IRC-Galleria

Prologi – Fealltóir
(Fealltóir = Petturi)

”Tunnetko sen koskettavan poskiasi, sivelevän kalpeaa ihoasi? Kuuletko kuinka se kutsuu sinua luokseen ja sinä mitään epäilemättä seuraat sitä. Et ole kuin me muut, Meara.”

*

Irlannin nummia peittävä aamun usva. Pienet kastepisarat lehdillä, jotka katsovat auringonnousua idän hennonpunaiselta taivaalta. Askeleet, jotka kuuluvat litisten märkää ruohoa vasten. Kopina, joka ilmoittaa jonkun olevan paikalla.

Nuoli viiltää ilmaa kuin salama, eikä vankkarakenteinen mies ehdi huomata sitä, ennen kuin se suhahtaa hänen ohitsensa suoraan ikivanhaan tammeen. Kasvot viitan peitossa mies kääntyy kohti kohtalotartaan. Hän ei pelkää, eikä hänen silmissään ole ainuttakaan epäilyksen pilkettä. Hän tietää tarkalleen mitä tekee ja hän tietää mitä on tuleman.

”Sinä siis saavuit.”

”Kyllä.”

Nainen puhuu kylmällä, lähes sielua jäätävällä äänellä, joka pysäyttää. Hänen sanojensa kanssa kilpailee ainoastaan välinpitämätön, kostonhimoinen katse. Hän ei tunne katumusta. Hän ei tunne luultavasti mitään vihansa ja epätoivonsa sokaisemana. Häneltä on viety kaikki. Hänellä ei ole mitään menetettävää.

”Maíre…”

Mies yrittää suostutella, se on hänen viimeisin pakokeinonsa. Nainen kavahtaa taaksepäin ja kohottaa jousensa, jännittää sen tiukaksi. Hän on valmis. Valmis tekemään sen, mikä pitää tehdäkin. Hän päästää nuolen irti, muttei osu kohteeseensa.

”Sinä et löydä sitä enää mistään.”

Nainen tietää, mistä mies puhuu. Hän tietää liiankin hyvin. Sen vuoksi hän oli valmis surmaamaan tuon petturin, oman verenperintönsä vuoksi, joka häneltä riistettiin ja on piilotettu toista varten. Nainen sulkee silmänsä ja huokaisee.

”Voi kyllä minä tiedän, mistä löydän sen, Galahad.”

Ääni puhkuu määrätietoisuutta, kostonhimoa. Punahiuksinen nainen katsoo miestä hymyillen, virnistellen. Hän tietää piinaavansa Sir Galahadia uhkauksillaan, sillä jokainen niistä tekee miehelle yhä epävarmemman olon. Mies johdattaa hänet vielä sen luokse.

”Minä löydän Excaliburin. Se kuuluu minulle. Arthurilla ei ole perillistä, joka olisi valmis saamaan tuon miekan.”

Hän poistuu hämyn keskelle jättäen jälkeensä vain tyhjän vanan. Mies katsoo naisen perään ja kääntää selkänsä kadoten sakeaan sumuun, vastakkaiseen suuntaan. Merlin on puhunut Arthurin perillisestä, mutta kuka hän on?

*

Nuori tyttö avaa jäänsiniset silmänsä. Huohotus kaikuu neljän seinän sisällä tytön tuijottaessa ympärilleen. Hän on nähnyt painajaista, joka tytön mielestä vaikutti turhankin todelta – kuin se olisi tapahtunut. Mutta hän tietää, että ritareita ei enää ole. Hän tietää, että Irlanti on tasavalta ja että sillä ei ole ollut kuningasta moneen vuoteen.

Mustat hiukset lojuvat pehmeää, pilvikuvaista tyynyä vasten. Hengitys höyrystyy aamun viileydessä ja pisarat putoavat lattialle kenenkään näkemättä. Hän haluaisi vielä sulkea silmänsä ja nukahtaa, sillä kello on vielä vähän. Sen viisarit eivät ole kulkeneet kuuteenkaan asti. Mutta hän tietää, ettei pysty.

Ja jälleen kerran hän herää maailmaan, joka on hänelle niin rakas. Joka on täynnä painajaisia ja myyttejä ja joista hän on yksi. Vailla muistoja menneestä, vailla tietoa voimistaan. On olemassa vain yksi polku, joka johtaa kaiken sen tiedon luo. Ja sen polun hän on kulkeva itse.