IRC-Galleria

Kiitoksia DW... Maanantai 13.02.2006 20:44

Ensimmäinen paras ystävä: Janita, tuntenut syntymästä asti.
Ensimmäinen nettinimi: Marajade
Ensimmäinen suudelma: Lukion ekan lopussa.
Ensimmäinen kielisuudelma: Nykyiseltä poikaystävältä. ^^
Ensimmäinen lemmikki: Naksu marsu
Ensimmäinen lävistys: Korvat
Ensimmäinen ihastus: Janne
Ensimmäinen lempimusiikki: Smurffit

Ensimmäinen auto: Ei ole vielä
Ensimmäinen rakkaus: Esa (kihlattu) ^^
Ensimmäinen pehmoeläin: Muumi pehmo

Viimeisin tupakka: En ole koskaan polttanut
Viimeisin alkoholijuoma: En ole koskaan juonut
Viimeisin autoajelu: Tänään kouvolaan bussiasemalle.
Viimeisin suudelma: 1 min. sitten
Viimeisin nähty elokuva: Underworld evolution
Viimeisin puhelinsoitto: Äitille
Viimeisin soitettu cd: En muista, jos mp3:sia ei lasketa
Viimeisin vaahtokylpy: Joskus pienenä Pesusaavissa
Viimeisin itku: Joskus tossa syksyn aikana

8 oletko koskaan -juttua:

Oletko koskaan deittaillut yhtä parhaista ystävistäsi? No, en
Oletko koskaan ollut pidätettynä? En. :D
Oletko koskaan uinut alastomana? Joo
Oletko koskaan ollut TV:ssä? En
Oletko koskaan suudellut jotakuta ja katunut sitä? Joo...
Oletko koskaan nähnyt eroottista unta jostain tuntemastasi tyypistä? En muista
Oletko koskaan lemmiskellyt pyörremyrskyn keskellä? En
Oletko koskaan kirjoittanut päiväkirjaa? Niitä on jo seitsemän täyttä.^^

3. uraa, joita olet harkinnut
1. Astrologi
2. Sairaanhoitaja
3. Artenomi

5 asiaa joita oot tehny tänään
1. Käynyt yo-kuuntelussa
2. Syönyt grillillä
3. Istunut monta tuntia bussissa
4. Ostanut ps2 pelin
5. Leperrellyt chinchillalle

Ja haaste menee:

Loathing, vainooja, enchanted, bacman, jozzuh^^

Tui, tuiLauantai 11.02.2006 13:15

TEHTÄVÄNANTO: Paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni.
Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä (paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa). Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.


Haastan:

Enchanted
Yazz
Hadrianus
Geiboi
PyreOfGods

Lothingin haasteLauantai 11.02.2006 13:14

1. Otan aina lihan lihapiirakasta pois ja vaihdan tilalle jotain muuta. (Miksi sinne pitää tyunkea riisiä jauhelihan seuraksi ja perään kaikkea muuta?)

2. Palelen herkästi, siksi nukun kesälläkin joskus säärystimet ja pitkät housut jalassa. Sekä talvella joskus pipo päässä.

3. Minulle riittää kofeiini alkoholin sijasta saamaan omituisen olon. (yliherkkyys)

4. Olen kerännyt foliopaperia, kiviä, kuivia ruusuja...

5. Herään joka yö yleensä vähintään kerran. Yleensä kolmen paikkeilla.

VainajalaTorstai 12.01.2006 21:14

Sairasta satoa
kylvetty kuulla
manalle maanneiden viljaa
vihalla siitetty
hajonneesta helvetistä kerättyä


11.1.2006

Tämä...Keskiviikko 21.12.2005 20:04

On huomattavasti pidempi. Kuuluu osana sarjaamme. Ns. yhdeksäs jakso. Heh, Pakkohan tämäkin oli tänne laittaa ihan teidän kiusaksenne. Anteeksi kirjoitus virheet novelleissa.

