IRC-Galleria

ArkiPäivänVaras

ArkiPäivänVaras

Searching the best? Sorry, you're late, he is already mine

RikkipääSunnuntai 17.03.2013 23:35

Välillä tai aika usein oikeestaan, mä mietin, että tässäkö tää oli? Tuun oleen koko loppuelämäni luuseri, joka kamppailee masennusta vastaan eikä saa tavoitteitaan lähellekään itseään.

Sitten mä muistan, että oonhan mä tähänkin asti päässyt. Mitä sitten, jos muut pitää mua lusmuna, joka vaan haluaa olla työkyvyttömyyseläkkeellä? Mitä sitten, jos mä en ole saanut vielä haaveammattiani? Mitä sitten, että mä oon köyhä ihmisperse, joka ei tosta vaan lähdekään Thaikkuihin tai Karibianristeilyille?

Mulla on koko elämä aikaa tavotella haaveitani, päästä pois eläkkeeltä ja vaikka sitten lähteä sinne Thaimaahan ladyboyden kanssa bailaamaan.
Mä elän itselleni, en muille. En mun lähimmäisille enkä ainakaan niille, jotka arvostelee mua ja/tai kattoo nenänvarttaan pitkin mun valintoja.

Mä voisin kyllä lähteä opiskelemaan vaikka heti, mutta mä tiedän, että parin kuukauden kuluttua tulee romahdus. Mun pää on rikki ja se pitää ihan ensiksi korjata. Rikkinäisellä päällä ei pitkälle pötkitä!

.Torstai 15.03.2012 19:52

... tai niin mä haluaisin uskoo. Pystyä uskomaan. Se on vaan niin kovin vaikeeta.

Masennuslääkkeet vaihdettiin uuteen, taas pitää odottaa, että vaikutus alkaa.

Missä on niiden ystävien kädet, jotka lupas pitää mun käsistä kiinni? Luvattiin, ettei otetta irroteta. Nyt mä tunnen kädessäni vaan tyhjää. Tunnen ne arvet, haluaisin tehdä niitä lisää. Tai en niitä arpia, koska ne nähdään. Haluaisin purkaa tän kaiken pahan olon tarttumalla taas veitseen. Veitseen, jolla voisin vuodattaa sen pahan olon ulos. Hetken olo onkin hyvä, mutta sitten tulee katumus. Hirveä morkkis, miten saatoin olla niin heikko?

En mä selviä tästä taistelusta yksin. Elämäni ihmiset eivät kuule. Eivät halua kuulla. Niitä pelottaa, ne ei tiedä miten suhtautua. Muakin pelottaa. Ketä ei pelottaisi?

PumppuelinMaanantai 20.02.2012 03:27

Kaks vuotta jo täynnä ton pellavapään kanssa! Huhhuh, aika todella lentää, mä en! Matelen perässä, hyvin kaukana perässä! Minne nää vuodet oikein vierii?!

Miss youKeskiviikko 25.01.2012 17:09

"Ja muistan, ku meit ei erottanu mikään, joka ikisen hetken ku sain sust kiinni pitää. Ehkä vaikeet uskoo, mut mä edelleen välitän, miten kaikki meni, kelaan edelleen mä sitä"

"Miksei koskaan pysty tajuta ajoissa? Miks tarpeeks arvostaa toista vast sit ku se on poissa? Just sillon, ku virheit ei voi korjaa enää, liian helppo pitää kaikkee itsestäänselvyytenä. Hassuu, miten yhes hetkes kaikki muuttuu, yhes meil oli niin paljon, mut nyt se kaikki puuttuu. Mut kai täst kaikest selvii jotenkin ja kaiken tän jälkeen ollaan vahvempii jotenkin. Ja tuut ain olee mun sydämes se pala, mis saan sut taas hymyilee, saan sua taas halaa"

"Niin monet sanat edelleen kaduttaa mua, oikeesti ikin ei ollu tarkotus satuttaa sua. Anteeks"

Mulla on sua ikävä, toivottavasti sulla on kaikki hyvin.

Jos sä tahdot niinMaanantai 12.12.2011 17:03

"Jos sä tahdot niin, nimeäsi enää toista en. Mut vaikka tahdot niin, kuvaas mielestäni poista en. Jos sä tahdot niin, tulen kallioiden läpi, jos sä tahdot niin, what ever makes you happy"

Keskivaikea masennusTorstai 24.11.2011 14:09

Onneksi mun on aina ollut yllättävän helppo puhua tuntemattomille ammatti-ihmisille. Tiistaina kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja tuli niin vapautunut fiilis, vaikka samalla ahdistikin melkoisesti. Se, että itse tietää jonkun ammattilaisen tietävän ja auttavan, tekee omanlaisensa vapautuneen olon.

Sairaanhoitaja teki masennustestin, josta sain 39 pistettä. Sillä testillä 31-43 pisteväli tarkoittaa vaikea-asteista masennusta. Itse tiesin olevani melkoisen masentunut, mutta ääneen sanottuna tulos yllätti kyllä. Ja pelotti myös.

