IRC-Galleria

tilku

tilku

on syntyny onnen tähtien alla.

Blogi

« Uudemmat -

3Torstai 20.11.2008 13:56

Miten jotkut asiat voi olla sellasia, että ne muistaapi vuosienki takaa yhtä selevinä kuin se olisi tapahtunu aivan vasta?

Kolme vuotta sitten mää kirjoitin tänne että ollaan tulossa kattomaan sua sairaalaan. Sä kuulema kuolet vuorokausien sisällä. Sillon vielä lääkärit sano, että viikkoa pidempään tässä et kyllä enää selviä. Aattelin, että mää tuun kattomaan sua joka päivä ennen kun meen kouluun ja heti kun tuun sieltä poijes. Sitten äiti soitti, että lääkärit sano että nyt on lähtö, jos haluatte nähä vielä niin tulkaa pian.

Kaikki oli niin sekavaa. Muistan joka hengenvetoni mut kaikki on vaan epäselvää vilinää. Soittakaa nyt herran tähen joku Evelle ja Mallalle et neki tuleepi sairaalaan!

Tää päivä on yksi päivä jo menneiden jatkona. Niistä muista päivistä ja hetkistä mää en muista mitään, mutta 20/11 päivältä mää muistan hetken.

20/11/2006
Mää istun kotona ja kirjoitan miten vuosi on kulunut. 11 kuukautta sitte mää ootin minuutteja että kello tulisi 1155, se oli isä se hetki jonka hoitaja sanoi. Se kuolinaika.

20/11/2007
Mää kävelen siestalla korkkareissa Puerto de la Cruzin auringonpaisteessa hautuumaata kohen. Pari päivää aikasemmin olin ostanut kauniin valkoisen kynttilän, jonka polttaa sun muistoksi. Tuuli niin kovasti ettei sitä saanu syttymään.

20/11/2007
Mää makaan sängyssä ja toivon että joskus luet jonkun mun kirjoituksen, vaikka ne mitä oon hautuumaalle vieny, aina väärälle haudalle, sillä eihän sulla ole hautaa Oulussa tai Teneriffalla. Sun hautasi on Angelniemellä, isoisän ja isoäitin kanssa samassa. Siinä portin kupeessa, ison koivun alla. Käy joskus katsomassa ja kerro mullekkin, niin syyvään yhessä evväät niillä kalliolla ja katsellaan kaunista vettä.

Ethän sää isä oo kuollu. Sää oot vaan jossain. Tuuthan joskus takaisin?

Ikävä sua.

/tildasi

Doo-doo!Tiistai 03.06.2008 01:01

Hertsyykkelis,

tää typy pisti hösseliksi ja palas takasi Suomeen!

Saletisti vietin elämäni kamalimmat kaks viikkua Korfulla. Ekaan viiteen päivään en saanu ruokaa alas ja sen jälkeen en nukkunu öisin kunnolla. 23/5 soittiinki sitte pomolle ja sannoin että nytte tää tyttö antaapi ittellensä hevosenkenkää.

Maanantai-aamuna heräsin oloon, et nytte mun pittääpi pakata mun matkalaukku ja kakki tavarat. Olin nähny unta et kuljin käsikädessä isän kanssa meijän mökkitietä. Tuntu hyvältä tuntea isän sormet omieni välissä. Oli turvallinen olo pitkästä aikaa.
Kyselin kaikkea -nytte ku isä on taivaassa nii se osas vastata kaikkiin kysymyksiinki vähä tietävämmin-, kuten missä on mun sydämeni paikka. Isä sano että täällä näin, Suomessa. Ihmettelin sitä ja kertoin kuinka Puerto oli mulle koti ja kui rakastan sitä kaupunkia. Isä sano et mun sydämen paikka on sielläki.

Sitte heräsin ja pakkasin, siivosin ja ootin pomon puhelua. Kahelta se soitti ja sano että jos ostan itte lennot, nii sitte voin lähtijä millon haluan, eikä mun tarvitte venata sitä kuukautta. Sain charter-lennon Lontooseen 75€ <: Katsu majotti mut luokseen tyttökommuuniin ja mulla oli mielenkiintoset kaks päivää! Torstai-iltana sitte tää typykkä asteli taas Suomen maassa.

Fiuu, nytte on kesä aiivan auki. Tai no sen verran on jo suunnitelmia, et meinaan liftailla paljon ja asua teltassa, töitä ei näytä liikaa olevan tarjolla.

Doo, tästä tuleepi loistava kesä!

o-ouKeskiviikko 14.05.2008 22:41

Hertsyykkelis, tää typy muuttaapi huomenna viijeks kuukauveks Aharaviin, Korfun saarelle, Kreikkaan. Nyt alako jännittämmään. (:

Ku lähtiin 6/11/2007 Teneriffalle, mua ei pelottanu. Olin vaan innoissaan. Ei mua nyttenkään pelota, mut tuntuupi siltä et ois kivvaa jäähä Suomeen. Oli nii kuningasviikonloppu ettei millään tekis mieli lähtijä poijes. Camppi Levillä oli aivan tykki, ja karvahatut keisarin valinta.

