IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Harrastukset
Perustettu
13.3.2005
Tilastot
Käyntejä: 2561 (1.7.2008 alkaen)
Koko
63 jäsentä
Tyttöjä: 54 (86 %)
Poikia: 9 (14 %)
Keski-ikä
33,7 vuotta
Otos: 41 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 33,3 vuotta
Poikien keski-ikä: 35,9 vuotta

Jäsenet (63)

HomotiainenorpaHRei-iidajm_-Layra-_Fatalin|[-windy-]|TirrierikreachermidoriHenohenomohejiKuroiTsubasa_Hathor__DaE_KatsPurrAngelic-R
« Uudemmat - Vanhemmat »

sarvijaakkoHuh huh!Luonut: sarvijaakkoTorstai 17.05.2012 07:23

Nyt voin sanoa et rahaa oli ja rahaa meni. Mut en malta odottaa että saan tilaamani tuotteet! (jos saan, hahaha.....vittu)

Olin myös rohkea pieni otus, lähetin useampaan paikkaan avunpyyntöjä projektiani varten. Nyt pidetään vaan peukut pystyssä että saan kaipaamaani apua.

Ja hui kun on niin kauhea kiire! Uudet harrastukset viepi paljon omaa aikaansa, rahaa yms. mut eiköhän ne tästä kunhan alkuun päästään :)

Blogia pitäisi päivittää... ehkäpä teen senkin nyt tänä yönä! o u o
Tulisi vielä se yksi nyt meseen niin kaikki olisi kivasti ainakin jonkin aikaa <3
Pitäis keksiä jotain kehittävää tekemistä kun mun pöytäkoneella olevat FFVII ja FFVI jää Espooseen, samoin kuin luultavasti mun pleikkari :(

KorianteriNäillä näkyminLuonut: KorianteriTiistai 13.10.2009 23:26

..syyslomasta on tulossa iha mukava. Kuten prinssinakkimme Emma jo ehtiki sanoa ni kerranki jotain muuta ko datausta ja läsöilyä, ihme kyllä :D

Käydään Turussa, pidetään leffailtaa, toivottavasti saadaan miittiki järkättyä johonkin väliin ja jos Niina saa vielä tulla käymään ni ~ ♥
Odotan kovasti :3

--

asiat jotka ärsyttää vol. 24938953
- mul ei ikinä oo päiväkirjassa mitää kuvia >:(
eikä mitään järkevää för den delen :3

--

Haluisin ropeilla. Kunnolla, foorumilla, angst.
En uskalla ikinä vaan tunkea mihinkään ja tuntuu etten Yujillaka osaa pelata enää tai ylipäätään kellään ilmaan mitään juonta.
Haluan että mm. Emma ja Elisa harkitsis vakavasti roolausta et saisin peliseuraa joskus >:(
Ah vammattaa. Enkä saa tota yhtä yhteisöä tosta pois.

LymieerNyt vituttaaLuonut: LymieerPerjantai 25.09.2009 00:41

Lymieer ja silti Anni sanoo:
EI JUMALAUTAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA
SAAAAAAAAAAAAATTTTTAAAAAAAAAAAAAAAAAAANNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNNn
Anz sanoo:
?
Lymieer ja silti Anni sanoo:
PELI JOSSA SORU KUOLEE ON POISTETTU JUMAVITUNHEVLETIN SAAAAAAAAAAAAAAAAAATTTTTTTTAAAAAAAAANNNNNNNNNNAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAPERKELEPERKELEPERKELE
Anz sanoo:
Ei se noin kauhee voinui olla?
Lymieer ja silti Anni sanoo:
aseqeivfq3hiprfqwcen231f2312340u9+4AaaaaaaaaaaaaaRRRRRRRGGGGGGGGGGGGGHHHHHHHHHHHHHHHH
VITTTTTTTTUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUU
SE OLI NIIN IHANAIHANASURULLINEN PELI MITÄ LUKIES MÄ VITTU ALAN AINA ITKEEE JA SE ON P_O_IS_T_E_T_T_U
Anz sanoo:
Mitä?
Lymieer ja silti Anni sanoo:
SAAAAAAAAAAATTTTTTAAAAAAAAAAAa
Lymieer ja silti Anni sanoo:
PELI JOSSA SORU KUOLEE ON POISTETTU
Anz sanoo:
MITÄ?!?!?!?
Lymieer ja silti Anni sanoo:
sdhajfoaaarrrrrrrrrrrrrrrrrrggggggggggggghhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh
vitttuvittuuvituuu
VITTUUU SE TEKI NIIN VIRHEEN KU SE MENI SAATANA POISTAA NIITÄ PELEJÄ VITTU PUOLET DROPEN HISTORIASTA ON KADONNUT PERUUTTAMATTOMASTI BITTIAVARUUTEEN
MATERIAALIA JOLLA ON TUNNEARVOA JA JOTA EI OLE MISSÄÄN MUUALLA

