IRC-Galleria

Olin edesmenneen parhaan ystäväni lapsen kolmivuotissynttäreillä. Se oli kasvanu tosi paljon. Kattelin siellä samoin vanhoja valokuvia musta ja kaveristani vuosilta, jolloin oltiin yhdessä vielä hirveen pieniä. Leikittiin ja tehtiin kaikenlaista. Olin sillon kai ihan onnellinen. Oli syitä olla.

Sitten musta on tullu tämmönen. Iso. Tyhmä. Enkä oo enää onnellinen.

Kattelin sitä pikkusta ja tajusin vihdoin kuinka surullista on katsoa vierestä kun oma lapsi kasvaa vanhemmaks. Siitäkin pienestä kivasta pojasta, joka olin joskus, tuli jotain tämmöstä. Olisin omalle isälleni mieluusti vielä se viaton pikkunen. En oo enää kovin kiva nykyään.

Maailma on surullinen. Ja se on vielä paha ja epäkiitollinen. Onneks on niitä, jotka näkee valoa.

Oon kohta kolmekymmentä. Vaan numero koko ikä. Tuun mun aivoillani olemaan ikuisesti lapsi. Kun joskus kuolen niin varmaan itken ja huudan äitiä.

Ehkä en halua nähdä oman lapseni kasvavan isoksi. Ehkä en halua sitten lapsia. Ja yksin niitä olis aika hankala tehdä. Kuka ihme haluais edes viettää elämänsä aikuisen lapsen rinnalla?

Olin samassa tilanteessa kuin melkeen kymmeniä kertoja aiemmin. Joku tapahtuma. Töissä siellä. Melkeen tietonen siitä, mitä olen tekemässä.

En ehtiny nukkua edellisenä yönä paljoa mitään, kun sähläsin viime hetkellä yhden asunnon tyhjentämisen kanssa. Juoksin lopulta perjantaina iltapäivästä junaan varmaan maailmanennätysajassa ja jopa kaikki kamat mukana. Sillon riitti vielä hetki energiaa.

Paikanpäällä hyvin nopeasti tilanne selkeyty sen verran, että se oli epäselkeetä. Muuttuvat tekijät muuttuu ja tiedonpalasia liitelee ties missä. Aivan sama. Työvaatteet päälle ja ladulle.

Ois ehkä pitäny epäillä jotain siitä, että oli vaikeeta fokusoida silmiä yksityskohtiin. Joku oli pielessä jo alusta asti. Onneks ei tapahtunu mitän ihmeempiä. Paitsi pääsin toteemaan, että ovella ihmisten henkkareiden tarkistelu on just niin perseestä kuin mitä mulle jo kymmenen vuotta sitte varoteltiin. Onneks sitä ei kestäny kauan. Mitään muuta ei oikeen ollut. Rauhallista aina siellä, missä sillä hetkellä vetelin.

Kun pääsin vuorosta, ni löysin itseni revityn roudaamaan jotain tuoleja ja pöytiä. Ja melkeen rikoin ranteeni. Näemmä edelleen hajalla heti jos taivuttaa sitä pienen painon alla. Onneks en ikinä päädy lääkäriin asti näyttämään sitä. Siinä roudatessa tuli silti kans fiilis, että oon ihan totaalisen puhkiväsyny ja pihalla. Lähimuisti oli alta sekunnin. Näytin varmasti fiksulta. Olin pihalla. Olisivat mieluummin hankkineet lumiukon sinne.

En saanut yön aikana unta varmaan yli paria minuuttia. Muistan joka ikisen äänen jokaiselta tunnilta. Ja kun lopulta totesin, että jos sitä nyt sit luovuttais ja kattois kelloa, niin se oli just minuutilleen sen verran, kuin mihin aikaan olin ajatellut nousta. Kaunista ja kaoottista. Ja ihan liian tavallista. Haluisin osaa nukkua.