Hommasin uuvet Karhun M2 -juoksukengät tännään, et on sitte kunnon reenikengät Kreikassa. Ihanaa päästä taas reenaileen mäkiseen maastoon -kai siellä mäkiä on?-.

Mulla on ejelleen kauhija koti-ikävä Puertoon, mut en oo aatellu sitä ennää nii palijon. Haluisin mennä sinne takasin ja pyöriipi päässä vaan ajatus että en oo menossa kotia, oon menossa johonki huonompaan paikkaan. En haluis ajatella niin, koska mää haluan seikkailla ja nähä paljon maailmaa enkä jumahtaa paikalleen.

Nytte on ennää vajjaa yheksän tuntia siihe että muutan taas pois. Se on jännä ku ei osaa sanua huomisesta ollenkaan mittään.

On ollu ihana olla Suomessa. Vknloppuna tutustuin niin loistaviin tyyppeihin, ettei haluis lähtijä täältä pois vaa viettää samanlaisia vknloppuja koko ajan mitä nytte oli. Ja vielä parempiaki, vaikka se onki aika vaikijaa. <:

Voi videt, mulla tulleepi ikävä teitä kaikkia joiden kaa nytte oon Suomessa hengaillu. Rakastan teitä ja nähään sitte puolen vuojen päästä, jos oon tulossa vielä takasi.

Pijetään häntä pystyssä!

/tilda

Oih.Lauantai 22.03.2008 22:40

Kille (clod) laulaapi tän viisun sitte mun häissä. Näin sovittiin tännään.

http://www.youtube.com/watch?v=dQd6uuPI9rE

Vuosi 45 minuutissa.Maanantai 20.11.2006 21:55

Vuosi takana.

Itseasiassa vuosi ja seitsemän tuntia 15 minuuttia.
Kun mää tutkin itteeni, huomaan, että oon kehittäny pumpulin ympärilleni. Oon sulkenu kaikki surulliset ja ikävät asiat pois elämästä ja mielestä. Ehkäpä mää haluan pehmentää sitä iskua, jonka muut on kai jo tajunneet. Lauantaiaamuna ahisti ku koko ajan aattelin että pittääpi soittaa äitille ja kysyä että mikä on isän vointi, tekkeekö lääkärit oikeesti parhaansa?

Taivaassa on bileet.
Ei, en mää voi miettiä sitä.

Oon irtaantunu todellisuudesta. Jotenki. Mää voin katsoo isän kuvaa ja hymyillä takasi, joskus kysyn, että mikä on, jos näyttää että kuvan henkilö ei hymyilekkään. Ookko nää pettyny muhun? Musta tuntuu että kuva pianon päällä hymyili tänään enemmän kuin koskaan, ylpiänä. Kertoin isälle että ällä tuli. Linnuntyttös on laiska eikä lue mutta laudaturin vetäs uskonnosta. Ei taidolla vaan pelkällä tuurilla. Tietenkään noin en vois sanua jos isä ois elossa. Oisin vaan hilijaa siitä että pari kirjaa ja kurssia jäi lukematta. Ups.

Mää olin vuosi sitten eri henkilö. Puhuin ja kirjotin kivusta. Tänään mää en tee kumpaakaan. Sillon mää nojauduin mun surun kanssa muihin ihmisiin. Enää en en. Ymmärsin syksyllä etten voi tukeutua tässä asiassa muihin ihmisiin. Tää on mun taistelu ja mää voitin sen. Mutta miten mää selviän sitten, ku ymmärrän ettei isä tuu enää takasi?

Isä ei tuu oleen mun lakkiaisissa.

Vuoden aikana mää oon löysänny mun vastuuta. Ne asiat, joiden pitäis olla etusijalla elämässä, on nyt jossain tuolla kauempana. En oikeen tiijä mitkä asiat on mulle tärkeitä tällä hetkellä. Kavereista ei oikeestaan ketkään muut ku Maria ja Mirkku. Molemmat sai mut pitämään hännän pystyssä koko viikonlopun ajan, vaikka itte pelekäsin että MNF tuo vaan kaikki muistot viime vuodesta pintaan ja muhun sattuupi.

Ei tehnyt. Sen sijaan mulla on vattalihakset ollu kippeimmät ikinä nauramisesta.
Siinä on mun rehellisimmät ja aidoimmat kaverit. Eniten ilua tuottaapi tietää se, etten tuu kuulemaan keltään että jompi kumpi ois puhunu mun selän takana asioita. Tänä syksynä oon päässy eroon niistä ihmisistä elämässäni, jokka ei oo olleet rehellisiä pitkästä kaverisuhteesta huolimatta ja oon oppinu erottamaan ne asiat, mitä mun ei kuulu tietää.