En oleta että kukaan ymmärtää tai edes saa selvää.

QuatermassLinnaLuonut: QuatermassTiistai 14.04.2009 08:07

Tämä tarina liittyy roolipelimaailmaan nimeltä Linna. Alkujaan se oli käsittääkseni chat-huone jossain.(liekö ollut kiss.fissä?) Minä tutustuin tuohon paikkaan vasta hyvin myöhäisenä aikana, jolloin se veteli jo viimeisiään. Muutama urhea veteraani yritti yhdessä vaiheessa elvyttää linnaa, mutta se projekti ei ottanut oikein tuulta alleen. Tuona aikana kuitenkin sain tutustua ihaniin ihmisiin, ja ehdimme muutaman pelinkin aikanamme pelata.
Tämä tarina sai oikeastaan alkunsa "uuden linnan" foorumilla(jota ei ole enää olemassa) jatkotarinana. Se jäi lyhyeksi, mutta tarina ehti muodostua mielessäni pitkälle.
Otin kirjoittaessa Linnan suhteen vapauksia joita voisi pitää sopimattomina, koska en ole aito vanha linnalainen, mutta toisaalta tämä on vain minun näkemykseni Linnasta.
Tämä on omistettu kaikille linnalaisille, alkuperäisille ja myöhemmin mukaan tulleille, mutta aivan erityisesti Krisulle ja Macculle jotka tapasin elvyttämisprojektin yhteydessä, sekä Morthaxille joka alkujaan tutustutti minut tuohon upeaan maailmaan.

Niin, ja vielä. Kirjoitan ehkä jossain vaiheessa jatkoa jos innostun. Tämä on nyt taas kerran kirjoitettu yöllä kahvin ja viinin voimalla, joten kirjoitusvirheitä hyvin todennäköisesti löytyy. Korjaan ne kun jaksan.

--

Ensimmäinen yö

Olin kaukana kotoa ja vielä yhtä kaukana määränpäästäni, kun jouduin lumimyrskyn yllättämäksi. Jäätävä puhuri viilsi ihoani, enkä kyennyt näkemään metriä kauemmaksi. Olin jo varma tuhostani.
Vaan kun lumen verho yllättäen aukesi edessäni paljastaen valtavan linnan, huomasin silti epäröiväni. Jumalat, harkitsin kääntyväni pois ja jättäytyväni myrskyn armoille!
En ole erityisen elämäniloinen mies, mutta aina kuoleman uhan leijuessa ylläni tunnen halua elää vielä sittenkin hetken pidempään. Sitä paitsi myrsky tuntui suorastaan työntävän minua kohti linnaa.

Miksikö epäröin? Olen matkannut tämän vuoriston halki lukemattomat kerrat, kesällä ja talvella. Olen metsästänyt ja retkeillyt täällä. Olisi liioiteltua väittää että tunnen seudun kuin omat taskuni, mutta tunnen sen silti pääpiirteittäin melko hyvin. Ja olen ehdottoman varma että en ole eläissäni nähnyt täällä linnaa!
Eikä siitä ollut kuin kaksi viikkoa, kun viimeksi kuljin tätä reittiä matkalla ystäväni luokse. Ainakin uskon sen olleen tämä reitti, myrsky oli saanut minut kadottamaan täysin käsityksen sijainnistani.

Yhä pelottavampaa oli huomata, että myrsky salli minun nähdä linnan edessäni, mutta kaikkialla ympärillämme lumipyry oli yhä läpitunkematonta. Aivan kuin linna olisi pitänyt myrskyn loitolla.

