IRC-Galleria

Olipa kerran, toivottavasti vain kerran, lapsi joka isältään sai syntymäpäivälahjaksi jonkun aivan erityisen kultaisen ja ihanan sekä todella kauniin rannekellon, jota oli vain yksi kappale koko maailmassa valmistettu, poika kiitti isäänsä ja oli erittäin onnellinen! Poika opetteli käyttämään rannekkelloaan, tutustui siihen lähemmin, hän kuunteli kellon kaunista tikitystä. Pojan mielestä kello oli jopa niin hieno että hänen teki mieli kertoa kaikille kavereilleen siitä, kehua kelloansa, mutta hän ei kuitenkaan kehdannut, että mikä kerskailija tuo on, kun hän oli saanut isältään noin hienon ja ainoan maailmassa olevan kappaleen kellosta, sekä aivan niinkun poika olisi kuullut kellon sanovan ettei kellokaan halua semmoista. Poika oli ylpeä kellostaan, vähitellen hän ajatteli että hän voisikin pitää kelloaan aina vanhuuden päiville asti kädessään, kuunnella sen täydellisistä sisuksista tulevaa sointuvaa tikitystä joka ikinen sekunti ja katsoa sen kaunista kultaista pintaa, sekä kiiltävää karkaistua lasia. Lisäksi hän halusi salaa mielessään olla myös erittäin lähella kelloaan kun hänet haudataan, silloin kun poika kuolisi. Eräänä päivänä poika leikki kello kädessään järven rannalla tehden hiekkakakkuja märästä hiekasta, isä otti samalla aurinkoa rannalla seuraten poikansa leikkejä. Isä meni poikansa luo ja sanoi hänelle "olen jo aikaisemminkin muistuttanut sinua että sinä ET saa kastella kelloasi, koska se menee silloin rikki, eikä se välttämättä toimi enää koskaan." Poika sanoi isälleen "tottaki minä muistan! enhän haluaisi menettää kelloani koskaan! haluan että kelloni toimii vielä vanhanakin" Isä meni jatkamaan auringon ottamista, poika jatkoi leikkimistä. Poika innostui leikeissään oikeen kovasti, koska löysi syvemmältä hienomman näköistä hiekkaa, ja hän ajatteli tehdä todella hienon kakun, Mutta samalla kun hän kurkotti pohjaan sangon kanssa ottaen hiekkaa, hän tajusi että kello oli kastunut! Isä huomasi tilanteen heti, hän tulee paikalle ja sanoo "Miksi poikani et uskonut kun varoitin sinua? Muistathan että minä sanoin sinullet että ET saa kastella kelloasi?" Poika sanoo "Anteeksi mutta en vain tajunnut, kun leikin niin innoissani." Poika alkaa itkeä, poikaa surettaa monta päivää, hän itkee, puhuu kellolleen, kaveritkin lohduttavat häntä, poika koittaa viedä kelloa korjaajalle, mutta siellä todetaan "tästä ei taida enää tulla mitään? Voimme laittaa sen kyllä pakettiin muistoksi kotiin hyllylle?" Poika on todella surullinen, mutta hän ei voi kun syyttää itseään tästä, koska jos hän olisi leikkinyt vähän rauhallisemmin ja innostunut leikistään vähemmän sekä olisi muistanut isän sanat, niin hänen kellonsa olisi kädessään, kauniina, toimivana ja ehjänä. Isä vei poikansa kauppaan ja he katsoivat muita kelloja, mutta poika ei huolinut niistä yhtäkään! Vielä tänäkin päivänä poika on ilman toimivaa kelloa, kello on hänellä toki vielä hyllyn päällä odottamassa että sen saisi korjattua jotenkin. Nyt poika ei voi kun odottaa, ja toivoa parasta, mutta myös pelätä pahinta, että sitä erityistä kelloa ei saisi koskaan korjattua. Poika pahoin pelkää ja tietää että hän ei myöskään löydä itselleen koskaan yhtä hienoa sekä täydellistä kelloa kuin tuo oli, minkä hän rikkoi. Se rikkinäinen kello hyllyn päällä muistuttaa häntä aina siitä että pitää aina ajatella ennenkuin innostuu jostain liikaa, sekä muistaa kuunnella toista ihmistä, että mitä hänellä on sanottavaa.