En ollu aamulla väsynyt ja luulin, että kaikki on ok. Kuitenkin mitä pidemmälle päivä meni, niin sitä heikompi happi oli. Kaikki oli raskaampaa ja vatsa oli koko ajan enemmän ja enemmän sekasin. En saanut aikaan keskustella juurikaan ihmisten kanssa, kun oma olo oli liian huono sosialisointiin kunnolla.

Ja harmittaa tuhannesti, että mestoilla oli vanha tuttu tyttö, jonka olisin halunnut tavata pitkästä aikaa. Jutella sen kanssa vaan ihan jotain satunnaista. Kun ois ollut mahdollisuus. Ja aikaa. Mutta ei.

Ja en enää tiedä missä vaiheessa. Mutta kävelin jossain vaiheessa yhden toisen tytön ohi ison salin poikki. Tiesin siitä hassuja juttuja tutun tutun tutun takia. Se katteli mua hetken kun tallustelin eteenpäin. Mutta kun käänsin katseeni sitä päin, niin se käänsi oman katseensa pois. Näytti kyllästyneeltä. Ja se istu yksin ison pöydän ääressä. Ja mä hymyilin hiljaa. Ja kävelin pois.

Tajusin varmaan vasta sata vuotta myöhemmin, että mun ois sillä hetkellä pitänyt istua sen viereen ja naurahtaa, että onko tylsää vai mikä on. Kaikkiallahan on juhlat. Tiesin siitä tytöstä muutenkin sen verran, että se olis voinut jopa piristyä siitä. Tai toisena vaihtoehtona panikoida ihan saatanallisesti, mutta no niin no. Mun on aika helppo ymmärtää sellasta mielentilaa, joka pelkää toisia. Onneks on känni. Ja hassut vaatteet. Äläkä kerro kellekään: Sillä tytöllä ihan sama.

Helppo piiloutua siten, että on esillä.

Juuri kun mun piti mennä kattomaan yhtä bändin esitystä, jonka olisin halunnut nähdä varmaan eniten vuosiin samantyyppisissä tapahtumissa niin EI. Makasin sohvalla tuhannen jäässä, vatsa totaalisen ympärikääntyneenä ja joku totaalinen kaiken valtaava kipu koko ruumissa. Ja ympärillä tuhat vierasta ihmistä. Ja särkylääkkeet loppu. En pystyny edes liikkumaan tai pitämään silmiä auki.

Kaikki ulkovaatteet päällä ja oli pakko ristiä jalat yhteen, kun muuten tuntu, että ne jäätyy. Ympärillä ihmisiä pelkissä alusvaatteissa. Ja koko ajan sattu. Aivan sairaalloisesti. Enkä pystyny pyytämään keneltäkään oikeen jeesiä. Kattelin ympäri huonetta aina välillä hetkittäin. Tuttuja, mutta liian kaukana. Ei pystyny huutamaan.

Jossain vaiheessa puolituttu tuli juttelemaan, että näytän hirveeltä. Kysyin siltä totaalisen kärsivällä äänellä, että jos se pystyis hankkimaan mulle jotain helvetin vahvoja särkylääkkeitä. Ja eikö mitä. Se ois mieluummin kantanut mut parin kerroksen päähän punasen ristin hoitsujen luo kysymään sitä samaa kyssäriä. Mun aivot oli niin hajalla, että en saanu enää mitään järkevää sanaa suustani tai muotoillu toiveitani järkevästi. Helvetti, pääsisin sinne ihan omin saatanan jaloin ellei ois riskinä, että laattaan tai paskon about housuihini jos nousen vittu siitä saatanan sohvalta. Halusin vaan ensisijasista kivuista ja siitä vitun kuumeen aiheuttamasta jäätymisestä eroon. Liian paljon toivottu.

Meni hermo. Ja itsehillintä. Annoin kivulle myöten. Sanat takertu kurkkuun ja kyyneliä alko virtaamaan silmäkulmista. Tapahtu just se, mitä en halunnut, että missään nimessä tapahtuu. Muutun heikoks ja hajonneeks vieraiden ihmisten edessä. Oisin halunnu olla muualla. Joku muu. Mutta ei. En pystyny edes juuri pyyhkimään naamaani, kun pidin käsiä ulkotakin sisällä jäätävän kylmyyden takia.