Sain samalle päivälle ajan lääkärille, sillä sairaanhoitaja oli sitä mieltä, että lääkkeet tarvittaisiin.

Lääkäri teki omanlaisensa haastattelun ja päätelmänsä ja määräsi mielialalääkettä keskivaikeaan masennustilaan. Vaikea-asteista masennusta ei ilman osastojaksoa voi noin vain diagnosoida ja vaikka keskivaikea masennus kuulostaa omaan korvaan pahalta niin kyllä vaikea-asteinen olisi kuulostanut vielä pahemmalta.

Huomenna saan lääkkeen apteekista haettua, toivottavasti sivuvaikutuksia ei ilmaantuisi, ainakaan fyysisiä. Mietin väkisinkin, että kuinka sellaisen taakan sitten vielä kestän, varsinkaan, kun apu ei ole välitön, tuloksia näkyy vasta noin kuukauden kuluttua käytön aloittamisesta.

Sairaanhoitajan luona tulen käymään viikottain. Odotan jo seuraavaa käyntiä, sillä siellä on turvallista puhua eikä minun tarvitse pelätä sitä, että kuormittaisin ihmistä liikaa. Läheisetkin saavat hieman hengähtää.

3.12. on pikkusiskoni synttärit. Olen kovasti niitä suunnitellut ja järjestellyt ja nyt tuntuu siltä, että haluaisin ajan pysähtyvän tai edes hidastuvan. Pippalot ovat minulle siskoni vuoksi tärkeät, mutta nyt en jaksa edes ajatella niitä.

Eilen pilasin erään juhlien olennaisen elementin ja normaalisti olisin raivonnut ja itkenyt ja ollut äärimmäisen pettynyt. En jaksa edes surra asiaa, niin uupunut olen. Toki toivon, että saan tuon elementin korjattua ja haluaisin päästää ulos kasan tunteita, mutta miten voisin päästää ulos mitään sellaista, joista on vain rippeet jäljellä?

Toivon, että saisin energiani takaisin. Lauantaista asti on tiskialtaaseen kertynyt astioita tiskattavaksi. Joka päivä olen katsonut tuota vuorta ja päättänyt, että tiskaan sen. En kuitenkaan ole jaksanut edes tuolilta nousta.

Toivon kovasti, että tämän päivän aikana saisin tuon tiskivuoren pestyä. Eilen sain laitettua kaikki likaiset pyykit koneeseen ja vieläpä kuivumaan asti.

On ollut melkoinen järkytys huomata, että itsestäänselviinkin pieniin arjen askareisiin täytyy kerätä suuret määrät voimia eivätkä ne edes loppujen lopuksi riitä.
"On niin paha olla, vuotaa sydän verta, masennuslääkkeet huoltaa yläkertaa. Tabletti päivässä pitää miehen kasassa, päivittäinen halu elää on tieteen varassa"

Vain puolikas enääTorstai 17.11.2011 01:31



Kyllä mä susta välitin. Kyllä mä sua rakastin. Kyllä mä sua ikävöin niin, että sydämeen sattui. Kyllä mä sua ymmärsin. Kyllä mä halusin sua ihan vilpittömästi auttaa. Kyllä mua sattui, kun sulla on paha olla.
Kyllä, mä kadun. Kyllä, mä olen vihainen. Kyllä, mä olen poissa tolaltani.

Ja mä edelleen välitän, rakastan, ikävöin, ymmärrän, haluan auttaa ja muhun sattuu sun paha olo.

Ylä- ja alamäet me oltiin selvitty. Susta tuli mulle todella tärkeä enkä ois ikinä koskaan uskonu - saati halunnu, tän päättyvän näin.

Päätös oli yksinomaan sun, mä olisin niin kovasti halunnut taistella vastaan, mutta mun viimesetkin voimanrippeet on haihtunu tuhka tuuleen. En ole viime aikoina ollut maailman paras ystävä, mutta koskaan ei mennyt päivää sua ajattelematta. Olis pitänyt sanoa se useammin, anteeksi, etten mä tehnyt niin.

Meidän ystävyys muuttui, koska kummallakin on omat ongelmansa. Mulla ne on sekä henkisiä, että fyysisiä. Kaiken paskan keskellä olisi pitänyt jaksaa panostaa rakkaimpiinsa, mutta... mä en jaksanut. En keneenkään, et ole ainoa, jonka elämästä olen hieman pidemmän hetken pysynyt poissa.

Mä toivon, että vielä jonain päivänä sä saat elämäsi kuntoon. Että pystyt hymyillä ja nauraa, olla se iloinen, ihana pirteä itsesi, johon silloin vuosia sitten tutustuin.

Yritä kulta löytää pilvistä ne hopeat reunat, aina on jotain elämisen arvoista, vaikka se ei siltä tällä hetkellä varmasti tunnukkaan.

Toivon sulle enkelin olkapäälle pitämään susta huolta nyt, kun itse olen sun elämästä poissa.

Olet rakas. Aina.