Se oli vaikuttava rakennelma. Valtava ja rönsyilevä muodostelma torneja, rintavarustuksia, sisäpihoja ja lisärakennuksia. Näytti siltä että linnan rakentamista ei ollut ikinä lopetettu, vaan siihen oli lisäilty siipiä aina tarpeen tullen.
Rakennustyyli vaihteli myös. Olin tunnistavinani goottilaisia kaaria ja barokkimaisia kaiverruksia. Voi, jos ystäväni olisi vain ollut mukana! Innokkaana taiteentuntijana hän olisi osannut nimetä rakennuksen lukuisat toisistaan eroavat piirteet. Enkä olisi tuntenut oloani niin kauhistuttavan yksinäiseksi tuon kolossin varjossa.

Suoraan edessäni kohosi muuri, ja sen kyljessä sivurakennus. Oli mahdotonta sanoa missä oli linnan etupuoli, mutta en halunnut lähteä kiertämään rakennusta löytääkseni sellaisen.
Sitä paitsi myrsky alkoi taas sulkeutua ympärilleni. Tuuli ei enää työntänyt lempeästi, vaan pyörteili raivokkaasti ympärilläni. Ymmärsin että minun oli päästävä sisään pian.
Sivurakennuksen suuret puiset ovet olivat lujasti kiinni, ja lumi oli pakkautunut kinoksiksi niiden eteen. Rakennuksen sivuseinällä oli pienempi ovi, joka repsotti puolittain auki. Lumi oli jumittanut senkin liikkumattomaksi, mutta onnekseni rako oli tarpeeksi suuri jotta mahduin laukkuinenikin ahtautumaan sisään.

Myrskyn huumaava pauhu jäi ulkopuolelle. Vain korkea ujellus kävi tuulen henkiessä oven läpi. Sisään pääsi vähän valoa, ja huomasin olevani hevostallissa. Voi, olisinpa vain lähtenyt hevosella matkaan, olisin jo kotona! Ystäväni oli tarjonnut minulle parasta tammaansa, mutta itsepäisenä lähdin kävellen.

Yhäkään en ollut varma pitäisinkö linnan ilmestymistä siunauksena vai kirouksena. Piinaavan pelkoni hälventyi vähän, kun löysin oven vierestä soihtutelineen.
Seuraavien minuuttien ajan hieroessani lämpöä käsiini ja iskiessäni tuluksista kipinää, ajattelin ankarasti. Yritin keksiä loogisen selityksen linnan olemassaololle.
Kenties myrsky oli harhauttanut minut kauaksi tuntemiltani mannuilta. Vai olisiko mahdollista että olen vain aiemmilla retkilläni onnistunut täysin sivuuttamaan linnan?
Ei, siinä ei ollut järkeä. Enkä muista kenenkään ikinä maininneen täällä sijaitsevasta linnasta.
Paitsi...
Soihtu otti lopultakin tulta. Lämmin hehku helli pakkasen riipimiä kasvojani.