Ei, pliis, tätä. Ei näin...

Sain vedettyä sen verran happea keuhkoihin, että sain järkevällä äänellä suostuteltua sen kaverin vaan hakemaan mulle lasin vettä. "Oon ihan kunnossa." Joojoo.

Ihmiset vieressä katteli eivätkä välittäneet, kun joku helvetin niille tuntematon pelle sekoaa. Oisin halunnut pois sieltä enemmän kun mitään muuta. Tai no. Ehkä vielä enemmän, että se kipu loppuu.

Ja en vain kuvitellut edes silmät kiinni sitä, että näytin pahalta. Joku täysin sinisilmänen nyyppä pamahti jostain jossain vaiheessa ja kysy viereisiltä tyypeiltä "pitäiskö tolle yhelle tehdä jotain?". Sille vastattiin vaan, että antaa herran olla, sillä on vaan vähän kuumetta. Voi kuinka ihanan totta.

En näytä tosiaankaan kaikista vieraimmille ihmisille mitenkään hirveen mukavalta hepulta. Apua tuskin saa iisisti. Ei edes vaikka on avoimesti itkevä nuori söpö tyttö. Sekin tuli todettua. Viereen pamahti jossain vaiheessa tyttö täysin kyynelissä, kun oli saanut vähän fyysistä palautettu näemmä esimieheltään. Olin niin heikossa hapessa etten pystyny tekemään mitään. Mutta so what. Ei kukaan muukaan, viitsinyt. Paitsi yks kaveri. Ei tarvinu kovin montaa sekuntia pitää silmiä auki sen kohdalla, että näki, että se on taas näitä jätkiä, joista tulee hyviä isiä.

Ja olin siinä varmaan kolme tai neljä tuntia. Sitte vihdoinki näin tutun ehkä viiden metrin päässä, jolle lähetin tekstiviestin, että oisko sillä edes mahdollista hakea mulle särkylääkkeitä. Ja lopulta se toi niitä. Esitin, että asiat on paremmin kuin miltä näyttää. Koska oikeesti en halunnu pilata kenenkään hauskaa iltaa. Jos kärsin, niin kärsin mieluummin privaatisti. Aina.

Vittu.

15 minsaa niiden särkylääkkeiden jälkeen ja pystyin kävelemään omin jaloin taas. Onneks en sit saanu niitä pilsuja tunteja aikasemmin. Pelko omasta heikkoudesta ja muista ihmisistä aiheuttaa joskus näemmä vahvoja fyysisiäkin oireita. Kuten esimerkiksi helvetillistä kipua. Hienoa.

Seuraavana päivänä valehtelin pari kertaa, että olin ihan fine. Lopulta esimies taputti olkapäähän ja totes, että ei tartte delaa. ... Ellei se ois tehny niin, ni oisin varmaan päätyny työvuorooni ihan normaalisi siinä aivan sairaassa kiputilassa. En tiedä oisko ollu kanttia mennä erikseen sen luo ja sanoa, että en oikeesti pysty. Onko pakko pelätä omaa heikkoutta noin helvetisti... Ja muita ja muiden ajatuksia... Ja onko vittu pakko aina olla jotain aivan muuta...

Ei jaksa. Suutun vaan. Aggressiivisuus defenssinä. Jos joku kysyy, niin ole vitun epäkohtelias ja hostiili takas. Best way to make friends. Näin sen jo sieluni silmin. Jos se yks ihminen, joka teki kommentin mun kuumeisesta tilasta ois kysyny sunnuntaina, että oliko parempi olo, niin olisin luultavasti vitun töykeesti vastannu sille, että vittuako sille kuuluu ja toivottanu paskaa päivänjatkoa. Ja siis toi kaikki täysin siitä huolimatta, että en ollu sille ihmiselle ollenkaan vihanen. Ois vaan ollu tapa irrottautua.

