IRC-Galleria

Olen iloinen. Voin toisaalta paremmin kuin ikinä, mutta toinen osa minusta on hukassa. Se puoli, joka ennen huusi vihoissaan. Se puoli, joka kapinoi kaikkea vastaan. Se puoli oli paskanen pikku penikka, joka luuli tietävänsä millaista elämä on kovimmillaankin. Mitä elämä on kovimmillaan? Idiootti minä, ei sitä voi kukaan ikinä tietää, ei ainakaan eläessään. Seinä ei tule kovin nopeasti vastaan.
Olen todella outo ihminen ja pyydän siitä anteeksi antoa. Tyhmää anoa mitään, sillä kuka sellaista edes voisi anteeksi antaa? Toisinaan en itsekään ymmärrä yhtäkään sanamittaa siitä, mitä suustani tai mielestäni tulee, mutta onko se rangaistavaa? Eikö jokaisella persoonalla tule hetkiä oman käytöksen/sanomisen/ajatusten ansiosta, jolloin herää kysymys "mitä vittua juuri äsken tapahtu?" Jos joku kykenee olemaan virheettömän huolellinen, tarkka ja kaunis sanoissaan, mykistyn. Toisinaan tällaisen henkilön uskoo tavanneensa, mutta jouttuu piankin pettymään. Siis niin, aivan eksyin mieleni melussa. On aika, jolloin tapahtuu suuuuuria asioita, merkittäviä risteyksiä, joissa ei ehkä kykene valitsemaan itse suuntaa. Tai toki suunnan saa valita, mutta mistä tietää uuden tien haasteita ja alamäkiä, ellei ole sitä ennen kulkenut? Tarkoitan vain, että joskus mieli on ahtaalla. Kyvyt alkavat tuntua heiveröisiltä. Joskus, joinakin päivinä sitä huomaa, mitä menettää. Huomaa mikä loppuu. Ymmärtää, mikä jää niin sanotuiksi "hyviksi ajoiksi". Kun huomaa, että ne "hyvät ajat" ovat nyt takana päin, liikuttuu. Ihan melkein alkaa itkettämään. Että siis, olenko todella outo ihminen, jos rakastan, välitän, huolehdin ja mietin? Onko minussa jokin vialla, jos en pysty tätä kaikkea virheittä tekemään? Sillä tiedoksi vain, en ole ikinä ollut hyvä tekemään kaikkea oikein.
Ilo ja onnellisuus ovat elämän kohokohtia, uskokaan kun olen tätä mieltä. Älkää ainakaan heti tyrmätkö ajatustani. Olen iloinen ja todellakin onnellinen. Niin iloisen onnellinen, että toisaalta hävettää kirjoittaa tällaista masentavaa tekstiä. Kirjoitan tätä, sillä nyt tuntuu tältä. Huomenna tai ehkä jopa 5 minuutin päästä oloni voi olla aivan toisenlainen (me naiset). Tunnen kuinka viha lähtee liikkeelle. Sen vihan on ehkä aiheuttanut joku yksinkertianen seikka, kuten tietty sanavalinta kuvamaan minun virhettä. Onko virhe, jos ei haluaisi päätyä tekemään näin? Siis päätyä kirjoittamaan tällaista sontaa? Kai on... Mistä sitä tietää. Voisin jatkaa tätä ikuisuuden. Jos jatkaisin tämä stoori voisi loppua sanoin "rakastan elämäää"... Hei (?!) kyllä minä perkele vie rakastan elämää!! Voi samperi, mitä muuta tässä voikaan?! Minulla on ihana rakas poikaystävä, kultaiset vanhemmat, loistava aurinkoinen sisko, söötti pikkuveli ja nämä tärkeät ystävät. Jos nämä henkilöt eivät saa minua rakastamaan elämää niin mikä sitten? Ainiin ! Ei saa unohtaa musiikkia (Johnnyä ja pitkäkaulaista toveria vahvareineen). Joskus tarvitsee herätyksen. Tämä satuttaa muita, mutta auttaa minua. En tahdo satuttaa muita, tahtoisin auttaa. Mutta toisinaan en osaa auttaa itseänikään. Rakastan elämää, se on kaunista myös "vaikeina aikoina".