IRC-Galleria

Se on sitten menoa. Lähden ulapalle seilaamaan. Katsotaan mistä lyyli löytyy.
Ehkä huomenna hoilaan Höghtorgetilla tai Sergelintorgelilla jottain.
Ehkä minä valloitan maailman. Tai jos nyt ainakin Tukholman näin ensi alkuun.
So long, suckers!

Pomo: Anne, voisitko etsiä kiinteistönhuollon puhelinnumeron?
Anne: Joo, minä käyn sen tuolta alhaalta katsomassa.

Anne loikkii portaat alas, nappaa numeron lapulle ja loikkii takaisin toimistoon.

Anne: Noniin, tässäpä olisi nämä numerot. Niitä on kahdenlaisia. Soita vaikka tuohon ylempään.

Pomo näpyttää numerot puhelimeen. Odottaa, että vastataan.

Pomo: No se on se ja se täältä siitä ja siitä toimistosta hei. Soittelen toimistomme vuotavista pattereista. Olisiko mahdollista tulla niitä katsomaan piakkoin?

Puhelimeen vastannut henkilö: Kuulkaas, taisitte nytten soittaa väärään numeron. Soititte juuri Korpilahden kunnan kirjastoautoon. Emme hoida kiinteistöpuolen asioita.
Pomo: Voi anteeksi, taisi tulla väärään numeroon.

Puhelun päätyttyä pomon huoneesta "karjumista" muistuttava kuuluva ääni: Annnneeeeeeeeeeeeeeeeee! Sä annoit väärän numeron!

Seuraa hevoton naurukohtaus, sihteeri on mokannut - vai onko? Seuraa uusi juoksukierros alakertaan. Kyllä, olin aivan oikein kirjoittanut numerot lappuun. Suoritetaan uusi soittoyritys. Tällä kertaa vastaa oikea henkilö. Apu is on the way.

Mitä opimme tästä? Kiinteistöhuolto ei sijaitse Korpilahden kunnan kirjastoautossa. Niinpä niin. Kuka teki mokan ja ketä rangaistiin? :D

Ei herää, vaikka joisi viisi tsiljoonaa kupillista kaffetta.
Ei herää, vaikka pyöriteltäs lumihangessa.
Ei herää, vaikka hankkisi sokerihumalan.
Ei herää, vaikka lintsais töistä ja himoshoppailis.
Ei herää, vaikka tekis mitä.
Tänään ei jaksa herätä tähän päivään.

Alennusmyynnit ovat pahasta.
Jouduin päivänä yhtenä ostomanian valtaan - melkein!
Tai no ihan vähän. Levymania iski. Niin tapahtuu joka ikinen kerta.
Ei saa järjestää levyalennusmyyntejä, kun tällainen nukkavieru, ilopallero
innostuu liikaa. Taas sorruin. Nyt on pistettävä stoppi ja piste iin päälle.
Mutta hyviäkin löytöjä. Monta. Nyt nautin. Tälläkin hetkellä.
Sujuu duunipäivä kuin rasvattu, kun lempparibändit täyttävät huoneen ihanilla sävelillä. Hermolepoa. Syke laskee, jopa R-syke.
Diudidii vaan.

Puh, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ollut koko alkuvuosi.
Tappotahti, kiire läsnä koko ajan.
Ei ole ollut aikaa pysähtyä.
Koulukin kärsii. Ärsyttävää.

Nurkissa tuulee muutoksen tuulet.
Varsin ikävät sellaiset.
Nostaa kiukun pintaan.
Ihmiset on julmia, vallanhimoisia.
Eivät ymmärrä pientä ihmistä.
Työ tekijäänsä opettaa, mutta miten on uskollisuuden ja lojaalisuuden laita?
Pelataan likaista peliä - valtapeliä.
Kenenkään ei voi luottaa. Pelaat yksin.

Rehellisyys ei ainakaan maata peri.
Sen saanut oppia kantapään kautta.
Eksyi kerran ilkeä kyykäärme eteeni.
Myrkytti mieleni.
Mutta liukas luikku sekin. Paha. Läpeensä paha. Pelasi hänkin peliä - valepeliä.
Ihmismieltä viekkaasti väänteli, otti valtaansa.
Valehteli, varasti toisen ihmisten elämäntarinoita ja punoi juonia.
Uskoi omiin valheisiinsa.
Jännitystä haki vain, sitä sai.
Sietäisi kyy hävetä, purra oman kielensä poikki.
Myrkyttäisi itsensä. En surisi.
Varmaan hauskaa hänellä nyt.
On olevinaan jotain, mutta ei ole mitään. Silkkoa sisältä.
Ontto, tyhjä - keimailija, keikistelijä.
Hän on silmissäni pelkkä nolla.

Tänään 600 km:n ajomatka kohti pohjoista. Vuosi on vierähtänyt edellisesti excursiosta. Eilen pakkasin kamoja valmiiksi ja kirvasin Suomen sääolot jonnekin aika syvälle. Sitä kun ei tiedä, että ottaako kurahousut, toppapuvun, kesämekon vai kelsiturkin mukaan. Pyryttääkö vaiko porottaako? Mutta kyllä mä sen untuvatakin sinne laukun uumeniin upotin toppahousujen kera. Uppos kuin uppopallo. Tai ainakin melkein. Vielä pari tuntia duunia, sitten mars matkaan. Diudidii.

