IRC-Galleria

Ei toi oppari varmaan itteään kirjota. 20. päivä pitäis olla valmis. Oon kirjottanu tota kaks kertaa aiemmin. Ei tuu kiire. Jos alottais. Onhan näitä tunteja ihan kivasti käytössä kyllä vielä.

Istuin nyt viis tuntia koneen ääressä alottamassa opinnäytetyön kirjottamista. Ei onnistunu. Huomiseks ois pitäny antaa opelle puolvalmis työ ja 20. päivä pitäis mennä esittelemään tota. Saatan antaa ittelleni pienet aplodit jos oikeesti onnistun käyttämään yli neljä vuotta koulussa ja sit jää valmistumatta opinnäytetyön takia. Hienoa. Todella hienoa.

Onneks ei tunnu paskalle tai mitään.

En edes tiedä miten taas näinä viimesinä päivinä oon jotenki alkanu miettimään ihan vääriä tyttöjä mielessäni. Tänäkin aamuna heräsin siihen, että tää yks tyttö katto mua vierestä väsyneenä ja pyys, että voisinko lopettaa riehumiseni. Kun olin jotain rageemassa unessa joilleki pelleille.

Ihan normitilanne. Samanlainen väsyny katse. "En tykkää tosta, mitä aina teet, lopeta."

Sitten tänään päivällä töissä en oikeen saanu muuta aikaan ku uneksittua elämättömistä elämistä. Kävellessäni kotiin huomasin, että kaikissa niissä mun mielikuvitusmaailmoissa, joissa jotenkin elelen tän yhden tytön kanssa, niin me ei kummatkaan olla yhtään onnellisia. Eikä kai koskaan olla oltukaan mun aikasemmissakaan ajatuksissa.

Eihän se ihminen mikään kovin onnellinen ollukaan. Mutta olin ja olen sen mielestä kyllä vieläkin surullisempi tapaus. Vaikkei niin aikojen alussa ollu.

Sai se mut silti aina välillä nauramaan.

Toivoton hölmö.

Kannattais ehkä mennä nukkumaan. Vihdoinkin, kun on vuoden loppuun asti ainoastaan aikaa saattaa koulussa kaikki opinnot sun muut loppuun, niin sitten huomaa, että ei riitä vuorokaudessa tunnit eikä ruumiissa jaksaminen. Hienoa.

Työharjottelun tunkeminen samaan aikaan opinnäytetyön ja parin kurssin kanssa ei sinänsä tunnu ajatuksena kovin ihmeelliseltä. Tosin opparin pitäis olla valmis kahenkymmenen päivän päästä ja oon nyt työstäny sitä kahen päivän ajan vasta kunnolla. Hyvinhän tää menee. Työharjotteluun liittyy vähintään yks kehittämistehtävä, jonka näemmä yritän tehdä kunnolla. Lopputuloksena, että teen ihan samaan opinnäytetyöpohjaan yhtä tiivistä tutkimustyötä kaikkine opparivivahteineen työn puolesta. Eli toista opparityötä samaa aikaa. Mikä vaatii tietenkin miljoonien aineistojen kalastelun ja homman luonteesta liittyen uusien sisältöjen luomista, kun aihepiiri on aika kartottamatonta maastoa. Loistavaa.

Ei siinä jos vaan kävis töissä ja tekis ku ois siellä. Himaan lähtiessä vois unohtaa kaikki työjutut. Mut sit taas mun kohdalla jokaiselle aamulle mun on pakko, omasta mielestä, keksiä jotain uutta ja nerokasta tarjottavaa, ni lopputuloksena on, että mietin kotona melkeen kaiken valveillaoloajan noita työhön liittyviä kysymyksiä. Luen jotain palvelumuotoiludadaa yöhön asti. Aivot menee rullalle. Miten helvetissä pystyy irrottautumaan ja saamaan enää ajateltua ja kirjotettua tota omaa opparia? Huoh. Noi pari kurssia tehtävädeadlineineen ei hirveesti auta. Eikä keikalle meno, ku pitäis ehkä osata soittaa ja laulaaki jotain. Eikä kalastuksenvalvontahommat öisin (tosin nukkuminenhan on heikoille).

Nyt tänään oli eka päivä ku tulin töistä ettei ollu pää kipee eikä tarvinnu mennä makaamaan sänkyyn kaheks kolmeks tunniks. Kaks edellistä päivää ei pystyny illalla tuottamaan enää mitään. Kirjota siinä sit opparia, ku ei fyysisesti pysty.

Ja sitähän ei missään nimessä pidä miettiä mitä tapahtuu vuoden lopussa. Pitäis oikeita töitä hankkia mallia ASAP, jos haluis säilyttää katon päänsä päällä. Katotaan sitä sit hei.

Ja joo, mulle saa ostaa kaljaa. Ja joo, tytöt näyttää kivoilta, ku on vähän tavallista väsyneempi. Ja joo, taidan mennä nukkuu. Kohta. Tai no katotaan nyt vielä noi huomisen hommat ensin.

