IRC-Galleria

Alkaa pikkuhiljaa tuntua aika raskaalta haudata niitä ihmisiä, jotka on mulle kaikista rakkaimpia.

Seurasin vierellä, kun mun äitini tila huononi vuosien mittaan pahenevalla vauhdilla. Ja lopulta käytännössä koko homma lopahti lääkärien virheeseen. "Me opitaan jokaisesta uudesta potilaasta." Enkä mä niitä vihaa.

Sitten ihan tuulesta temmastuna pari päivää ennen, ku mun piti mennä grillaamaan kesän ensimmäiset myöhästyneet makkarat parhaan ystäväni kanssa, itse retki ja kaikki retket sen jälkeen peruuntuu. Täysin tyhjästä.

Monta kertaa kuullu sanottavan, että se on helpompaa hyväksyä sairaan ihmisen menehtyminen, kuin se, että ihminen menehtyy arvaamatta tapaturmassa.

Ei noita voi verrata. Se sattuu aina niin loputtomasti, että ihan turhaa puhetta. Molemmat kokeneena selkeetä. Olisin mieluummin ollut kokematta.

Ystäväni isoveli näyttää samalta kuin ystäväni. Yli puoli vuosikymmentä vanhempi. Se otti mua kädestä. Se tiesi. Se oli lähes neljännesvuosisataa katsellut, kun leikin yhdessä sen pikkuveljen kanssa. Se tiesi, että sukulaisuussuhteet ei aseta sitä rajaa kuinka tärkeitä ihmiset voi olla.

Kukaan ihminen ei enää ikinä pelaa Bubble Bobblea samalla tavalla mun kanssa. Vaikka toinen mokais, niin toinen tulis aina ja hoitais kaiken. Pelastais.

Kukaan ei enää hae mulle sateenvarjoja.