"Frodo katseli ympärilleen kauhun vallassa. Kauheat olivat olleet Kalmansuot ja välimaaston kuivat nummet, mutta paljon kauheampi oli maa, jonka hitaasti valkeneva päivä vähitellen paljasti hänen silmiensä eteen.
Jopa Kuolleitten Kasvojen Lampeen ilmestyi jonkinlainen kevään vihreän haamu; mutta tänne ei enää milloinkaan saapuisi kevät eikä kesä.Täällä ei elänyt mikään, eivät edes mädässä viihtyvät spitaaliset kasvit. Huohottavat lammikot olivat tukehtuneet tuhkaan ja sairaanvalkeaan ja harmaaseen leviävään mutaan, ikään kuin vuoret olisivat oksentaneet sisälmystensä saastan ympäröivään maastoon.
Jauhottunutta ja murskaantunutta kiveä oli kasaantunut röykkiöiksi; kuin rietas hautausmaa nämä myrkyttyneestä ja palaneesta maasta kohoavat kartiot jatkuivat loputtomina jonoina, jotka vastahakoinen valo vähitellen paljasti. "
Jopa Kuolleitten Kasvojen Lampeen ilmestyi jonkinlainen kevään vihreän haamu; mutta tänne ei enää milloinkaan saapuisi kevät eikä kesä.Täällä ei elänyt mikään, eivät edes mädässä viihtyvät spitaaliset kasvit. Huohottavat lammikot olivat tukehtuneet tuhkaan ja sairaanvalkeaan ja harmaaseen leviävään mutaan, ikään kuin vuoret olisivat oksentaneet sisälmystensä saastan ympäröivään maastoon.
Jauhottunutta ja murskaantunutta kiveä oli kasaantunut röykkiöiksi; kuin rietas hautausmaa nämä myrkyttyneestä ja palaneesta maasta kohoavat kartiot jatkuivat loputtomina jonoina, jotka vastahakoinen valo vähitellen paljasti. "
J.R.R. Tolkien - Kaksi tornia, sivu 552