Novelli: osa 9: Vainajan vaellusKeskiviikko 21.12.2005 20:00

Henrik juoksi metsässä. Askeleet rahisivat kuivilla lehdillä. Kuutamo loi valuvia varjojaan pitkin metsää joka huojui jokaisen askeleen tahdissa. Hän saapui polun päähän, joka kiilteli katinkullan hohtaessa, kuin lasin sirpaleet kristalli yönä. Polulla makasi epämääräinen verkkapukuinen möykky. Hän tutki sitä hetken päätään pudistaen kunnes jatkoi matkaansa rauhallisesti kävellen. Keuhkot täyttyivät ilmasta ja tyhjenivät taas. Tuskainen huokaus. Punaiset silmät pysähtyivät johonkin, joka lepäsi, kuin pilkaten häntä pensaikossa. Lapsen kenkä. Tahrautunut, raadeltu, vain tyhjä kuori kuollutta ilmaa. ”Marcus…” Henrik vavahti nostaessaan kengän maasta. Hieman kauempana maksasi tumma verinen mytty. Hän käveli varoen sen luo. Puristaen yhä kovenpaa tikaria kädessään, hän kumartui koskettamaan pitkä kyntistä kättä. ”Sait näköjään kostosi, Thelma.” Henrik laittoi kengän laukkuunsa ja lähti juoksemaan niin lujaa, kuin pääsi, kohti kaupunkia.
Henrik kolkutti kauniin kartanon ovea. Eräs Ghoul palvelija, Irena, tulee avaamaan. ”Mikä herralla on hätänä, kuin noin kovin kolkuttaa.” Irena hymyili lempeästi ja päästi Henrikin sisälle äidillisesti huolehtien. Vanhanaikaiseen erittäin kauniiseen pukuun pukeutunut nainen astelee elegantisti eteissaliin sangen hämmentyneenä viini lasinsa kanssa. ”Mikä nyt on hätänä Henrik Willsson? Tahdotko hieman verta näin iltasella? Vai kenties sivistynyttä keskustelua?” Hän kallisti hiukan päätään ja risti kätensä miettiväisenä rinnalleen. Hänen silmänsä välkähtivät kysyvästi kohdistuessaan Henrikin tikariin. Henrik otti kristallilasin tältä, siemaisi varovasti ja ojensi takaisin pikkuisen virkeämmän näköisenä. ”Kiitos, Neiti Frida. Vaimoni katsos… Kuoli sama iltana, kuin poikani katosi metsään ihmissuden ryöstämänä. Yritin herättää Thelman henkiin rohdoilla, mutta se epäonnistui. Sinun on lähetettävä sanaa Kreivi Anthonylle, koska oma ghoulini kuoli myös. ” Frida katseli hetken osaa ottavana Henrikiä, kunnes viittoi Irenaa kirjoittamaan viestiä. ”Anna Igorin viedä se.” Frida astui hieman lähemmäs Henrikiä. ”Eivätkös he olleet vain herdejä? Saat kyllä tilalle uudet. Hyvinkin helposti. Kuulostaa hieman ongelmalta tuo, että eläväkuollut on tullut keskuuteemme.” Henrik siirsi painoaan toiselta jalalta toiselle hermostuneena. ”Pysy turvassa. Minun täytyy lähteä etsimään häntä. Kumpa tremeret nyt tajuaisivat epätoivoni.” Hän kumarsi ja livahti ovesta ulos. Frida pudisti päätään kärsimättömänä katsellessaan avonaista ovea.
Henrik pysähtyi hetkeksi puiston penkille istumaan syviin mietteisiinsä vaipuneena. Miettien mennyttä.

”Oi, se on valtavan kaunis! Kiitos!” Thelma hymyili iloisena pitäessään kaulakorua kädessään. Hän halasi Henrikiä ja kutitti tätä kyljistä. ”Lopeta, tuossa ei ollut vielä kaikki!” Henrik nauroi hyväntahtoisesti ja kaivoi taskustaan sormuksen auringon paisteessa. ”Thelma, tahdotko kanssani naimisiin?” Thelma katseli hetken suu auki sormusta kunnes halasi Henrikiä. ”Riittääkö tämä vastaukseksi? Totta kai tulen!”

