kilpeläinen". Kilpeläinen, Tuomas Kilpeläinen, Tuomas, Tuo-mas.. Nam.
- Elli, Tuomas toisti kovemmalla äänensävyllä. Elli tipahti takaisin maanpinnalle pamahtaen, auts.
- Elli, sinä olit kovassa kolarissa, Tuomas sanoi ja katsoi Ellia suoraan silmiin. Voi, ne silmät..
-Ehhee, joo ei tainnu sitte ajokorttia tulla vai? Elli naurahti.
- Ei,Elli, kuuntele, sinä et ollut autossa yksin. Etkä sinä ajanut.. Äitisi ajoi, Tuomaksen ääni hiipui. Hoitaja poistui huoneesta.
Elli katseli Tuomasta vaativasti odottaen vastausta. Hän yritti katseellaan viestittää "Niin? Missä he ovat?"
- Elli, vanhempasi menehtyivät, nuori lääkäri sai viimein sanottua.
Elli jämähti paikalleen. Sanat juuttuivat kurkkuun ja ajatukset sinkoilivat sinne tänne muodostaen solmuja. Ei, ei, tämä ei ollut totta!
- Olen pahoillani, Tuomas sanoi ja ilmeisesti odotti Ellin purskahtavan itkuun hänen olkapäätään vasten ja näin ollen kietoi kätensä tytön ympärille.
- EI! Mene pois! Mene,saastainen valehtelija!! Elli huusi, työnsi lääkärin pois ja tämän ollessa lähtemässä huoneesta, vielä viskaisi tyynyn tätä päin ja viimein ollessaan yksin, purskahti itkuun.


Elli itki, itki ja itki, kunnes nukahti. Itsensä uneen itkeminen oli hänelle tuttua monien vuosien ajalta. Ensinkasvain, sitten ikävä ja niin edelleen. Tosin hän ei vielä nykypäivänäkään tiennyt, kumpi oli ollut se kamalampi ja näin siis tehokkaampi itkun aihe, ikävä eri ihmisiä, vai kasvain, joka oli silloin 10-vuotiaalle pikkutytölle loppua. No, loppu ei kuitenkaan ollut tullut, vielä ainakaan, ja siitä elämäniloinen Elli oli ollut hyvin kiitollinen.

Aamulla Elli heräsi auringon ensisäteiden kurkotellessa sisään valkoisen huoneen ikkunasta. Tuomas istui tuolissa Ellin sängyn vierellä ja kuorsasi hiljaa, pää nojaten oikeanpuoleiseen olkapäähänsä. Elli hymyili: Viattoman näköinen lääkäri näytti nyt valkoisessa takissaan aivan joutsenelta, hieman pidempi kaula olisi vielä lisännyt tuota vaikutelmaa, mutta mitä lääkäri täällä teki? Ellin kasvoille nousi hieman ilkikurinen virne, viitsisikö, kehtaisiko? - Voi kyllä! Hän nousi sängystä varovasti, meni tohtorin taakse ja..
- BUU! Hän huusi suoraan Tuomaksen korvaan. Tohtori suorastaan lensi tuolista ja teki mahtavan perälaskun lattialle. Kasvoilta paistoivat hämmennys, kiukku ja
huvittuneisuus, mutta lääkäri ei silti näyttänyt tietävän, miten pitäisi reagoida, tai miten edes pääsisi ylös lattialta. Elli nojasi sängyn reunaansa ja nauroi. Hänessä näkyi hämmästyttävä ero edelliseen iltaan.
- Mite.. kui.. mitä.. Tuomas näytti nielaisevan lopun jokaisesta kysymyksestä, jonka aloitti.
- Ähh, takaisin sänkyyn siitä! Tuomas katsoi leveästi hymyilevää Elliä ja nousi ylös takamustaan hieroen. Tohtorin ollessa huoneen ovella Elli muisti kysymyksensä.
- Mitäs herra tohtori muuten teki täällä? Elli kysyi leikkisällä äänensävyllä.
- Tällisi takia ajattelin sinun tarvitsevan yövartiointia, Tuomas sanoi.
- Eikös se vahtiminen oo lähinnä hoitsujen tehtävä..? Elli kysyi. Tuomas murahti ja sulki oven perässään.

Hoitajan tuodessa aamiaista Elli pyysi tältä puhelinluetteloa. Hoitajan tuodessa puhelinluettelon, hän kävi käsiksi siihen, kuin se olisi ollut kasa suklaata. Hän selaili ja selaili, kunnes viimein löysi sen – Lahtinen, jes!
Elli tarttui sänkynsä vieressä olevan puhelimen luuriin ja näppäili numeron hyvin tarkasti. Puhelu hälytti ja viimein joku vastasi.
- Elli täällä moi, onks Taneli kotona?
- Hetkinen. Daan! Elli kysyy sua!
- Mooi, pehmeä, lämmin ääni viimein vastasi ja Ellin sydän pysähtyi, voi hän olisi voinut miltei itkeä, ihan vain siksi, että oli kuullut tuon ymnmärtäväisen äänen taas.
- Moi. Pääsisitkö sä tänne keskussairaalaan tänään? Elli sopersi, muutaman kyynelhelmen valuessa hiljaa hänen poskiltaan.
- Joo, tietenki, onks sulla joku isompi hoitokerta..?
- Jep, tosi iso. Mä oon huoneessa 105, toine kerros.
- Ookoo, tuun heti seuraavalla bussilla. Eihä sulla oo mitää kauheeta hätää? Meinaa, voin kyl pyytää faijaa tuomaanki, Dan sanoi ja äänestä kuulsi läpi tietämys. Hän tiesi, että nyt kyseessä oli jotain isoa, ja kysyi vain varmistaakseen Ellin tilanteen.
- Ehh, eiii, nähään, Elli sanoi ja sulki puhelun.