Ja se tyttö, jolle en sitten sanonut mitään. On tavallaan lohdullista tajuta, että teen edelleen lähes kolmekymppisenä samoja lapsellisia virheitä, joita sinisilmäset ujot hupsut tekee pitkin nuoruuttaan. ...harmi, että näin vanhempana kaikki maksaa aina enemmän. Ja aika vie mahdollisuudet.

Meni jo.

Joo. Ei näin. Syytän kirjastotyöntekijöitä. Syytän Suomen animepiirien offshoot rehausskeneä. Itsehän en koskaan.

Tai no. Jos nyt analysoidaan vähän paremmin, niin kaikki on ollu sen arvosta tähän mennessä. Tullu nähtyä toistaan hauskempia ihmisiä ja tehtyä toisiaan hölmömpiä uusia asioita ilman väliä ympäröivästä maailmasta. Vähän irrallaan kaikesta. Jei.

Jos vielä onnistuis olemaan missaamatta pakollisia opinnäytetyötunteja ja osatehtäviä koulun puolelta, ni kaikki olis vieläki täydellisempää. Ihan sama. Apteekista saa kuitenki Buranaa.

Oon selkeesti missannu jotain. Kaverit on jo vuosia pelannu pöytäroolipelejä aina väliajoin ja en oo koskaan mitenkään ollu kinostunu niistä seteistä. Vuos sitten tosin mietin, että vois olla kivaa. Kuitenkin vasta tän vuoden vaihtumisen hetkellä totesin näille tyypeille, että joo, voisin kokeilla. Ja helvetti. Sehän oli hyvä veto.

Tää pieni kaveripiiri oli alottanu tilkan aikaa sitte hauskan scifitaustasen pelin ja pelannu sitä omilla hahmoilla pari skenaariota. Mutta just nyt tilanne oli hyvin muuttunu, et oli tyhjä tilanne, josta jatkaa hyvin. Kaiken lisäks näiltä sankareilta puuttu pilottihahmo. Ja loin sitte salakuljettajapilotin pohtimalla viikon verran, ja ite pelisessiossa olin kännin ja krapulan välimaissa ja kirjotin nopeesti loogisen taustan sille hahmolle. Ja pelinjohtaja kirjotti mut sisään siihen maailmaan ja muiden pelaajien keskuuteen ilman ongelmia, koska se mun hahmo oli pilotti, jolla oli oma alus. Eli just jotain, mitä tarvittiin anygays. Jei.

Olin kattonu kolme sekuntia jotain pöytäropeohjeita, et miten tommosta pelataa, eli osasin silleen odotella, et tulee jotain olennaista ja yhdistelin sit oman hahmon taitoja sopiviin tilanteisiin. Ja pääsin heittelee noppaa heti ku mun hahmolla oli just sopivaa taustaa pariin keissiin. Lopputulos oli harvinaisen hupia. Tykkäsin heti. Löysin itteni kännipäissäni baarin naistenvessasta mieshahmolla, josta löysin lavuaariin kuseskelevan varastetun tavaran diilerin, jotta yks toinen pelaaja sais mahdollisesti lisää kamoja. Pelinjohtaja oli hirveen hyvä keksii ja kuvailee hauskoja ja jänniä tilanteita.

Ja nää muutki pelaajat näemmä tykkäs mun hahmosta. Päädyin jopa kesken session vielä painimaan yhen toisen pelaajan kanssa, ku oma hahmo oli eniten pimennossa kaikesta maailman jännemmistä seteistä, ja oli painumassa vittuhun, ku toinen hahmo yritti pysäyttää. Heitettiin sit noppaa vastakkain ja pääsin vetäsee tätä tuttua käkättimeen. Ja samalla avaamaan omalle hahmolle toooosi salaisia juttuja, ja siten sitomaan sitä vielä tiiviimmin siihen maailmaan ja tohon muiden hahmojen porukkaan. Muut kaverit tykkäs mun hahmosta ja sen toiminnasta. Jeejee. Kaikilla oli kivaa. Whii.