Niin, olenhan kuullut tarinoita tämän kaltaisesta paikasta. Muistelin erästä iltaa kauan sitten majatalossa. Oli lähes yhtä paha lumimyrsky kuin tänään, ja olimme kaikki kokoontuneet takkatulen äärelle. Yllytimme joukkomme vanhinta, muuan maailmaa nähnyttä matkaajaa, kertomaan meille tarinan. Saatuaan lasin kuumaa rommia hänen kielenkantansa lopulta höltyivät.
Vanhus kertoi että maailmojen rajalle on rakennettu linna, joka sijaitsee yhtä aikaa monessa paikassa. Hymyilin epäuskoisesti, vai olisi tämä yksi niitä tarinoita.
Mutta vanhuksella oli lumoava ääni, ja osaan arvostaa hyvää tarinaa vaikka en pitäisikään sitä totena.
Vanhoina aikoina Linna oli suosittu paikka seikkailijoiden ja kauppiaiden keskuudessa. Mitä moninaisimpia olentoja kokoontui sinne syömään ja juomaan, kertomaan tarinoitaan, ja toisinaan taistelemaan. Useimmat vain kävivät siellä, mutta oli niitäkin joille linna oli koti ja asuinpaikka.
Linnan suuressa salissa kaikki olivat samanarvoisia. Siellä oli ihmisiä ja haltioita, örkkejä, keijuja, jopa lohikäärmeitäkin. Tässä vaiheessa kertomusta tuhahdin halveksivasti, mutta muut kuuntelijat vaiensivat minut vihaisesti mulkoilemalla.
Ei tiedetä, kuka linnan rakensi. Mutta alkujaan se oli hyvin pieni paikka, tuskin muuta kuin muurinpätkä ja takkahuone. Mutta se kasvoi sitä mukaa kun sen kävijäkunta suureni.
Jokainen seikkailija toi linnaan palasen omaa maailmaansa, ja täten auttoi rakentamaan sitä.
Linna eli ja hengitti.
Vanhus vaikeni surumielisesti huokaisten, ja hänelle oli tarjottava lisää juotavaa ennenkuin hän suostui jatkamaan.
Jossain vaiheessa, hän kertoi, linna alkoi hiljenemään. Kävijöitä alkoi olla yhä vähemmän, ja vakituiset asukkaat muuttivat pois tai katosivat. Linnaan alkoi olla myös vaikeampi löytää.
Joskus saattoi kuukaisien ajan vaeltaa ja etsiä sitä, turhaan. Kun sitten lopulta löysi perille, sieltä halusikin päästä pois. Linna oli muuttunut.
Vanhus kumartui eteenpäin ja hänen silmiinsä syttyi kiilto. Linna elää yhä mitä suurimmassa määrin, hän kertoi. Mutta sen luonne on muuttunut. Ennen se eli kaikille sen vieraille ja asukkaille, se oli sekoitus kaikkia maailmoja. Mutta nykyään sen luonne riippuu yhä suuremmassa määrin matkaajasta joka sinne osuu.
Vanhus tarkasteli meitä jokaista vuorollaan. Jos omaat pimeän sydämen, hän sanoi, älä edes harkitse ryhtyväsi etsimään linnaa. Murhamies tai huijari joutuu kohtaamaan siellä tekonsa ja menneisyytensä. Ja vaikka olisitkin puhdassydäminen, se on silti arvaamaton paikka. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat siellä oudolla tavalla. Sitä paitsi, aivan kaikki asukkaat eivät ole hylänneet linnaa.
Kuulijakunta oli lumoutunut. Jopa minäkin myönnän olleeni, vaikka en edelleäänkään uskonut sanaakaan vanhuksen kertomuksesta.

Vaan tässä silti seisoin soihtu kädessäni tyhjästä ilmestyneen linnan tallissa. Lepattava valo jätti syviä varjoja karsinoihin, ja täällä yksinäisessä pimeydessä vanhuksen tarina ei tuntunut enää lainkaan niin hullulta.
Mustana ammottava oviaukko kutsui minua peremmälle linnaan.
Olen aina halunnut ajatella itseäni seikkailijana, vaikka enimmäkseen seikkailuni ovatkin rajoittuneet ystäväni kirjastoon jossa vietimme monet yöt vanhoja kirjoja tutkien. Nyt minua haastettiin todistamaan että olen muutakin kuin helpon elämän pehmentämä akateemikko.
Otin telineestä toisenkin soihdun varalle, ja astuin ovesta sisään.

