IRC-Galleria

Niitäpä tuli mietittyä eilen.

Melkein puoli vuotta on pitkä aika olla ilman ihmistä, joka on aina ollut vierellä. Jonka äänen on kuullut puhelimessa, joka on pitänyt huolta. Samalla pitäisi kuitenkin hyväksyä ajatus, ettei sen ihmisen ääntä ja naurua enää kuule, eikä tuoksua haista, eikä kättä voi enää koskettaa. Kun joku on lopullisesti poissa.

Otetaanko jotkut ihmiset meiltä liian nopeasti pois? Vai pitäisikö vain olla kiitollinen niistä vuosista, joita meillä oli? Ja onko meillä vain tietty aika täällä, onko poislähtö ennalta määrätty joltain taholta? Enpä tiedä, eikä toisaalta kiinnostakkaan. Jäljellä on vain ikävä, ja pieni syyllisyys siitä, etten ollut mummon luona, etten vienyt pientä tytärtäni tapaamaan isomummoansa.

Mummon poismeno on myös herättänyt pelkoja. Pelkään että papalle ja äidille käy jotain. helppo toisten on sanoa: Eihän niille nyt yhtäkkiä mitään tapahdu. Ei pitänyt tapahtua mummollekkaan. Ei mummolla ollut mitään hätää. Sitten yhtenä päivänä vain kaikki romahti. ihmisen elimistö on viheliäinen, voi pettää milloin vain. Ihan yhtäkkiä päättää, ettei jaksa, ja riistää meiltä rakkaitamme.

Totta on että sain pitää mummoni paljon pidempään kuin moni muu omat isovanhempansa, ystävänsä, lapsena tai äitinsä. Niitä muistoja yhteisitä päivitämme vaalin rakkaudella, vaikka vielä muistaminen sattuukin. Ei se silti muuta sitä, että tämäkin suru on suuri. Minulle sinun pieni huolesi voi olla suuri suru, niin minä maailman pahan näen. Joillekkin vain yhdentekevät asiat on toiselle tärkeitä.

Näin unta, että mietin kynttilän sytyttämistä, joten meidän terassilla palaa taas tänään mummolle kynttilä. Se on ollut mulle aika tärkeää, että meidän lyhdyssä poltetaan kynttilää, aina kun siltä tuntuu. Koska mulla ei ole paikkaa missä pysähtyä muistelemaan.

Kiitokset kaikille, jotka ovat kulkeneet rinnallani tai surreet kanssani tämän puoli vuotta. Rakas, äiti, siskot, rakkaat ystäväni Sanna ja Sanna.