Nyt täytyy vaan toivoa, että mulla on tarpeeks aikaa sijottaa tohon. Mielelläni jatkan tota ja kinostaa mitä tapahtuu ja mitä kaikkien hahmoille tapahtuu kans. Sinänsä toi peli oli tavallaan hauska, ku se ei ollu semmosella tosi tiukalla d&d-säännöillä pelattavaa, vaan enemmänki tommonen, et luodaan tarinaa laajasti pelaajien toimesta ja mielikuvitus on rajana sille mitä tapahtuu. Pelinjohtaja vie aina joihinki isoimpiin keisseihin, joissa pelaajat saa sit pienen kuvailun jälkeen keksiä ihan ite, mitä ne tekee. Ja esineet on suhteellisen rajottamattomia. Niitä joko on tai ei oo riippuen hahmojen skilleistä, kuvaillusta erikoisvarustuksesta tai vaikka ympäristöstä. Ei tarvii pitää kirjaa jokaisesta vitun laastarista tai ammuksesta.

Mietiskelin siinä pelin kulkiessa, että vois kanssa olla ihan kiva olla pelinjohtaja tollasessa pelissä. Tykkäsin tänhetkisestä pelinjohtajasta ja kuulemma tää yks meidän pelaaja on kans ihan vitun hyvä. Paha sanoo. Ehkä olisin liianki tiukka. Ja onneks turha miettiä tommosia juttuja. Ei mulla oo aikaa. Ainoita hienoja asioita mussa itsessäni on ihan järkyttävä yliaktiivinen mielikuvitus anygays, ni voisin olla tommosessa ihan hyvä. Mut aika. Ei vaan riitä. Vaikken ikinä oikeesti tee edes yhtään mitään.

Miten mun kaikki aika menee hirveellä kiirellä siihen etten tee mitään?

Tänä vuonna:

-Pääsin eroon turhista toiveista, joita jahtasin viimeset viis vuotta
-En löytäny ylemmälle hommalle mitään korvaavaa, mutta ENS VUONNA UUS MAHDOLLISUUS JEEEEE
...
... ...
... ... ...

Voi vitun urpo lapsi.

Taiteilijat on aina hyötyny tuskasta ja synkistä ajatuksista.

Nope.

Muu maailma on hyötyny niiden tuskasta, koska se on ollu syynä taideteoksien syntyyn, jotka on parhaillaan antanu koko maailmalle jotain.

Olisin varmaan aika taiteilijamaisessa kunnossa just nyt. Dopamiinia nostavat aineet on siitä hauskoja, että ihan sama mitä niillä haetaan, ni ne vaikuttaa aina tunnevasteeseen. Mikä vitun sana toi ees on?

Oon väsyny fyysisesti. Takana luoja ties kuinka pitkä aika pohjatonta tyhjyyttä. Elää maailmassa, jossa mikään ei anna enää mitään. Se paskalle vitsille nauraminen tuntuu oikeesti yhtä vähäpätöseltä ku hengittäminen. Paremmat vitsit ei jaksa edes kiinnostaa. Neki vaatii aina melkeen enemmän resursseja, ku mitä ne antaa.

Toki. Oon aina ollu tasalämpönen sato tulta tai jääpiikkejä. Oon rauhallinen tilanteissa, joissa muut menettää hermonsa. Mutta sit taas jos ite menetän hermoni, ni sit taivaat räjähtää.

Sama pätee ihan kaikkeen tunnemaailmaan mun pään sisässä. Mua on tuhannen vaikee yllättää millään. Jos nään kadulla moottorisahalla teurastetun pikkulapsen, ni saatan todeta, et nyt on näin tällä kertaa, eli jospa sitä soittais sinitakit paikalle. Mutta sit ku se pikkulapsi tallusteleeki kirkkaassa aamuauringossa kadulla isän ja äidin välissä niitä molempia kädestä pitäen, ni mun silmistä saattaa lähteä Niagaran vesiputoukset ja jalat karkaa alta.

Mutta noi myrkyt. Ne buustaa ääripäitä. Kaventaa toki sitä ei kenenkään maata. Helpompi siirtyä jolleki puolelle rajaa. Aika harvoin mä kuitenkaan hysteerisesti nauran. Oon usein sillä puolella rajaa, jossa on sateinen yö.