Mitä helvettiä mä olinkaan äsken tekemässä?

Jotain ehkä puuttuu. Lueskelin jotain angstisten teinityttöjen maailma on paska mesta -blogeja. Ne oli hauskoja luettavia. Paljon tuttuja juttuja. Ei kaikki asiat oo niin sukupuolittuneita. Pojat ei vaan kirjottele niin paljon. Mutta niistä blogeista huomas, että kaiken sen paskan alla niillä tytöillä oli kuitenki usein joku halu tehdä jotain. Muuttaa asioita.

Mitähän mä haluisin muuttaa? Toki haluisin, että maailma ois kiva kaikille kivoille ihmisille ja ois sateenkaaria ja aurinkoa. Mut se nyt on vähän huono haave. Mitä MÄ haluisin?

...

Hiljasta.

Sovin huomenna meneväni juhlimaan synttäreitäni noin 95-vuotiaan mummini luokse. Leivoksia tai kakun vois viedä. Se ei taida muistaa, että täytän 30. Tai no. Kyl se huomaa jos se laskee.

Ihan sama. Elämä on vaan sen tuhat kertaa hitaampaa, ku mitä se oli joskus viime vuosisadan puolivälissä. Oon vieläki statuksella opiskelija tässä maailmassa. Oon opiskellu useissa paikoissa, enkä löytäny itselleni niistä mistään oikeen mitään. Ketustako minä tiedän "mitä musta tulee isona". Kiinnostuis edes jostain, ni vois ehkä jotain tehdäki. Edelleen purkaisin niitä raatorekkoja käsipelillä tuhat kertaa mieluummin, ku tekisin jotain markkinointipaskaa jossain lafkassa, jonka toiminta ei kiinnosta.

Multa jäi varmaan iso kasa irl achievementtejä saavuttamatta. Eikä pelkästään se, että oon juossu aina häissä soittamassa, joissa on mun ikäsiäni tyyppejä alttarilla. En oo edes ollu vakavassa parisuhteessa. Ei tosin, että oisin hirveesti yrittäny. Jos vastaansattuvat ihmiset ei oo herättäny mussa tarpeeks mitään tunteita, ni voi voi, vaikka musta onkin silti kiva olla joidenki hauskojen ihmisten kanssa yhdessä. Kaikki säädötkin on ollu yleensä sitä, että toinen on halunnu jotain, ja mulla ei oo ollu mitään parempaakaan tekemistä.

No joo. Voisin tehdä varmaan aika ison "en ole koskaan" -listan.

Joka tapauksessa. Mulla alkaa olla yhä vaikeempaa keksiä vastauksia ihmisille, että miksen tee mitään oikeita aikuisten juttuja elämässäni. Toki ihmisille vastaamisessa pitää tajuta, että mua ei kiinnosta se, miten joku muu näkee sen, miten mun pitäis mun elämääni elää. Mua kiinnostaa se, että ei vaan jaksais kuunnella mitään loistavia ohjeita, jotka on sen verran yksinkertasia, että lapsikin voi ne tajuta. Eikä jaksa selittää. Pääseeköhän ihmiset koskaan elämään tällä planeetalla semmoseen maailmaan, jossa vastaus, "sori, mut mä vaan en oo sinä" ois täysin validi.

No onhan sitte toki niitä emoja ja kaikkia muita vaihtoehtolapsia. (Mutta missähän on sitte ne vaihtoehtoaikuiset, joita ei lueta joko likasiks hipeiks tai muuten vaan elämässään epäonnistuneiks? Perustin miljoonafirman jätettyäni koulut kesken -tyypit ei kuulu tähän tietenkään.)

Ehkä tässä onki tää ongelma. Täytän kolkyt ja en katso tätä maailmaa mitenkään eri tavoin kuin ennen, mutta maailma sen sijaan tuijottaa takasin ihan eri tavalla.

Lahti. Menin sinne sillä mentaliteetilla, että vedän jokaista vastaantulijaa turpaan jos tekevät pikkusenkaan mitään rasittavaa. Noh, en sit pystyny olee semmonen. Oli liikaa ihmisiä, jotka oli kivoja ja kauniita ja ihmismäisiä.

Mulla oli eniten tekemistä ku kertoilin jollekin uudelle ihmisille mitä noissa tapahtumissa yleensä tapahtuu. Sit ku työvuoro oli ohi, niin en jaksanut taas puhua kenellekään. Tai sosialisoida mitenkään, vaikka olisin halunnu. Paitsi lauantaina tuhannen tuiterissa. Ja siinäkin tapauksessa olin vaan peruskohtelias ja nyökyttelin, että joojoo. Ihan liikaa VITUNPELLEJÄ noissa piireissä. Niillä ei olis mitään ongelmia, jos ne osais PUHUA. Mut ei. Eivät osaa. Kaikki on aina kaikkien muiden vika ja muut on kusipäitä ja pellejä, jotka on olemassa vaan, että asiat vois mennä pitkin vittuja. Pitäkää tunkkinne. Vitun epäterveet piirit taas. Onneks pidän itteäni tarpeeks kaukana.

