IRC-Galleria

Onko taivas olemassa? Se kysymys pyöri mun mielessäni kuin koossa pitävä voima. Enkeleitä ei ole, ei varmasti. Mä tiesin sen, sillä jos niitä olisi, mitään tällaista ei tapahtuisi. Kaikki se puhe enkeleistä lasten vierellä pimeällä metsäpolulla, suojelemassa. Katkera totuus, mä tiesin sen nyt: "Enkelit ovat vain ihmisille silmänlumeeksi luotuja virtuaaliolentoja, joiden tehtävänä on peittää katkeruutta ja onnettomuutta." Totuushan oli, että kaverini oli kuollut eilen. Se oli joku kolari, vain yksi uhri. Että se niistä enkeleistä, jotka suojelevat. Ehkä hän oli jo liian vanha, ehkä enkeleilläkin on joku ikärajoitus. Sori vaan sä oot jo 18. Ei enää enkeliä..! Kaikki varmaan odottivat, että mä en menisi tänään kouluun. - Mutta vastahan eilen... oli äitikin aloittanut nähdessään mut ovella reppu selässä ja käsi kahvalla, valmiina lähtemään. Mä olin automaattisesti noussut aamulla ilman herätyskelloa ja valmistautunut ihan tavallisesti. Paitsi yhtä seikkaa lukuun ottamatta. Mä en edes odottanut puhelimen soivan ja äänen sanovan: - " Huomenta! Missä sä viivyt? Koulussa katsottiin oudosti säälien ja hymyiltiin yököttävän alistuvasti, ihan kun mulle olisi pitänyt tulla siitä parempi olo. Ruokapöydässä oli täysin hiljaista, koska kukaan ei tiennyt mistä puhua ilman, että mä tuntisin oloani huonoksi. Joka puolella, missä mä kävelin, nauru ja puhe loppuivat lyhyeen. - "Toi on sen ystävä... ja sitten hiljaista. Ihmiset näyttiväy ajattelevan, että hiljaisuus auttaa sillon, kun joku, jonka kanssa sä oot kasvanut ja kokenut kaiken, häviää sun viereltä pysyvästi vieden puolet susta mennessään.. Hän oli ainoa, joka todella tunsi mut, tiesi kaiken ja silti ymmärsi... ja rakasti. Me oltiin tavattu jo tarhassa penskoina, kun hän oli kaatunut mun hiekkakakun päälle ja mä olin lyönyt sitä muovilapiolla päähän. Sitten me vähitellen kasvettiin yhdeksi ainoaksi sieluksi, joka halusi löytää maailman. Mä en ollut itkenyt. Muut kyllä, mutta en mä. Mä en halunnut myöntää totuutta. Jos mä itkisin, mä samalla myöntäisin kavrini kuolleen, ja sitä mä en aikonut tehdä, en ikinä. Mä vaan olisin, kunes hän tulisi takaisin, pitäisi mua sylissään ja sanoisi, että kaikki oli hyvin. Se oli mun paras ystäväni, joka tiesi, milloin muhun sattui, vaikka mä yritinkin piilottaa kyyneleeni. Se oli jo kauan halunnut olla enemmänkin kuin ystävä, mutta mä olin vastustellut. Me oltiin eilen istuttu nurmikolla ja katseltu pilviä, ihan hiljaa. Se oli suudellut mua, ja mä olin luvannut miettiä asiaa. Ehkä tää olikin kaikki mun syytäni..? Jos mä en olisi ajatellut sitä minään muuna kuin ystävänä, ehkä se olisi vielä hengissä. Tää on kieroutunut maailma, koska nyt mä tiesin, että mä ja se oltaisiin oltu yhdessä ikuisesti. Sellainen rakkaus on harvinaista, ja mä myönnän, että mä olin pelännyt sitä. Mä päätin lähteä koulusta. En sen takia, että mä olisin itkenyt vaan siksi, että mua yritettiin kääriä pumpuliin hokemalla samaan aikaan mun korvaani: "Kohtalo, kohtalo, kohtalo", kunnes mä myöntäisin tosiasiat. Eihän elämälle mitään voi. Mä olin päättänyt kapinoida elämää vastaan, enkä taatusti menisi hautajaisiinkaan laskemaan nenäliina kädessä jotain vitun typerää liljaa arkulle. Se ei ollut mua varten. Mä vaan yksinkertaisesti halusin tietää: Miksi...? Mä tulin kotiin, joka oli tyhjä, ja seisoin keskellä eteistä keskittyen hengittämiseen, ihan kun se loppuisi itsestään, jos mä en panostaisi siihen. Jos jokainen hengenveto veisi mukanaan osan sitä tuskaa ja kaipausta, jota mä tunsin, mä voisin sadan vuoden kuluttua olla jotenkin kunnossa. Mä olin joskus kuullut, että tuskankin kanssa oppii elämään. Ehkä niin, mutta mä olin päättänyt, etten hymyilisi silti enään koskaan. Koko viikko kului pelkkänä usvana kuin kaukainen uni, joka katoaa aamulla. Tänään olisi ollut ne hautajaiset, joihin mä en ollut menossa. Mulla oli parempaakin tekemistä. Mä siivosin kuin hullu, kunnes imuri kolahti johonkin sängyn alla. Mun silmiini ilmestyi pölyinen, punainen muovilapio. Mä en tiennyt, miksi se oli mun sänkyni alla. Mä katselin sitä ja tunsin tuskan virtaavan silmiin ja sieltä kyyneleinä alas, enkä mä pystynyt lopettamaan. Illalla mä kävelin ulos lapio mukanani. Mä lähdin viemään sitä sille, tai ainakin kaikkien kukkasten ja kynttilöiden viereen. Oli hiljaista, kun lausuin hyvästit viimeisen kerran. Tuuli hyväili mun kasvoja, ja mä mietin maailmaa. Ehkä se oli nyt paremmassa paikassa; niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Ehkä se odottaa mua jossain tai kävelee vierellä. Ehkä me sittenkin voidaan vielä löytää maailma. Mun mielestä elämä on kummallista. Jossakin on aina valonpilke odottamassa, eikä sen ohi pysty kulkemaan. Mä tiesin, että mun valoni oli vielä kaukana, mutta silti mä tiesin joskus löytäväni sen. Mä loin viimeisen katseen punaiseen lapioon ja hymyilin kyynelten läpi. -"Mäkin rakastan sua", mä kuiskasin ja käännyin kotiin päin. Ehkä me tavataan vielä. Ehkä..

---

Kirjoitin tän pari vuotta sitten. Ei ole kirjoitettu kenellekkään henkilökohtaisesti. Päätin kirjoittaa tän tänne kun parin päivän sisällä on tapahtunut kaiken laista...Vaikka pahalta tuntuukin niin ei se elämä lopu siihen..:`<