Henrik käveli synkeällä kadulla miettien tuota hetkeä. Ulkona liikkui enää harvoja ihmisiä. Muutama juopunut yritti epätoivoisesti huojua kohti kotejaan useamman ojan kautta pyörien. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Kauempana liikkui hahmo. Tästä hieman edempänä sivukujan liepeilla seisoi toinen aivan liikkumatta paikallaan hiukset osittain kasvojen edessä. Hän astui hieman lähemmäs ja jäi katselemaan hahmoja arvioiden, pohtien seuraavaa liikettä. Hetken kuluttua hahmo saavutti paikallaan odottavan hahmon. Köyristynyt olento hyökkäsi lähestyjän kimppuun kaataen tämän maahan. Se raateli tuskissaan voihkivaa ja huutavaa hahmoa, joka yritti kaikin voimin päästä pakoon. Henrik lähti juoksemaan kohti omituisen kalpeaa hahmoa, joka purkasi kaiken raivonsa viattomaan ohi kulkijaan. Oli kuin valo olisi voimistunut sen silmissä, joka kerta, kun kynnet tai hampaat osuivat tuskissaan parkuvaan lihamöykkyyn. Thelma syöksähti hieman kauemmas ruumiista, joka makasi maassa hervottomana. Kasvoilla käväisi pieni syyllisyys, mutta se katosi hyvin pian, kun veri lähti valumaan purona kohti lähetyvää Henrikiä. Hän katseli hetken Henrikin lähestymistä, ennen kuin katosi metsän suuntaan. Henrik saapui ruumiin luo. Hänen kasvonsa näyttivät tavallista kalpeammilta ja elottomammilta, kuin normaalisti. Hän käänsi katseensa sinne minne Thelma katosi.

Henrik makasi sohvalla ja luki lehteä. Thelma tuli viereen istumaan. ”Monelta syleilysi on? Kai tulet kotiin sen jälkeen?” Thelma silitti miehensä polvea ja katsoi tätä anovasti. ”Tulen, mutta en ole enää entiseni sen jälkeen. Kai tiedät, että sitten sinusta on tultava minun ghoulini. Oletko täysin varma siitä?” Henrik laski lehtensä ja katsoi naiseen vakavana. ”Tietenkin olen. En halua menettää sinua. Marcuskaan ei halua. Hänen täytyy saada kasvaa äitinsä ja isänsä kanssa. Ei rikkinäisessä perheessä.” Thelman kasvot ovat päättäväiset. ”Kiitos. Minun pitää aivan kohta mennä. Aika näköjään rientää. ” Henrik nousi sohvalta ja kävi ottamassa takkinsa. Hän halasi vaimoaan ja huikkais lähtiessään. ”Nähdään yöllä.”

Henrik nousi ruumin luota. Hän pudisteli päätään hieman hämmentyneenä muistoistaan, joita tulvahtaa mieleen, kuin ne yrittäisivät tukahduttaa hänet. Jokin tarttui häntä olkapäästä. ”Tiesin tämän. Edes yhdessä emme olisi saattaneet onnistua. Vain harvat ovat niin voimakkaita.” Henrik käänsi kasvonsa kohti puhujaa ja astui askeleen kauemmas tästä. ”Kreivi Anthony. Mitä te täällä? Tulitko pilkkaamaan minua?” Henrik painoi katseensa hetkeksi ruumiiseen, ennen kuin katsoi taas Anthonya vihaisesti. ”Tulin heti, kun sain tietää, että olit epäonnistunut. Otan osaa palvelijasi puolesta.” Kreivi totesi katsellen maassa makaavaa ruumista. Hän vilkaisi sarkastisesti Henrikiä, joka tuijotti häntä herkeämättä. ”Tarvitsen hiukan apua hänen kiinni saamisessaan. Jos en sitä saa, on minun hoidettava se yksin. Jälleen.” Henrik tokaisi tähyillen pensaikkoon. ”Minun pitää mennä.” Hän sanoi, kumarsi Kreiville ja katosi äänettömästi, kuin yössä saalistava pöllö. ”Tosiaan. Apu on tarpeen. Herra Murdoch? Voisitko seurata häntä ja auttaa, jos hänelle tulee ongelmia? Sen olemme heille molemmille velkaa. Muuten pysy poissa tieltä ja varo rouva Willssonia.” Kreivi heilautti kättään kääntyessään katsomaan vierelleen ilmaantuneeseen nosferatuun. Murdoch pyöritteli tikaria käsissään. Tämä nyökkäsi totisena lähtiessään heidän peräänsä. Anthony huokaisi syvään. Hän kumartui ruumiin luo. ”Kävelevän kuolleen uhri. Olisit voinut olla minun ateriani… Tai jopa uusi lapseni.” Kreivi kuiskasi kääntäessään uhrin kasvot kohti taivaita. ”Mitä tuhlausta.” Hän peitteli ruumiin viitallaan. Hiljaisuus tunkeutuu jälleen kadulle. Kuolematon, kuiva hiljaisuus vailla elämää. Anthony katosi äänetömästi.

