Mä käyn läpi prosessia, jonka vaiheista mä en tiedä missä välissä mä olen menossa, mä en kuitenkaan ole enää alkupäässä, koska mä osaan ajatella itseni muiden kanssa, elämässä omaa elämääni ja saavuttamassa asioita, joita mä en kuvitellut että voisin saavuttaa. Mä kuvittelen itseni tekemässä sellaisia asioita, joita mä en uskonut itseni koskaan tahtovan tekevän. Olenko mä siis muuttunut, ja onko se hyvä asia? Voiko siinä olla jotain hyvää, että muut on muokanneet mua, saaneet mut muuttumaan? Kai siinä on, sillä mä tunnen kasvaneeni, kehittyneeni ja ennen kaikkea oppineeni todella paljon asioita katsomatta mun ikääni.
Mä olen kokenut henkistä väkivaltaa, pahoinpitelyä ja ylemmyyden osoittamista. Mä olen kokenut yksin olemisen ja sen seuraukset. Mä olen kokenut ihmisen kanssa olemisen, vakavan parisuhteen joka romuttui ja levisi käsiin. Mä olen kokenut sen, mitä vaaditaan, odotetaan ja edellytetään suhteelta, jotta sillä voisi olla jonkinlainen tulevaisuus. Ennen kaikkea mä olen joutunut katsomaan itseäni todella monta kertaa peiliin, ja miettinyt kuka ja millainen ihminen mä olen. Ja oikeastaan, mä voisin sanoa että mä tiedän siihen vastauksen, sillä kaikista niistä vastoinkäymisistä huolimatta mä olen onnistunut löytämään itseni, itse asiassa, ehkä ilman niitä vastoinkäymisiä, mä en välttämättä tietäisi siihen vastausta.
Jotkut sanoisi että mä olen tyypillinen Oinas - "äkkipikainen hullu, joka ensin tappaa uhrinsa ja alkaa vasta sitten kiduttamaan ruumista". Mä voin sanoa, että todella moni luonteenkuvaus tästä horoskooppimerkistä osuu mun kohdalla aika nappiin. Itsestäni tiedän sen verran, että mulla on suuri ego, sellainen että se ei kovin helposti anna periksi, vain silloin kun se ihminen johon se puolustus ja muu kohdistuu, on sen arvoinen. Mä olen aika äkkipikainen, vaikka rauhotuinkin aika paljon tässä jokin aika sitten, mä teen edelleen asioita hetken mielijohteesta, silloin kun ne tuntuu siinä tilanteessa hyvältä ajatukselta - ja tän vuoksi mun elämäni ihmisten on pystyttävä sanomaan mulle suoraan "vitun ämmä ota se järki kätees ja kato sitä vähän aikaa". Mä olen myös välillä hyvinkin jääräpää, ja tämä on se luonteenpiirre joka herättää ehkä eniten ihmisissä rakkautta, mutta myös vihaa. Mä en kuitenkaan lue sitä mun heikkoudekseni, tai siten että se olisi väärin, koska se on osa mun persoonaani, vaan mä näen asian ehkä enemmän niin päin, että ihmisten on opittava tuntemaan mut sen verran hyvin, että ne tietävät mitkä asiat mut saa sulamaan - toisinsanoen, opittava manipuloimaan mua.
Mutta, mun ehkä kaikkein ristiriitaisin luonteenpiirteeni on se mun ulospäin purkautuva vahvuuden tuntemus, joka ehkä heikentyy kun mut alkaa tuntemaan. Mä olen vahva ihminen, ja mulla on niin sanotusti munaa, mutta sisimmiltäni mä olen kuitenkin aika herkkä ihminen - välillä melkein lasia. Mä olen sellainen, että tietyt mun kokemani asiat seuraa mun mukanani ja muutamakin väärä sana tai teko voi palauttaa sellaisen tunnemyrskyn mun mieleeni, että sitä moni ihmettelee mistä se tulee. Pointti on se, että kun näin käy, ihmisen on osattava kiskoa se tieto musta ulos, eikä alkaa solvaamaan itseään siitä että nyt mä tein väärin - sillä sitä mä en siedä ihmisissä, nimittäin mä oletan että ihmisissä on sen verran kanttia, että ne kykenee kysymään asiat suoraan.
Miksi elämä toi mut Poriin?
