IRC-Galleria

Selän takana paskaa niskaan kaadetaan,
se ilomielin vastaanotetaan.
Niin se metsä tuppaa vastaamaan,
kun sinne huudetaan

Ei ole sääliä katseessa,
Mies tappaa koiransa
Ei lämpöä kosketuksessa,
Mies hakkaa vaimonsa
Ei ole toivoa kotona,
Mies jättää lapsensa
Ei kyyneltä silmäkulmassa kun
Mies jättää kotinsa

Ei ole palavaa rakkautta
Kun mies tuhoaa tunteensa
Ei intohimoa suhteessa
Kun mies menettää otteensa
Ei mies katso eiliseen
Ei hän usko huomiseen
Hän elää tässä hetkessä
Maahan valuu kyynel silmästä

kertosäe:
Minä huudan sydämeni umpeen
Hautaan tunteeni kuoppaan
Opetellaan alusta aloittamaan
Opetellaan anteeksi antamaan
Ei revitä vanhoja haavoja
Ei käännetä veistä haavassa
On aika kääntää sivua
On aika jatkaa matkaansa

Ei ole valoa tunnelissa
Ei ole parempaa huomista
Ei mies tunne ylpeyttä
Vaan rypee itsesäälissä
Mies tarttuu hiljaa aseeseen
Ja pyyhkii silmästä kyyneleen
Hän kiroaa syytään elämäänsä
Ennenkuin päättää päivänsä

Minä kylvän epätoivon sieminiä
Minä sammutan toivon kipinöitä
Romahdus on kynnyksellä
Mielikuvitus on sen lääkkeinä

Ei oltu nähty pitkään aikaan, kauas kotoa muutettiin
usein ajattelin sua, tulit samaan kaupunkiin
Vaan kun viimeinkin sut kohtaan, mikään ei oo ennallaan
tapaan toisenlaisen naisen, enkä kuulu sen maailmaan

Mä kosketusta turhaa hain, sua kutsuu kiireeseen deadline

kertosäe:
Sullon jäänyt liian monta unta näkemättä
On muka liian vähän aikaa jäljellä
Sun on pakko hellittää, pian se on liian myöhäistä
En tahdo nyt sua menettää

Ootko unohtanut menneen, kaikesta me haaveiltiin
nyt sä naurat ettet enää usko niihin unelmiin
Vaan kun katson noihin silmiin naisen kovan ja uupuneen
ennen kuin sä käänsit selkäs ehdin nähdä kyyneleen

Mä kosketusta turhaa hain, sua kutsuu kiireeseen deadline

Nyt palo käämit, NYT PALO!
Eka ne saatana vallottaa tietokoneen, sit rupeevat keittiössä majailee ku kotonaan!
Viiminen pisara ku ruippaa meneevät härnäämään!
Nauttikaa huomisesta, sillä se jää teijän viimeiseks!
Vipeltäkää nii että jalat vaa vilisee.

Saatanan muurahaiset!

Operaatio HOK on käynnistynyt jälleen.

On kauan seissyt päällä maan, niin vakaana ja paikallaan,on nähnyt enemmän kuin mikään muu, tuo vanha seetripuu. Nähnyt ihmisrodun lapsuusajan maahan piirrettävän rajan puisen nuijan iskuun nousevan.

Ihmiskunta sitten varttui rautamiekkaan käsi tarttui miehet komennettiin aseisiin ja sitten taisteltiin, päätti hiljainen tuo todistaja vanhan puun on kerrottava ihmisistä ehkä joku ymmärtää.

Ettekö te kuule kuinka maa nyt valittaa
Ettekö te kuule kuinka pellot huokaa
valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa lepohetki hetkiseksimeille suokaa
maa nyt huokaa, valittaa.

Kun riittänyt ei keihäs pistin pystyttivät puisen ristin kohtalonsa siihen nauliten ja vielä pilkaten ja niin piirrettiin taas uudet rajat syntyi uudet puhdistajat uskon vuoksi toista vainottiin.

Ja kansa nousi kansaa vastaan turhaan itki äidit lastaan uskottiin vain tykinpuheisiin ja jälleen taisteltiin, katsoi tuota puu kuin kauhu-unta onko tämä ihmiskunta? Alkoi hiljaisesti laulaa lauluaan

Chorus..

Vanha puu nyt seuraa hiljaa kuinka sade ruokkii viljaa ihmisveljiin vielä uskoen ja yhä toivoen, että vältettäisiin uusi uhka ettei peittäis' musta tuhka Luojan luomaa lahjaa ihmisen

Mä synnyin kuuden päivän sodan aikana
Se seitsemäs päivä oli hiljainen
Mun elämä on ollut pitkä sunnuntai
Kevyttä pelkkää viihdeohjelmaa
Sä saatat asua aivan missä vaan
Milloin vaan sopii mulle tavataan
Mä tahdoin löytää tarkoituksen elämään
Mitä jää kun me pois hypätään nyt lähdetään

kertosäe:
Elämme vaan pinnalla maan
Elämme päivän kerrallaan
Kuolemme kun lauluista mun
Henki loppuu tukehdun
Elämme vaan pinnalla maan
Jonka veden paisumuksen jälkeen
Jaan sun kanssa kahdestaan

Mä tahdon tietää enemmän kuin tiedetään
Enkä jää vastauksia pyytämään
Mä tahdon hukkua sun suudelmiisi
Ennen kuin vesi tulvii kaupunkiin kaupunkiin

kertosäe

Elämme vaan pinnalla maan
Elämme päivän kerrallaan
Kunhan vain kun lauluista mun
Henki loppuu tukehdun
Elämme vaan pinnalla maan
Jonka veden paisumuksen jälkeen
Jaan sun kanssa kahdestaan

Hän saapui keskiyöllä,
Näin viikatteenkin vyöllä,
tuo nuori nainen ikuisuuden
Harso silmillään.
Hän kertoi kylmin huulin,
Kuin kaukaa äänen kuulin:
"Oon sieltä, mistä takaisin
Ei tulla elämään."

Mä katsettansa turhaan hain,
Näin pohjattomat silmät vain.
Kun katsoin niihin, tunsin,
Että häntä rakastin.
"Voi poikaparka, kuolemaa
Ei yksikään voi rakastaa.
Vain hengen sulta veisin
Kylmin, jäisin suudelmin."

"Sun täytyy olla vanki maan,
Ei sielus pääse kahleistaan.
On yksinäisyys kohtalosi,
Auttaa voi mä en.
Sä vaikka kaiken oikein teet,
Sua seuraa aina kyyneleet,
Ei murheistansa irti
Pääse koskaan ihminen."

Mä pyysin: "Suukko, muuta ei."
Hän viikatteensa naulaan vei,
ja tunsin hänen syleilynsä
Kylmän, jäätävän.
Hän lähti, otti viikatteen.
Jäin yksin yöhön hiljaiseen.
En enää pelkää kuolemaa,
Nyt kaiken ymmärrän.

Hän saapuu vielä tiedän sen.
Kun aika vierii täyttyen,
Niin silloin suostuu varmaankin hän
Yhteen suudelmaan.
Tuon suudelman kun hältä saan,
Voin vihdoin jättää kylmän maan,
Ja silloin pääsee myöskin sielu
Irti kahleistaan.

En itselleni rauhaa saa,
Kun rakastan vain kuolemaa.
Mä ootan, että saapuisi tuo
Nainen mustissaan.