Tai tarpeeks korkeissa promilleissa.

Seisoin yöllä yksinäni noin kaks tuntia Lahden dösäasemalla. Tuli vilu. Väsy. Ja yksinäisyys.

Mut ehkä oli vaan hyvä ettei kukaan ollu näkemässä.

Ja niin. Nyt ehkä kolmatta kertaa sama tapahtuma ja sama tyttö. Piti jutella sille. Sanoa edes "moi~". Siinä vaiheessa sunnuntaina, kun vihdoinkin oisin ottanu itteäni niskasta kiinni ja ettiny sen, ni loistavaa. Se oli kerenny lähtemään. Harmittaa, väsyttää.

Sillä tytöllä on hieno taito näyttää kolmentuhannen ihmisen ympäröimänä maailman yksinäisimmältä ja tylsistyneimmältä. Ja se istuu samassa mestassa aina. Ehkä se muistuttaa liikaa mua tai jotain. Mutta tykkään siitä ihmisestä jo valmiiks vaikken tunne koko henkilöä. Jee.

Mutta niin. Meni jo. Tulin kotiin. Ja olen yksin.

Oon aina vihannu ja hävenny omaa ruumistani. Tavallaan syyttä. Mutta kun se on syvällä aivoissa, ni ei voi mitään. Tarkastelin eilen taas itseäni peilistä. En jaksanu silleen itkeä, mutta katoin aika surullisin silmin, että mun kasvot on sitten koko loppuelämän epäsymmetriset. Oon tullu maahan niin lujaa, että ylähammasrivistö on siirtyny pari milliä iskun suuntaan. Eli mun ylä- ja alahuuli ei oo enää yhdessä keskellä naamaa. Ei tarvii ees paljoo silmiä käyttää. Vinossa koko turpa. Ja tätähän ei kyllä varmaan millään enää korjata.

Herkin kohta koko ruumiissa. Kasvot. Tätä naamaa kattelen sit joka aamu koko loppuelämän. Kiitos rasittava karaokebaarireissu 2015. Oisin vaan halunnu olla omassa rauhassa...

_____________

Keikka meni kai hyvin. Oltiin tavallaan pääesiintyjä ja heitettiin lavalla hampaatonta läppää. Oli parempi tarinoida jotain siitä, että yhtyeen nokkamies näyttää junan alle jääneeltä ja sen puheesta on vaikee saada selvää. Lauloin silti hyvin. Ja Magic Fingers tosi hienosti. Vähätteli itseään. Kuten aina.

_____________

Mä en niinku oikeesti jaksa enää. Ois joku kenen syliin nukahtaa ja lakata olemasta.

Jossain pään takana aivoissa tuntuu kun joku iskis jollain tylpällä esineellä ja nenää kivistää; Aina kun joudun kattomaan jotain sarjaa tai elokuvaa, jossa joku heikko istuu tai seisoo tai odottaa kuolevan rakkaan ihmisen vierellä. Ja se ihminen pikkuhiljaa katoaa hetki hetkeltä. Aika pysähtyy joka sekunnilla. Pahin mulle on katsoa jos kaikki tapahtuu sairaalassa. Liikaa.

Ehkä trauma. Jos haluaa olla kliininen.

"...Yläkerta yskii, askel ottamatta jää. Filmi pysähtyy..."

Aloin itkeä saman tien kun kuulin ton Putron biisin ekaa kertaa yksin illalla autossani joskus. Hirvee tearjerker joo. Mutta suurelle osalle ihmisistä menee yli. Ehkä hyvä niin. Mä vaan tiedän liian hyvin miltä tuntuu pelätä jokaista tulevaa sekuntia. Jatkuuko hengitys vielä? Ja koko homma tapahtuu miljoona kertaa yön aikana. Elää pelossa, surussa ja epätietoisuudessa. Ole enää tulevaa.

*Flips* Joku triggeri. Ja elän taas kaiken uudestaan.

Voin elää pääni sisällä kaiken uudelleen ja uudelleen. Kuin olisin paikan päällä. Muistan tyhmiä asioita. Jos vaan vois muistaa niitä hyviä vähän, edes pikkusen, enemmän.

Sairas ikävä. Ehkä munlaiset ihmiset on vähän erilaisia. Muistetaan jokainen pieni huomaamaton yksityiskohta. Ja sitten joku päivä ne viedään meiltä pois. Sattuuuuuuuuuuuaaaaaaaaaaaaiiiiiiiiiiiiiiiii...........

Ainakin kun on näin kamala olo, niin tuntee sentään jotain. Mutta ois toki kiva, joskus, oikeesti hymyillä. Edes ihan tyhmästi. Mutta vaikee. Kun. Puuttuu.

Lisää tätä. En varmaan ikinä valmistu koulusta, jota vihaan ja pelkään. Ei. Enää