Meni noin pari tuntia, kun Ellin enkeli saapui. Dan, Daniel, joka oikelta nimeltään oli Taneli, ja jonka hieman korvat peittävät vaaleat hiukset olivat ihanasti kiharalla, kuten Ellinkin ruskeat hiukset olivat olleet vielä silloin, kun ne vielä todella olivat olleet olemassa. Nykyisin paikalla oli vain niitä muistuttava peruukki. Dan istui Ellin sängyn laidalle ja halasi Elliä, joka nojasi tämän olkapäähän ja itki jälleen vuolaasti. Dan ei sanonut mitään, vaan odotti, että Elli olisi itse valmis puhumaan ja aloittaisi keskustelun itse.
Itkun vaipuessa, Elli rutisti vielä kerran Dania niin, että jos tämä olisi ollut täytetty pehmoeläin, olisi se painunut ruttuun pahemman kerran.
- Äiti ja isä on kuollu, Elli sanoi irrottaen otteensa Tanelista ja pyyhkien viimeisiä kyyneliään. Lause kuulosti jotenkin tyhjältä, täysin ontolta, muttei Elli tiennyt, miten muutenkaan olisi asian kertonut.
- Mitä?!? Dan hätkähti.
- Kuulit kyllä oikein, oltiin kolarissa, muuta en muista. Dan, miksen se ollu minä, joka menehtyi? Dan, miksi?! Elli sopersi ja pyöritteli peittonsa kulmaa käsissään.
- Ellii... Taneli sanoi, Elli, kato mua. Elli nosti katseensa. Surulliset silmät, joiden kyyneleistä kostuneet ripset näyttivät liimautuneen yhteen, tapittivat nuorta serkkupoikaa kuin kohtalonenkeliä.
- Elli, sä oot hieno, nuori nainen, eikä tapahtuneelle voi mitään. Elli, kato mua! Taneli huudahti taas väliin, kun huomasi serkkunsa katseen vaipuneen taas jonnekin peiton uumeniin.
- Älä viiti jauhaa tommosta kliseistä paskaa! Elli huusi, silmät hehkuen tulta ja sylkipisarien lentäessä jonnekin kohti Danielia ja hänen ohitseen.
- No ku saatana se on totta! Dan huusi, nyt hänenkin silmänsä hehkuivat.

Elli vaipui jonnekin tyhjyyteen, vahva lääkitys teki ilmeisesti vielä tepposiaan.
- Ellii?? Dan heilutteli kättään tämän kasvojen edessä. Elli heräsi ajatusmaailmastaan.
- Äsh, sori, lääkitys varmaa keppostelee vielä.
- Ehkä sun pitäs vaa levätä? Jos mä vaikka lähtisin... Taneli npusi ja oli lähdössä.
- Ei sun tarvi, kyl tää tästä, Elli yritti hymyillä leveästi, vaikka takaraivossa tuntui, kuin joku olisi työntänyt sinne ison lihakirveen.
- Arvaa mitä? Vähä mä haluisin nähä Niksun... Elli alkoi selittää, katse katossa. Hän ajatteli, että keskittämällä ajatukset johonkin ihan muuhun, kipu lähtisi, ihan tuosta vain, kuin taikasauvaa olisi heilauttanut.
- Niksun, kummipoikas? Mite se ny tähä liittyy? Dan näytti todella hämmentyneeltä. Elli nousi sängyltään ja meni ikkunan viereen.
- Mulla on ikävä sitä, se on nii lutune pikkupoika, Elli sanoi mitäänsanomattomasti.
- Okei, sä oot nyt todella kadottanu sen punasen lankas tässä keskustelussa, tai no, okei, puhutaan sitte lutusuudesta... Taneli meni ikkunalle Ellin viereen.
-Oonko mä lutune? Dan kysyi.
- Joo, tosi lutune, Elli retuutti Dania toisesta poskesta, kuten mummot pieniä lapsenlapsiaan ”Voiku sää olet nii söpöönen!”
Elli tarttui Danin toiseenkin poskeen.
- Voi niin lutun lutun söps söps!! Hän sanoi vääntäen naamalleen mitä kummallisimpia lässyttelyilmeitä. Lopuksi hän vielä pussasi Dania päästäessään irti tämän poskista.
- Vai oikein lutun lutun... Mä sulle lutut näytän ku kotiudut,Dan nauroi hieroskellen poskiaan.
- Mikset nyt sitte? Elli kysyi leikkisästi.
- Okei! Dan sanoi ja hyökkäsi kutittamaan Elliä kyljistä, hän tiesi niiden olevan serkun herkkä paikka. Elli nauroi makeasti.
- Ai vittu, ei kyljistä perkele! Tää on nii epistä!! Elli sai rääkäistyä naurunsa lomasta.