Tallin tuolla puolen oli pienehkö aula. Täällä ratsastajat varmasti riisuituivat painavista varusteistaan. En ollut varma mitä oikeastaan etsin, vaan eipä sillä ollut väliäkään koska en olisi tiennyt miten löytäisin sen. Valitsin vastapäätä olevan oven.
Linna oli kaikesta päätellen valtava labyrintti, ja minun oli oltava varovainen jotta en eksyisi.
En vaivautunut huhuilemaan, paikka näytti niin selvästi hylätyltä. Ja toisaalta, mielessäni kummitteli yhä muisto vanhuksen viime sanoista.
Yritin muodostaa mielessäni jonkinlaisen käsityksen käytävien järjestyksestä. En ole eläissäni vieraillut monessakaan linnassa, mutta sen sijaan olen kyllä tutkinut niiden pohjapiirustuksia ystäväni kanssa. Useimmat linnat ovat melko yksinkertaisia rakenteeltaan.
Vaan ulkoa katsottuna tämä ei muistuttanut lainkaan mitään mitä olin nähnyt kirjoissa. Tämä linna oli muodoton ja epäsymmetrinen.
Käytävien leveys ja korkeus tuntuivat vaihtelevan satunnaisesti. Seiniä lähemmin tarkastellessani huomasin että myös muuraustyyli ja käytetty materiaali vaihtelivat. Tämä paikka oli kuin koottu palasista eri aikakausilta. Eri maailmoista.
Aloin tuntemaan tukahduttavaa varmuutta että tämä oli juuri tuo vanhuksen mainitsema linna.
Kuljettuani useiden käytävien läpi, ja noustuani kahdet lyhyet portaat, lakkasin lopulta huolehtimasta eksymisestä. Olin yhä sangen peloissani, mutta se sai vähän kerrassaan tehdä tilaa uteliaisuudelle. Linna oli valtavan kiehtova paikka.
Tuntui että olisin kulkenut tuntikausia, kun huomasin astuneeni suureen saliin. Pyöreitä pöytiä ja tuoleja levittäytyi niin pitkälle kuin saatoin nähdä.
Kiviset pilarit tukivat korkeaa kattoa. Olin erottavinani pilareihin tuettuja raskaita orsia yläpuolellani.
Jossain korkealla seinillä lumen ja jään peittämät ikkunat päästivät hiipuvaa valoa lävitse. Ilta oli jo laskeutumassa.
Liekö tämä ollut juuri se mainittu sali, jossa seikkailijat kaikista maailmoista kokoontuivat yhteen? Pudistelin päätäni. Vaikka linna olikin olemassa, se ei tarkoittanut että kaikki muukin olisi totta.

Olin jo hyvin väsynyt. Hämärä sali ei kenties ollut turvallisin mahdollinen paikka nukkua, mutta en jaksanut lähteä enää etsimään muutakaan. Sitäpaitsi huoneessa oli jotain turvallisen tuntuista.
Kiersin seinänviertä kunnes tulin salin nurkkaan. Seinässä oli soihtuteline. Poistin loppuunpalaneen nysän ja laitoin tilalle oman yhä palavan soihtuni.
Kävin pyöreän pöydän ääreen istumaan, asetin laukkuni pöydälle tyynyksi, ja painoin pääni niitä vasten.
Juuri ennen nukahtamistani tajusin hämärästi, että pöytä ei ollut lainkaan pölyinen.


Heräsin musiikkiin ja ilonpitoon. Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni. Sali oli valoisa ja täynnä väkeä. Melkein joka pöydässä istui joku, ja keskelle salia oli raivattu tilaa tanssilattiaksi. Takkatuli ja soihdut roihusivat, ja sali oli täynnä lämpöä.
Ymmärsin näkeväni unta ja rauhoituin. Vanhuksen kertomus se vain elävöityi mielessäni.
Silti olin hämilläni mielikuvitukseni kyvykkyydestä. Salin väki oli hyvin monenkirjavaa. Tunnistin joitakin pukeutumistyylejä, eräät niistä kuuluivat jo kadonneille kulttuureille. Ihmisten lisäksi täällä oli myös ihmismäisiä olentoja, jotka tunnistin tarinoiden haltioiksi suippojen korvien ja siron olemuksen perusteella.
Läheisessä pöydässä väännettiin kättä. Toinen käsivarsi oli puunrungon paksuinen, ja kuului hurjan näköiselle kaljulle miehelle. Toinen osanottaja oli kevytrakenteinen nuori nainen. Silti ottelu näytti tasaväkiseltä, ja oli vaikea sanoa kumpi voittaisi.

Jotain pieniä ja kimaltelevia olentoja singahteli katto-orsien yllä. Välillä ne laskeutuivat ja yrittivät kaataa varomattomien juhlijoiden juomalasit, tai varastaa näiden päähineitä. Kepposten kohteeksi joutuneet vain hekottelivat hyväntahtoisesti.

Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota minuun, joten töllistelin estotta kirjavaa joukkoa. Luulen että en ollut heille lainkaan olemassa.
Säikähdykseni olikin suuri kun eräässä pöydässä mies vastasi katseeseeni. Hän nousi ja lähti tulemaan kohti.
Mietin pakenemista, mutta sitten muistin että untahan tämä vain on.

