IRC-Galleria

*hakkaa päätään seinään*

Ahdistaa.

Ja haluan lobotomian. Tai unhoituta-loitsun. Tai ankeuttajan suudelman. Tai jotain.
Kunhan saan sen asian pois päästäni, pois itsestäni.
Haluan unohtaa! Ja haluaisin edelleen myös, että en piru vie ahdistuisi aina näin paljon niin mitättömistä asioista...
Typerä tyttö.

No joo. Pitäisi varmaan iloita siitä, että ehkä tulevaisuuteni näyttää sittenkin jokseenkin valoisalta. Ainakin nyt pari kuukautta eteenpäin.
Sen jälkeen...? Aika näyttää.

Aika näyttää...
Helvetti, tuo voisi olla vaikka mottoni.
Luotan varmaan liikaa siihen, että kohtalo kuljettaa minut määrättyyn suuntaan, mikä se suunta sitten onkin. Pitikin mennä kuulemaan se ennustus...

Ja minun ei varmaan taas pitäisi sepustella näin sekavia julkiseen päiväkirjaan.
On muuten hassua, että nämä avautumiseni päätyvät yleensä lähinnä tänne eivätkä lj:hin. Aika kieroa tavallaan. Mutta toisaalta monikaan ei varmaan eksy lukemaan tätä täällä. Tai kuka tietää.
No, enpä sentään kirjoittanut kaikkea sitä tänne, minkä kirjoitin siihen pieneen, kuluneeseen mustakantiseen kirjaan. *hymähtää*

Tunnen liikaa. Tunnen aivan liikaa ja aivan liian vahvasti.
En halua. Helvetti.

Mikä minua vaivaa?

Haluan tämän pahan olon (tai mitä tämä sitten lieneekin) ulos itsestäni.
Viime päivinä on tapahtunut paljon, ja kuitenkin olen oudon... mikä se sana on? Englanniksi se lienee "unshaken".

Pitäisi varmaan vaan parkua oikein kunnolla.

Perjantaiyönä itkin pari tuntia tietämättä oikeastaan syytä sille. Vielä.
Lauantaiyönä kyyneleet tulivat silmiin, mutta oikeastaan vain tärisin hallitsemattomasti, en niinkään itkenyt.
Toissailtana sain luettua Half-Blood Princen loppuun ja sitä itkin pitkään.
Ja itkisin varmaan taas jos lukisin ne viimeiset luvut uudestaan.

En saa mitään tehtyä, jumitan vain paikoillani kummallisessa tunteettomassa apatian tilassa. Helvetti, en halua sen saavan taas otetta itsestäni!
Tuskan kestän, mutta en sitä, että mikään ei tunnu miltään.

Hiton talven piti tulla ennen kuin ehdin metsään.
Tai kai sitä voisi vieläkin lähteä tuonne länteen päin, tutkimaan ne metsät.

Mutta ainakaan se yksi ei enää kummittele unissani.
Vaikka toisaalta ne unet olivat myös melko mielenkiintoisia.
No joo, parempi näin, auttaa unohtamaan sen koko jutun.
Sillä typeräähän se on, edes hetkeä kuvitella, että asia voisi olla niin.

Helvetti, tarvitsen elämääni sisällön.
Miksen voi vain ihastua johonkuhun? Mikä estää?
Koska se kohtalon määräämä oikea tyyppi ei ole vielä sattunut vastaan ja minun pitää odottaa kunnes hän suvaitsee ilmestyä?
Koska itse en anna itseni ihastua?
Helvetti, että minun pitääkin olla tällainen...
Tarvittaisiin joku, joka oikeasti iskisi minulta jalat alta, johon heti tuntisin voimakkaan yhteyden... Jonka kanssa tuntisin oloni turvalliseksi, hyväksi, kokonaiseksi, vapaaksi...
Mahtaako sellaista ollakaan?

Yhteyden olen tuntenut, parinkin tyypin kanssa, mutta... *hymähtää*

Vuonna 2007, niin se ennustaja sanoi. Kun olen 20 ja valmistunut jostain koulusta. Sikäli kun mikään, mitä hän minulle kertoi tulee pitämään paikkansa. Mikään ei ole vielä toteutunut, ainakaan tietääkseni.
Äidilleni ennustetut asiat kyllä.

Minua vanhempi.
Matkustaa paljon sekä työn puolesta että vapaa-ajalla.
Ansaitsee hyvin.
Hänellä on poikalapsi.
Elämäni rakkaus, joskin suhteemme ei tule olemaan helppo vaan aikamoista tahtojen taistelua.
Saatan kuulemma aavistaa kenestä on kyse.

*huokaus*
Mikäli siis tulkitsin ja muistin kaiken oikein.
Onhan niitä ehdotuksia heitelty, jopa varsin kaukaahaettuja...

Time will tell, se on kai vaan pakko hyväksyä.

Taidan nyt mennä keittiöön parkumaan tai sitten itkemään itseni uneen ja yrittämään unohtaa kaiken vähäksi aikaa.