Ennen:
Kun tarpeeksi kauan kiertää kehää, tulee väsymys.
Kun tarpeeksi kauan venyttää itseään äärisuorituksiin, tulee uupumus.
Kun tarpeeksi kauan kieltää itseltään asioita, tulee makeanhimo.
Kun tarpeeksi kauan elää sosiaalisesti eristäytyneenä, tulee ihmisenjano.

Nyt:
Nyt on edessä hiljainen hetki .
Nyt minä nautin ja vetäydyn hiljaisuuteen.
Kaamokseen painan pääni. Nukun. Uinun.
Takana kiireen värittämä vuosi.
Allonharjalta syvyyksiin ja taas on pinnalle varmoin vedoin noustu.
On pettymyksiä, onnen hetkiä, onnistumisia.
Kaikessa mukana elämän liekki, joka lepattaa voimakkaammin kuin vuosiin.
Olen taas voimissani, vanha kehäraakki on sparrattu kuntoon.
Kuntohuippu syyskuussa, peruskuntokausi taas menossa.

Sillä mennään, millä alettiin. -Emma 2006-

Oli synkkä ja sateinen iltapäivä.
Istuin kaikessa rauhassa nauttimassa lounasta
ja uppoutuneena juorulehtien värikkääseen maailmaan, kun
yhtäkkiä kuulin jonkun kuljeskelevan pitkin käytävää verkkaisin askelin.
Ajattelin sen olevan asiakas, joita käy hierojalla tämän tästä.
Kohta ruokahuoneen oven peitti tummanpuhuva hahmo.
Tummat silmät, lyhyet mustat hiukset, tummansininen
takki ja suorat housut. Vieras tokaisi "hyvää päivää".
Vastasin pölmistyneenä hyvät päivät minäkin.

Mieshenkilö lähti tallustelemaan takaisinpäin käytävää.
Jostain kumman syystä tajusin, että nyt ei ole kaikki
kondiksessa. Se on sellainen tunne, kun tietää pikkulapsen
tehneen tuhmuuksia ja istuu vaiti, aivan hiljaa. Niin kävi
tässäkin tapauksessa.

Loikkasin parilla pitkällä loikalla käytävälle huomatakseni,
että tämä erästä vähemmistökansallisuutta edustava mieshenkilö oli
tutkimassa MINUN talvitakkini taskuja!

Karjasin äkäisesti, että minun ja muiden ihmisten takkeihin ei täällä
kosketa. Mies änkytti vastaan vaan etsineensä omaa takkiaan. Siihen
vastasin tiukasti, että sinun takkisi on päällä, eikä minun takkini taskussa.
Mies mutisi jotain, mutta käskin häntä poistumaan paikalta ja äkkiä.
Pomoni ihmetteli, että mitä minä meuhkaan. Totesin lakonisesti: taskuvarkaita
minä täällä päivystän. Hän katsoi minua hölmistyneenä.

Roudasin takkini työhuoneeseeni, niin teki pomonikin. Onneksi mitään ei viety.
Kotiavaimet ja muutama hullu sentti rahaa olivat säästyneet ilkeän rosvon
kynsistä. Ja minulla adrenaaliini virtaa jouduttani outoon tilanteeseen.

Tällainen työpäivä tänään. Ehkä minä sitten ensi viikolla kampitan murtovarkaan.

Kävinpä sitten työhaastattelussa.
Piinapenkissä piikkisessä.
Kysymyksiä satoi oikealta ja vasemmalta.
Ilmeettömiä kasvoja. Paitsi yhdeltä karkasi hymyn tapainen.
Mikä riemuvoitto! Selätystaktiikka toimii. Jos sittenkään.
Virallista, liian virallista. Ärsyttävää.
Takeltelin, jokeltelin, hermostuksissani kieleni meni umpisolmuun.
Puna nousi, kädet hikosivat. Pulssi tykytti tuhatta ja sataa.
Pumpumpum!

- Missä olet viiden vuoden kuluttua? Olen Kongon tasavallassa bongorumpubändin ylikapelimestarina.
- Miksi juuri sinut pitäisi valita tähän tehtävään? Siksi, kun täytyyhän jonkun nämäkin hommat tehdä.
- Millainen on kielitaitosi? Täydellinen. Puhun teidät pussiin.
- Mitä olet oppinut aikaisemmista työpaikoistasi? Kaiken ja enemmänkin.
- Mikä on käsitteen a ja käsitteen b ero? Se on kuin majakka ilman perävaunua.
- Mikä on organisaatio a:n suhde b:hen ja b:n suhde c:hen? Niillä ei ole suhdetta, kolmen kimppa ei toimi.
- Mitä teet, jos et tule valituksi tehtävään? En mitään. Istun.
- Mitä teet tiukan paikan tullessa eteen? Pissin alleni.


Niinpä niin....Olivat sitten tulostaneet saman kysymyslapun kuin minäkin. Kaikki edellisillan vastausvaihtoehdot katosivat, unohtuivat. Infernaalinen vetutus! Sanonpahan vaan, että ensi viikolla ei telefooni aprikasta ainakaan kilahda meikälle, se kilahtaa kaverille.

Fiilikset asteikolla 4-10? Aika pohjamudissa mennään, 5-.

Olen miettinyt tänään pääni puhki, että missä Onnela sijaitsee. Tutkinut nettikartat ja soittanut melkein viranomaisille kysyäkseni asiaa.
Sanoivat osoitteeksi Koskikatu 25. Ei voi olla siellä. Minä tietäisin. Muistaisin kyllä.
Argh! Olenko mä näin kovasti jo etääntynyt kotopuolesta?