"Hyvää iltaa" mies sanoi ja istuutui pöytääni. Hän oli pukeutunut nahkaisiin vaatteisiin jotka jättivät lihaksekkaat käsivarret paljaiksi. Hänen pitkät hiuksensa olivat pienillä leteillä, ja niihin oli sidottu koristeeksi helmiä ja luita.
Hänellä oli läpitunkeva katse, mutta hän vaikutti ystävälliseltä, joten tervehdin takaisin.
Miehen kasvot levisivät hymyyn.
"Sinä näet minut! Suurenmoista! Ihmeellistä! En ollut ensin varma, luulin että vain sattumalta katsoit minun suuntaani." Tuijotin häntä ihmeissäni.
"Ah, tämä taitaa olla ensimmäinen kertasi?" hän kysyi. En vieläkään osannut sanoa mitään.
"Et taida lainkaan tietää mistä puhun?" mies nauroi. "Anteeksi, olen vain niin innoissani kun vihdoinkin tapaan elävän sielun. Mitä jos kertoisit minulle kuinka olet päätynyt tänne?"
Kohautin olkapäitäni, untahan tämä vain on. Kerroin miehelle tarinani, alkaen siitä kun lähdin ystäväni luota ja jouduin lumimyrskyyn.
"... enkä jaksanut enää lähteä koluamaan käytäviä, joten kävin nukkumaan tähän nurkkapöytään. Nyt näen mitä ilmeisimmin unta, se on ainoa selitys."

Mies oli kuunnellut kertomustani nyökkäillen. Nyt hän puhkesi taas puhumaan.
"Ihmeellistä. Jouduit tänne siis vahingossa. Olet oikeassa, tämä on unta. Mutta älä erehdy kuvittelemaan etteikö se olisi samalla myös totta. Minäkin näen nyt unta" mies sanoi ja naputti otsaansa. "Olemme eri maailmoista ja ajoista, mutta tämä uni yhdistää meidät. Meillä päin tätä tilaa kutsutaan alcheraksi."
"Alchera?" Nimi soitti kelloja. "Olen lukenut siitä. Uniaika?"
"Kyllä, mutta et ole voinut oppia kirjoista alcheran todellista merkitystä. Se täytyy kokea. Ja nyt koet! Voit pitää itseäsi onnekkaana!" Hymyilin epävarmasti.
"Linnasta kuulemasi tarinat pitävät myös paikkansa. Minä olen kuullut saman kertomuksen monien matkailijoiden suista. Isoisäni oli yksi heistä. Toivoisin näkeväni hänestä vilauksen täällä alchera-jakson aikana..." mies katseli kaihoisasti väkijoukkoon.
"Siksikö tulit tänne? Etsimään isoisääsi?" kysyin pitääkseni keskustelua yllä.
"Voi, en. Tulin tänne kasvaakseni mieheksi! Heimoni sotureita kannustetaan alituisesti koettelemaan itseään. Linna pakottaa kävijän kohtaamaan itsensä, en voisi kuvitella suurempaa haastetta."
"Ah.. Entä onko kokemus ollut.. haastava?" kysyin.
"Että onko! Olen kohdannut hirvittäviä demoneita ja olentoja! Jotkut niistä ovat lähtöisin omasta mielestäni, toisten uskon olevan varmasti Linnan kummituksia. Pidän itseäni taitavana soturina, mutta olen käynyt monta kertaa lähellä kuolemaa täällä ollessani!" Mies puhui innostuneesti ja käsiään levitellen, kuin olisi kertonut erityisen hauskoista tanssiaisista.
"Sepä tuota, mukava kuulla" sanoin. Olin valtavan peloissani.
Mies huomasi pelkoni ja taputti minua rauhoittavasti olalle.
"Älä huoli, ystävä. Vaikutat hyväsydämiseltä, en usko että sinulla on pahoja demoneita. Minä olen lyhyen elämäni aikana surmannut monta vihollista, on vain oikein että joudun kohtaamaan tekoni."
"Sitä paitsi" hän lisäsi "sinun ei ole pakko etsiytyä vaaroihin, kuten minä teen. Auringon laskettua käytävillä vaeltelee monenmoista olentoa, joten älä lähde vaeltelemaan. Sali on melko turvallinen paikka."
Melko turvallinen. Tunsin oloni ihan hitusen paremmaksi.

