IRC-Galleria

Hyvää päivää ja anteeksi. En ole muistanut teille kultamussukoille kirjoitella mitään yli viiteen vuoteen. Tästä olen sangen pahoillani, jopa niin pahoillani että katumukseni on muodostanut päälleni punaista lunta tupruttavan kondenssipilven jonka elopaino on lähes maailman paino ja murskaa täten allekirjoittaneen alleen. Minulla on kuitenkin pöyristyttävälle käytökselleni varsin hyvä syy. Haluatteko kuulla sen? Ei se mitään, kerron sen silti. Kaikki alkoi kun yhtenä kauniina elokuisena aamupäivänä 2010 rallattelin mammamankelilla menemään pitkin kylänraittia kun koko touhu sai yllättäen lähes tragikoomisen käänteen. Nimittäin, juuri sillä neliömetrillä jota velosipeedillani viuhaa vauhtia viiletin, sattui niinkin ikävä asia kuin akuutti sähköydinsota. Kyllä, kuulitte oikein. Tämän seurauksena polkupyörän kettingit sulivat yhteen, Idi Amin heräsi kuolleista, putosin pyöränjakkaralta ahterilleni ja ympärillä kävi karmaiseva vilinä ja yleinen hälinä. Unohtamatta tietenkään tärykalvoni puurohiutaleiden näköiseksi ja oloiseksi silpuksi repinyttä suunnatonta pamausta. Tämä puolijumalainen puolivahinko sai aikaan erittäin vakavan järjenpuutostilan josta taas puolestaan aiheutui se, että otin lopputilin hyväpalkkaisesta duunistani ja marssin pankkiin kysymään lainaa maatilan ostoon. Tekohetkellä olen luultavast ollut sonnustautunut mustaan kommandopipoon, vaaleaan huppariin, reisitaskuhousuihin ja puhunut suomea murtaen. Havahduin karmeaan todellisuuteen vasta viime syksynä ja siitä saakka ovat hermoni olleet kireällä kuin saukonnahka pakkasella ja hermojen lisäksi riekaleina ovat myös sormenkynnet. Enkä laita Kynneliä. Korkeintaan pitsaan. Mut ei ananasta. On niin paljon asioita mitä viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut, niin pahaa kuin hyvääkin. Enimmäkseen sangen pahaa mutta onneksi aina voi seota lopullisesti ja tehdä senkin varmuuden vuoksi useampaan kertaan. Nyt sossupitsa. Ilman Kynneliä. Achmed. Ja sit Ventti Pub. Ei näitä ketään enää lue.

Tänään kuunneltua:

Cozy Powell - Theme One