IRC-Galleria

Eikö elämäni voisi olla helpompaa? Eikö sydämeni voisi lakata pumppaamasta? Ei, se ei olisi luonnollista. Kevään pitäisi olla saapumassa, vaikkei siltä ole näyttänyt yhtenäkään päivänä. Synkkä on sää kuin mielenikin, kai sekin vaikuttaa. Ei ole helppoa pitää yllä ihmisten odotuksia, saati sitten omiaan, tänään tuntuu vaan, että kaikki on hieman enemmän rempallaan. Viinasta en etsi apua, en halua, se vain siirtäisi oloani myöhemmäs. On kai toivottava, että pääsen pakoon tätä maailmaa edes uniini, se kun tuntuu olevan ainut pakopaikka täällä. Yksi hyvä uni, yksi rauhallinen yö, ne piristäisivät. Muuta ei ole järkeä toivoa.

Jälleen muistutus siitä, että elämän vastoinkäymiset ovat kuin loppumaton tarina elämän kulkiessa kuitenkin eteenpäin..
Kaikki asiat, joihin tykästyn, tuntuvat häviävän kuin tuhka tuuleen.
Tiedättehän vanhan sanonnan, että jokaiselle on yksi se juuri oikea jossain odottamassa.. Itse voin tunnustaa, että uskon vielä tuohon seikkaan, niin mahdottomalta kuin se joskus, suurimman osan ajasta tuntuukin.
Olen kuin susi, vaeltamasa erämaassa, etsimässä puolisoani, jonka kanssa viettää elämäni. Sitä kai kaikki loppujen lopuksi haluavat.

Täytyy olla vahva, täytyy kaikki voittaa.
Täytyy olla rohkea, ei saa mikään pelottaa.
Täytyy olla nöyrä, liikaa haluta ei saa.
Täytyy pitää itsestään huolta, sydämen täytyy saada rakastaa.

Ottaa oikeasti voimille kun ei tunne mitään. Joka kerran, kun tapaan jonkun ja eroamme tunteettomuuteni vuoksi, vahvistaa se kilpeäni, jonka suojaan vetäydyin jo vuosia sitten. En ole koskaan halunnut olla ilkeä tai aiheuttaa mitään pahaa kenellekkään, en vain ole voinut jatkaa tietäen, etteivät tunteen vain ilmesty tyhjästä joskus ajan saatossa.

Jos ollisin heikompi, en pistäisi päätäni ulos koko kämpästä, koskaan enää, mutta haluan uskoa, että joku ihminen lyö jalat altani heti hänet tavattuani. Sitä odotellessa on vain jaksettava uskoa ja elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen.

Uskollisuus, oikeudellisuus, rohkeus, kunnia.

Ne saavat jaksamaan.

Rakkaus, epätoivo, tuska. Kaikki keskeisiä elementtejä jokaisen elämän tiellä. Nämä asiat on jokaisen pakko tuntea jossain vaiheessa elämäänsä, niin pahalta kuin osa niistä tuntuukin. Ilon, turvallisuuden ja onnellisuuden tunteet tulevat myös näiden aiemmin mainittujen vanavedessä. Kaikki ovat sidoksissa toisiinsa, halusi sitä tai ei.
Aamulla tuntui oudolta, olin hieman kuin tuuliajolla kaikesta mitä yleensä aamuisin teen. Syy on selvä: se eilinen uutinen, joka herätti kaikenlaisia tunteita ja vaikka tuntui aluksi, että asiat ovat kunnossa, päinvastoin kuitenkin oli.
Kaikki asiat, joita teemme tai jätämme tekemättä, vaikuttavat ympäristöömme joskus jopa hämmästyttävässä mittakaavassa.
Tänään taas pitää lähteä kuntoilemaan, ihan oman ruumiillisen hyvinvoinnin takaamiseksi. Kyllä hyvä kunto auttaa myös henkisesti, ei niin paljon masenna kun jaksaa tehdä kaikkea ja yleensä myös nukkuu paremmin.

Elämän ironiaa, olo on kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Osin helpottunut, että jäi henkiin, osin taas murheutunut siitä, mitä myrskyn mukana menetti.
Se on kai niin, että joko työt tai yksityiselämä menee hyvin, mutta nähty on, harvemmin yhtäaikaa.
Jonkun aikaa murheen murtamana tallusteltuani, sattui mieleeni ovela ajatus: "ei hitto, olen jo 23-vuotias ja jaksan vieläkin murehtia sydämeni asioita". Joku roti tähän on saatava.
Nyt päätin tehdä itselleni palveluksen ja vetäytyä osin kuoreeni, huolimatta siitä, että sieltä ulos kaivautuminen vaikeutuu koko ajan. Tämä on vain tehtävä juuri tässä, juuri nyt. Alkaa olla vaarallista, jos availen näin pahasti itseäni ja saan osumaa, jopa ruumiilleni, psyykkestä nyt puhumattakaan.
Huomaan, että tänään on hyvä päivä, vaikkei mitään niin suurenmoista ole edes tapahtunut. Tuntuu, että yksi huonompi asia tulee minulle kohta ilmi, mutta koetan kestää ja selvitä olan kohautuksella, vaikkei se niin helposti varmasti käy.