Vuosi ja kaheksan tuntia sitten me sanottiin aamen. Jossain mun mielessä mää kuulen itteni huutavan lääkärille: "Kuinka mää voisin rauhottua ku mun isä makkaapi ambulanssissa?". Sitten on hiljaista hetken, huudan: "Kuoliko isä?" ja hiljaisuuden jälkeen äiti vastaa: "Niin, isä kuoli nyt".

Ja sitten onkin pelkkää kohinaa.

IsänpäiväSunnuntai 12.11.2006 19:00

Kävin äitin kanssa viemässä hautuumaalle kynttilän ja kortin, jonka tein isälle. Kirkko ei merkitte mulle mittään, mutta oon niin kiitollinen että ne ylläpitää hautuumaata ja paikkaa siellä, minne voi viijä kynttilöitä muualle haudatuille.

Tuntu lohdulliselta käyä siellä. Juttelin eilen Mirkun ja Marian kanssa puhelimessa ja molemmat kerto, että tekevät isäpäivä-korttia. Mietin itekseni et mulla ei oo isää, jolle antaa kortti. Sain si kuiten viiä sellasen sinne hautuumaalle.

Pääsis jo taivaaseen.

DDDNPerjantai 20.10.2006 02:11

Ooh niin, hertsit, se oli saletisti 07102006 ku julkistettiin Dunderdon-kisan voittaja. Minen voittanu, mutta äiti ja Marianne sano, että koordinaattori (tjk, oli pääjehuja kilpailun järjestämisessä) oli sanonu että mun työ oli raadin VIIDEN suosikin joukossa.

Tuntuu ihan hauskalta että mun suunnittelema T-paitaprintti oli erottunu 300 muun työn joukosta. :)

Ai ni, sama heppu sano äitille että "Tyttärelläs on lupaava ura edessä".

Olet jatkossa Dunderdon t-paitakisassaTorstai 07.09.2006 21:12

Hei ja onnittelut,

olet päässyt Dunderdon t-paitakisassa 20 yleisöäänestykseen valitun joukkoon.

Työt ovat esillä One-Wayssä äänestysaikana 11.-28.9.


terveisin,
Brando Oy
Fashion House
---

OLENKO ONNELLISIN!!!

Sinä joka kerran kirjotit tän mulle.<3Maanantai 03.07.2006 02:24

"koska sussa ois just sellanen osa mitä tarvisin mun elämään ja mitä kukaan mun kaveri ei voi antaa.. just pieni pala semmosta hulluutta tai tyhmyyttä no mitä ikinä se onkaan.. pelottaa vaan et en osaa luoda sellasta kaveri suhdetta. mut purasin sit itteäni huulesta ja sanoin et yritän nyt oikeesti.. "

Tän mää muistan aina, koska kukkaan toinen ei oo mulle sanonu mittään vastaavaa ikinä. Eikä kukkaan toinen voi antaa mulle sitä mitä sää oot antanu. Älä nyt luovuta.

Oot mulle tärkijä.

Sekavaa.Torstai 19.01.2006 00:55

Pidä minua kuin kukkaa kämmenellä. Varreltaan herkempää et löydä, katseelta iloisempaa ja terälehdiltä kauniimpaa turhaan etsit. Miksi siis minua satuttaisit?

Joka juhulapäivä, ku koko perhe kokkoontu syömään meille, isä otti vanhan kameran ja sen jalustan esille. Sitte se kumartu ja kahto ja kahto. "Marianne vähän pöytäänpäin, Matilda kanssa. Äiti nojjaa vähä taaksepäin. Hyvä. Kah, ja Mikael.." Kaikki ne liikkeet ja sanat on mun muistissa. Ne on eläviä. Mää nään tän kaiken tapahtuvan mun ejessä, mut mistään en saa kiinni.

Mää luin Uujen testamentin sunnuntaina loppuun. "Voi, sepäs onki hieno asia", isä sannois. Se tarkottais sitä kanssa. Ku isä kuoli, olin iha varma että myö tullaan olleen unissa yhessä. Kerran oon nähäny unta, isän oli hyvä olla. Se oli terve ja se hymmyili mulle. Mää en voinu jutella sen kanssa, ku mua nolotti.

Mulla ei oo kovin vahvaa muistikuvaa siitä että isä ois koskaan lyöny mua tai mää sitä. Mietin monesti miks niin montaa ihimistä lyödään, vaikka samana päivänä kerrotaan kuinka paljon toista rakastaapi. Miten paljon pitää toista vihata, että on valmis satuttamaan muutenki ku sanallisesti. Patologian laitoksella ei sitä jääkylmää ruumista voinu koskea ku ihan kevyesti. Mää silitän nätisti, ettei isään vaan satu. Ethän nää isä oo itkeny, ku sulla on kyyneleet jäätyny silmäkulmiin? Elä nää itke isäkulta.
Miten rakas siellä arkussa eroaa siitä, jota nää näet lähes joka päivä? Miten nää voit ensin lyyjä ja sitte koskettaa toisen poskea kuin haurainta asiaa, mikä saattaa mureta jo kevyestä kosketuksesta?

Kuollu ihiminen on viileä jo kymmenen minnuutin päästä.
« Uudemmat -