Just nyt. Tää fyysinen väsymys. Ikuinen menneisyyteen tuijottaminen. Ja ne kaikki tahot elämässä, jotka vaan vaatii, toivoo tai pyytää multa jotain. Kalenterissa ei mitään. Sääennuste lupaa sadepilviä.

Näytän varmaan ihan rauhalliselta. Mutta pään sisällä joku kirkuu niin lujaa, että mun korvat meinää räjähtää irti. Ja helvetti silti. Mä teen jotain koulutehtäviä ja suunnittelen jos lähtis illalla näkemään tuttuja ulos.

Mitä? Seesteinen elämäntapa auttaa sisäisiin ristiriitoihin. Mennään toki tekemään, kun jotain on hyvä tehdä. Ei se huuto lattiaa potkimalla lakkaa.

No loppuis ainaki vähäks aikaa. Vaan, jotta vois alkaa toki uudestaan. Ihmisillä vastaavissa tilanteissa on vaan yleensä se joku hetki, missä ne menee lopulta yli kaikkien rajojen. Ja sit seuraa aina jotain isoa. "Kiitos riitti. Hauleja aamupalalla lutkust inee."

Maailmalla dopamiinia buustaavia lääkeyhdisteitä ei yleensä suositella käytettävän jos ne aiheuttaa vahvoja negatiivisia tunne-elämyksiä. Suora kytkös kuolleisuuteen kai. En osaa sanoa tekeekö ihmiset itsemurhia enemmän täysin tuskankitkerässä tilassa vaiko vasta kun ei tunnu enää miltään jatkaa olemista. Onneks oon ite niinki onnellisessa, tai no voi sen toisinkipäin ajatella, tilassa, että oma itsemurhariski on nolla. Ei pysty. Ja koko elämän mä oon tottunu elämään surun ja murheen kanssa. Sitä on tässä maailmassa just tasan niin paljon, että ei oo heti keneltäkään loppumassa, joka haluaa sitä kokea.

Ja joskus, ihan, vittu, joskus, mä kyllä hymyilen. Hiljaa kauniisti sydämellä. Silloin, kun et ole näkemässä.

Mutta jos nää jotkut hetket, mitä mun silmien takana tapahtuu, vois jakaa. Joku toinen vois yrittää olla. Olla niin, että elää, vaikka joka paikkaa musertaa aivan suunnaton tuska.

Mutta turha valittaa. Se äiti, jonka pieniltä lapsilta joku ihmishirviö katkas kaulat äsken, voi kertoa paremmin kuinka sattuu. Vaikka silti. Voin mä todeta. Oon menettäny rakastamani asiat. Oon menettäny rakastettuni. Oon menettäny tulevaisuuteni.

Realistina silti voin todeta joka ilta: Huomenna saattaa olla parempi päivä.

Meinasin olla myöhässä viime viikolla. Menin suihkuun ja tunnin ajan olin putoavassa lentokoneessa uudestaan ja uudestaan miettien ulospääsyä.

Mun mieleni on sellanen, että voin uppoutua lukemattomiks hetkiks johonki ihan muualle, ku missä oikeasti olen. Mieli kuljettaa mut galaksin toiselle laidalle hetkessä, ja toisessa samanlaisessa hetkessä halki ajan.

Välillä siitä on hyötyä. Useimmiten ei. Mutta suurin juttu siinä on, että voin elää elämiä ja tilanteita, joissa olen ollut tai en koskaan tule olemaan. Ja mä tunnen vahvasti. Pahimmillaan istun hautajaisissa ja koen kaiken sen uudestaan, minkä olen jo aikasemmin kokenut. Olen melkeen siellä. Nään ja tunnen kaiken.