"Vielä yksi neuvo. Herättyäsi etsi käsiisi kirjastonhoitaja, herra Quatermass."
"Herättyäni? Tarkoitatko että hän on täällä jossain?" Kauhistelin.
"Täällä on vielä paljon henkilökuntaa. Kaikkia et välttämättä halua tavata, usko sanaani. Mutta kirjastonhoitaja osaa varmasti neuvoa sinua, eikä hän ole lainkaan pelottava."
Minusta kuulosti melko pelottavalta että joku työskenteli yhä pimeässä linnassa, ja vielä monissa maailmoissa yhtä aikaa. Mutta minulla ei ollut muutakaan johtolankaa jota seurata.

Musiikki kävi yllättäen hiljaisemmaksi, ja huomasin että väki alkoi kadota salista. Valotkin alkoivat hiipua.
"Aikamme on lopussa" mies sanoi. "Oli hieno tavata sinut! Kenties näemme vielä, vaikka se onkin epätodennäköistä. Muista, älä kulje käytäviä yöllä. Äläkä ikinä mene kellariin!"
Kaikki vieraat olivat jo poissa ja soihdut paloivat kituliaasti.
"Mikä on nimesi?" huusin.
Mies hymyili. "Olen Tenskwatawa!" sitten hän katosi, ennen kuin ehdin kertoa oman nimeni.
Juuri ennenkuin sali pimeni kokonaan, olin näkevinäni hahmon kaukana hämärässä. Vielä yksi unien kulkijako? Mutta ei ollut enää aikaa. Huone pimeni.

Heräsin kylmään pimeyteen. Soihtuni oli sammunut jo ajat sitten, eikä ikkunoistakaan tullut enää lainkaan valoa. Taistelin pakokauhua vastaan, ja tunnustelin laukustani esiin tulukset ja toisen soihdun. En nähnyt edes omia käsiäni. Yritin olla ajattelematta mitä kaikkea sanoinkuvaamatonta saattoi odottaa pimeydessä aivan lähelläni.
Tulusten kipinät eivät valaisseet tarpeeksi lievittämään pelkojani, päin vastoin ne vain lietsoivat niitä. Tiesin kipinöiden paljastavan sijaintini kenelle tahansa joka saattaisi minua tarkkailla pimeässä salissa.
Lopulta soihtu syttyi! Tajusin olevani hengästynyt, niin kiihkeästi olin työskennellyt. En nähnyt enää yhtä pitkälle saliin kuin aiemmin, kun ikkunoistakin tuli vielä valoa, mutta lähipöydät olivat ainakin tyhjiä. Nyt oli varmasti vielä yö. Muistelin mitä Tenskwatawa, oliko se hänen nimensä, kertoi yöllä käytävillä liikkuvista olennoista. En tuntenut oloani kovin turvalliseksi näin, halusin lisää valoa.

Muistelin nähneeni takan unessa, se oli oikean käteni puoleisella seinällä. Vähän matkaa seinän viertä kuljettuani löysinkin sen. Ja mikä vielä parempaa, siellä oli myös pino halkoja.
Ryhdyin pinoamaan niitä takkaan, kun havaitsin jotain outoa. Tuhka oli lämmintä.
Eteeni heitettiin jatkuvasti uusia mysteereitä nopeammin kuin ehdin edes tajuta vanhoja. Päätin olla huolehtimatta takasta nyt, ja jatkoin tulen tekemistä. Soihtuni avulla sain sen nopeasti syttymään. Ei aikaakaan kun suloinen lämpö alkoi huokumaan takasta ja lämmittämään luitani.
En tiedä lainkaan kauanko nukuin, mutta oloni oli levännyt. Aamun valjetessa lähtisin etsimään kirjastonhoitajaa. Kenties hänellä olisi antaa vastauksia.
Ajatus tämän paikan kirjastosta myöskin kiihotti mieltäni. Siellä olisi varmasti upeita ja ennen näkemättömiä teoksia. Ehkä Quatermass antaisi minun vähän vilkaista.
« Uudemmat - Vanhemmat »