Elämä on taistelua eniten itseään, mutta osin myös muita vastaan, pitää vain osata oivaltaa miten taistella kussakin tilanteessa.
Sanotaan nyt näin: Viikko sitten toivoin, että olisin aikoinaan jättänyt elämääni jatkamatta ja kutsunut hra 9mm luger full metal jacket:in tutkailemaan pääni sisään, mutta nyt saa jäädä ne sellaiset ajatelmat.
Elämä on...jotain. En vielä tiedä.

Uudet tuulet puhaltaa ja saa nähdä mihin minut vie, vieköön minne vaan, lähden mukaan.

Pimeys ympärilläni herään, katson ulos ja huomaan, valo sittenkin saa minut valtaansa. On uusi aika, valon tullessa esiin pilvien takaa, täyttäen huoneen ja sieluni loisteellaan.
Huomaan itseni ajattelevan: "mitä teen nyt? On muututtava tai pois kuljettava".
Tähän jään kuitenkin, muuttumaan ja muuttamaan elämääni ja kaikkea ympärilläni.

Oli aika, jolloin osasin käyttää sydäntäni, käytin vain sitä liikaa väärässä paikassa. Sain silloin osuman sydämeeni ja melkein päähäni. Sen jälkeen rakkaus on vain käväissyt joskus pinnassa, kuitenkaan jäämättä olemaan osa itseäni.
Monta vuotta jo olen jäänyt ilman sitä tunnetta, en kai enää tiedä miten rakastaa.
Kun on pitänyt panssaria yllään tarpeeksi kauan, niin ilmeisesti rakkaus vain häviää.
Pahinta on, että ei halua valehdella ihmisille tunteitaan, kun kuitenkin välittäminen sitoo minut kaikkiin ihmisiin, joita tapaan. Olen kai niitä ihmisiä, että tekisin hengenvaarassa mitä vain toisen vuoksi, olipa hän sitten tuttu tai vieras.
Pahoittelen, jos tämä satuttaa joitain henkilöitä, minun oli vain pakko saada tämä ulos päästäni.
En siedä itseäni tällaisena.

1400 km golffilla ilman autohuolia.. Pitäis varmaan laittaa rasti seinään. Pyhät meni kohtuulisesti, mukavan ihmisen seurassa ihan vaan löhöilyä, leffoja ja syöpöttelyä. Jotenkin ollu sekanen olo siitä lähtien, en oikein tiedä mitä pitäis tässä tilanteessa tehdä. Toisaalta haluaisi paeta pois ettei satuttaisi ketään enää, mutta kuitenkin on myös halu jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä. Jospa otan ihan rauhassa ja päivä kerrallaan, niinkuin tähänkin mennessä. Pelko kuitenkin vaanii takana..

Mikä hulabaloo onkaan ollu koko viikonloppu. Kouvolassa käytiin veljen ja kaverin kanssa, baariin siinä sitten eksyttiin lopulta.
Ilta meni kohtalaisesti, vaikka ainut paikka, jossa tunsin oloni hyväksi olli blackjackpöytä. Paikan vaihdon yhteydessä löysin itseni yksin pöydässä istumasta. Selvisin tosin heikommalla humalalla kuin toverini, joten ei se nyt niin haittaa. Illan päätti hauska leikki: "etsitään pikkuveljeä kouvolasta taksilla". Löytyihän se kuitenkin, 300 metriä uinumapaikastamme.. :)
Oloni on parempi nyt, kun huomaan, etten ehkä ole aivan niin pahannäköinen, kuin mitä peili itselleni heijastaa. Jospa itseluottamus nousee tästä, pikkuhiljaa. Siihen asti jään taustalle, toisten kylpiessä valossa.

Viikonloppu töitä. Oman auton rakentelua yöhön. Omakotitalon vuokraus. Kaikkea sitä voi mahtua jo yhteen viikonloppuun. En tiedä syytä, mutta kun kävin illalla nukkumaan, ollessani siinä unen ja valveen rajamailla, näin lähestulkoon painajaiseksi luokiteltavaa unta. Unessani oli lapsi, vauva, jota koetin suojella kaikin tavoin, lopulta pystymättä kuitenkaan siihen. Uhrauduin itse lopulta, työntäen lapsen turvaan.
Kaikkein ihmeellisintä oli, että lapsi ei ollut omani. Kuitenkin tunsin surua ja vaistoja sitä kohtaan. Unen ajattelu saa vieläkin silmäni suruun. Ehkä tunteet tulevat esiin sitä lasta kohtaan, joka minulla voisi jo olla. Se olisi nyt 3-4 vuotias. Kuitenkaan maailma ei ollut valmis ottamaan vastaan sitä. Silloiselle tyttöystävälleni tuli keskenmeno.
Jospa tunteeni tulevat esille vasta näin myöhään kaikkia asioita kohtaan. Asian ollessa näin, voin jo sanoa, että ajatukseni vievät minut hautaan. Niin paljon olen sivuuttanut ilman kyyneleitä. Nyt tekisi mieleni huutaa ja itkeä pääni tyhjäksi. Sitä en tee. Olen jo lisäajalla tässä elämässä kulkemassa. Joskus nekin velat on maksettava.