Ei tarvitse kun jonku satunnaisen asian, joka vaan laukasee mun ajattelun. Ja sit kuluu aikaa. Oon muualla. Ja liian usein en missään hauskassa paikassa. Luen uutisen nälkää näkevistä lapsista pimeimmässä Afrikassa. Ja sitten pufff, olen siellä. Katson vierestä, kun langanlaiha äiti hautaa pientä tytärtään. Enkä voi tehdä asialle mitään.

Ja sitten toisella hetkellä olen jossain, missä vaan. Halaan jotain ihmistä. Ja siinä on parasta olla. Ja silti se ei ole mitenkään todellista. Haave. Toive. Muisto?

On vähän vaikee jakaa se, mitä pään sisällä liikkuu. Ei halua päästää sinne ketään. Ei halua antaa muiden nähdä tai missä olen, mitä tunnen tai mikä olen.

Tosi heikko. Tosi vahva. Ulkona ajasta ja paikasta. Vähän ehkä...

Se8n.

Vali vali vali vali vali vali vali vali...

Kaikki on paskaa paitsi kusi. Maailma on mua vastaan, yyyyyh. Mun sydän on musta ja koko maailma on... vittu, hatusta.

Oon ilahduttavan epästabiili. Mut se onki hupia. Ja on aina ollu. Jos oon menny vuosien saatossa huonompaan suuntaan, ni eipä oo ollu hirveesti asioita viemässä parempaan. Ja ainahan mä oon ollu, se, joka tekee ne virheet, joita muiden ei sit tarvitse tehdä.

Joskus, aina välillä, vielä onnistun. Tiistaina olin keikalla soittamassa ja laulamassa. Oltiin ekana lavalla ja laitettiin ilta käyntiin. Oltiin ihan hyviä. Muutkin oli. Loppuillasta oli enää hardcoreimmat kuuntelijat paikalla. Muut esiintyjät oli jo lähteny. Baari oli vielä hetken aikaa auki. Laitettiin kavereiden kanssa sähköt laitteista pois. Vedettiin Niin minä neitonen... ja koko yleisö laulo mukana ringissä keskellä lattiaa. That's how you end it.

Joskus, aina välillä...________________________________

________________________________Kaikki on ihan hyvin.

Kävin Tampereella ilmasen viinan bileissä. Ja mulla oli siellä kymmenien ihmisten seurassa niin yksinäistä, et lähin sieltä kävelylle ulos pitkäs aikaa ja join vaan omia.

Kun bileet vihdoinki loppu, ni musta oli sentäs silti hyötyä. Autoin pakkaamaan kamat veke sieltä. JA! yks ihminen oli sen verran sydän syrjällään, että kävin juttelemassa sille, jotta se piristyis. Olin vaan niin humalassa, et oli vaikee puhua kunnolla ja kuulostaa selkeeltä ku sammals. Mutta kaiken sen mun yrittämisen jälkeen jossain vaiheessa katoin sitä tyttöä ja totesin "mä oon kyllä selkeesti tosi huono tässä (piristämisyrityksessä)". Ja sit se tyttö repes vihdoinki nauramaan. --> Eli olinpas sittenki PARAS!

Ja en tykänny joistain ihmisistä siellä ollenkaan. Sit piti muka esittää kaikille, et on mukavaa. Oli perseestä. Onneks vaan välillä. Kivojakin ihmisiä oli. Miu.

Haluun halin. Syliin. Semmosiin paikkoihin, joita ei enää ole. Vieläkö on mun pakko jaksaa täällä yksin näin, ystävä rakas?

Elikkäs. Oon todella pitkästä aikaa näemmä lupautunu lähtemään keikalle, ja tällä kertaa kyseessä on jopa ei jonkun firman kaoottiset pikkujoulut eikä Maijan ja Jannen ruusuisat häät, vaan ihan muuten vaan semisti vapaamuotonen rock/folk/pop/taidepläjäysSEKOILUtapahtuma.

