IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Elämänkatsomus ja filosofia
Perustettu
22.1.2006
Tilastot
Käyntejä: 2722 (1.7.2008 alkaen)
Koko
25 jäsentä
Tyttöjä: 13 (52 %)
Poikia: 12 (48 %)
Keski-ikä
39,4 vuotta
Otos: 19 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 39,1 vuotta
Poikien keski-ikä: 39,7 vuotta
Ylläpitäjä
Sade
Valvojat
Sade

Jäsenet (25)

CC^psych0path1c^^KuhaWataru-`elluJukkis^rauahDwelinaOrankivp73kuutarhuriSadekatruu^murrikaaniKiusaxybo
« Uudemmat - Vanhemmat »
Koko ikäni olen syyllistänyt itseäni siitä, että vanhempani eivät pidä minusta. Aina ollaan valittamassa jostakin, teen aina kaiken väärin. Tai ainakin silloin, kun vaivaudun jotain tekemään.

Hoksasin tänään aivan yllättäen, että vika ei välttämättä ole minussa. Joo, uskokaa tai älkää, kerrankin olen tuota mieltä, mikä ei varmaankaan tule toistumaan kovinkaan useasti. Muistakaa siis tämä historiallinen hetki.

Ajatusten paljoudesta sekaisin olevaan päähäni ilmestyi yksi ajatus lisää. Entä jos vika ei olekaan minussa, vaan heissä? Ei, en nyt tarkoita lainkaan syyllistää äitiäni ja isääni. Tarkoitan vain sitä, että he asettavat odotukset aivan liian korkealle. Niin korkealle, etten ylety niihin, vaikka kuinka kurkottaisin tai kiipeäisin tikkaille yltääkseni.

Vanhemmuuden kuvitellaan olevan palkitsevaa ja onnellista. Noh, onhan se jo jonkinlainen palkinto, että synnytyssalilla vihdoin pääsee eroon raskausmahan aiheuttamista selkäkivuista ja hormonien aiheuttamista mielialan muutoksista ja eriskummallisista mielihaluista. Ja puolisokin voi vihdoin huokaista helpotuksesta, kun ei tarvitse sietää raskaana olevan akan ailahteluja. Tosin tuolla palkinnolla on varjopuolensakin: yhdeksänkuukautisen tuskan jälkeen, veren ja huudon saattelemana nainen puskee jalkojensa välistä lapsen. Lapsen, josta saa taakan loppuelämäkseen.

Tuohon kersaan kohdistetaankin sitten suunnattoman paljon eritasoisia vaatimuksia. Mukulalta odotetaan suorastaan ihmeitä, onhan se oma kultamussukka ja paljon parempi, kuin muiden lapset. Samalla pilataan oma elämä stressaamalla rakkauden hedelmästään - lapsen elämästä puhumattakaan.

Itse voin rehellisesti myöntää, että vanhempani ovat pilanneet elämäni. Jatkuva natsihallinto kotona sekä liian korkealle asetetut odotukset kalvavat minua. En ole aikoihin kyennyt suoriutumaan vanhempieni minulle asettamista odotuksista. En ole edes mennyt sieltä missä aita on matalin, enkä sieltäkään, missä aitaa ei ole ollenkaan - en ole enää edes yrittänyt, koska tiedän, etten kykene täyttämään osakseni saamiani vaatimuksia.

Ja jottei menisi liian yksipuoliseksi, olen itsekin pilannut vanhempieni elämän. En tosin niinkään tarkoituksellisesti. Jo lapsen syntymä riittää pilaamaan rakastavaisten elämän. Enää ei ollakaan lempiväisiä, vaan ollaan perhe: lasta hoitava äiti, töissä paskapalkalla raatava isä ja paskova ja itkevä mukula. Siitä on harmonia ja onni kaukana. Varsinkin, kun viidentoista vuoden kuluttua pikku kullanmurun syntymästä paljastuu, että tämä onkin vain saamaton ihminen, joka tekee kaiken aina väärin - silloin harvoin, kun ylipäätään tekee mitään.

Huomenna ajattelin skarpata. Teen läksyt ja menen lenkille. Voisin myös suunnitella jotakin mukavaa äitienpäiväksi, vain pyytääkseni anteeksi sitä, että olen suuri virhe. Ja että edes joskus toimisin niin, kuin minun toivotaan.
« Uudemmat - Vanhemmat »