Me polkastaan ilta käyntiin kahen jonku randomin tyypin kanssa joskus kasin pintaan ja soitellaan joku ehkä tunti+? (Toinen niistä kavereista on entinen linnakundi ja toinen taas vitun tiukka veitsenkäyttäjä. Truu stoori.) Sit ilta jatkuu parin muun porukan toimesta. Jotka on ite asiassa MAHDOLLISESTI ihan hyviksiä. Tosin tää mun linnakundikaveri on lauteilla vielä loppuillasta toisessa porukassa isommassa kännissä. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, ni soittoa saattaa olla suht spontaanistikin pitkin iltaa. Näkee sit paikan päällä. Ehkä maybe, ehkä maybe. Soittojärjestyskaaos ja hevoset lippuluukulla.

Mulla on ollu viime viikkoina järkyttävin aikapula suunnilleen koskaan, eli oon aivan liian vähän valmistautunu tohon hommaan, enkä vieläkään muista ulkoa ku ehkä suunnilleen kymmentä prosenttia biiseistä. Tai edes muista, mitä oon menossa esittämään. Tai jotain. Tulee muuten olemaan hauskaa.

"Mikä tää biisi on? Millä tää alkaa? Mikä mun nimi on?", saattaa olla joka toisen biisin teema omalta kohdalta. Jipii. TAI SIT UUDELLEENSYNNYN ENNEN KEIKKAA JA OON PARAS! Ihan yhtä mahdollista. Betting is open, boys and girls.

Ja niin joo. Laulelen suurimman osan meidän setistä ja ehkä esitän muka osaavani soittaa kitaraa soittamalla paria eri sointua taiteellisesti tekemällä siitä soittamisesta hirvittävän vaikeen näköstä. (Koska se on. Mulle. Koska en tiedä salee, mitä oon tekemässä.)

Meidän setissä on enimmikseen folkkia, irkkumusaa, merihenkisiä biisejä, pari pop-iskelmää ja "Suurta Taidetta". Jos yleisö on tarpeeks vaikeeta, ni heitetään yks Morrisseyn biisi sekaan. (Ja sit itketään. Ja nauretaan. Ja kirotaan naama punasena maailman hirvittävyyttä. Koska, miksei?)

Jos oot siis ens tiistai-iltana 30. päivä tätä kuuta Helsingissä vailla tekemistä ja pidät itsensä sivistämistä uusiin kulttuuritempauksiin tutustumalla todella fiksuna ja filmaattisena toimintana, ni tuu ravintolalaiva Wäiskiin. Voidaan opettaa sulle pari biisiä, joita voit lauleskella keskenäs aina iloja ja suruja kohdatessas.

Narikka on 3e. Ota kalja tai sata kaveriks, ni seuraava työpäivä tuntuu enemmän aidolta elämältä. Eiku ihan oikeesti, ota jallu tai rommi ja lähe siitä eteenpäin. Mä otan ainaki. Ei oo penniikää kii koko hommassa, mut jos kaikki kusee, ni linnakundi joutuu varmaan taas myymään persettä tai kääntämään jonku mummon. Mulla on illassa kiinni vaan mun pa-vehkeet, ku niitä käytetään äänentoistoon. Ja ne on vaa menoerä. Koska salee levii käsiin.

Ps. Jos jotain on joskus tippaakaan kinostanu nähdä meikäläinen lavalla, ni nyt on harvinainen mahdollisuus, ku mä en ikinä oo juuri missään julkisissa mestoissa tykittämässä. (Soita toki heti jos haluut firmas pikkujouluihin juomaan glögiä ja kertomaan huonoja pilluvitsejä. Lupaan muidenki bändiläisteni puolesta, et me ei tulla jos ei jakseta!) En lupaa tällä keikalla omasta laadusta mitään. Paitsi toki, et lopputulos on laadukasta plus miinus kuun ja tähtien asennot. ++ Mulle tarjotut ilmaset tuopit ja Linnanmäen hupirannekkeet.

Pps. Kirjotinki salaa tän melkeen saman tekstin Fuckbookkiin. Ite tapahtuma on tää: https://www.facebook.com/events/270695186464137/https://www.facebook.com/events/270695186464137/

ois pitäny vvvvvvvttttuuuuuuuu käyttää hashtageja vaan joka paikassa. tää ois niin #artistimaksaa