Puut vilisivät ohitse. Vainoharhainen humina täytti pään. Näkökenttä sumentui ja muuttui utuiseksi. Millään ei ollut enää väliä. Raatele… Tapa… MURHAA! Thelma juoksi metsässä. Kaikki vääristyi ja muuttui psykedeeliseksi sekamelskaksi hänen edessään. Vain yksi asia mielessään, joka ei enää ajatellut, ollut olemassa. Vain ne kaksi ajatusta menetyksestä jonka hän koki. KOSTO! Hän kiipesi lähimmälle kivelle katsellen kauas kaupunkiin päin. Valot hohtivat himmeästi. Lohduttomasti, kuin tulikärpäset kaukaisuudessa. Hän piirsi kasvoissaan ja käsissään kiiltelevällä verellä kallioon väärinpäin ristin. Sen merkin jonka jo pienenä tiesi merkitsevän pahaa. Hän tiesi olevansa paha, vaikka ei voinut ajatella, ei tuntea. Hetken katseltuaan sitä, hän kiipesi alas ja jatkoi syvemmälle metsään.

Murdoch kulki metsässä. Varoen aiheuttamasta yhtään ääntä, joka voisi saada hullun hyökkäämään kimppuunsa. Hän tutki maassa olevia veren pisaroita, jotka johtivat suuren kiven luo. Kiven reunoilla oli käden jälkiä ja hieman repeytynyttä kangasta. Tarkasteltuaan kiveä tarkemmin hän huomasi ristin. Lyhyempi kärki osoitti kohti kaupunkia, joka nukkui hiljaa tietämättä yöllisestä elämästä. Nosferatu hymähti halveksivasti istuessaan hetkeksi kivelle.

Henrik seisoi metsässä. Hän tähyili ympärilleen. Etsien merkkiä. Odottaen saalistaan. Tuntien itsensä jonkun toisen saaliiksi. Hetken päästä muutaman metrin päähän hänestä ilmestyi Thelma läheisten tammien varjoista. Hän kääntyi katsomaan tätä surullisena. ”Thelma?” Henrik kysyi hiljaa. Thelma hymyili ja tuijotti. Henrik vilkaisi taivaalle ja käänsi jälleen katseensa Thelmaan samalla ottaen muutaman askeleen lähemmäs mielipuolista olentoa, jonka hän itse oli luonut vaimonsa tilalle. Henrik katseli hetken Thelman lähestymistä ennen kuin veti tikarinsa näkyviin. Thelma hyökkäsi Henrikin kimppuun. Henrik pudotti tikarinsa ja kaatui selälleen yllätyksen voimasta. He potkivat ja löivät toisiaan aiheuttamatta kummallekaan kovin paljoa kipua. Juuri kun Thelma sai kunnon otteen Henrikin päästä, niin että voisi repiä sen irti, Herra Murdoch saapui paikalle. Tämä veti Thelman hiuksista hieman kauemmas. Henrik nousi maasta kaivaen kahleita taskustaan. Nosferatu vie rimpuilevan naisen puun luo johon he köyttivät kiroilevan, purevan naisen. Thelma rimpuili ja kiljui raivosta. ”Kiitos.” Henrik sanoi nosferatulle joka käänsi selkänsäja poistui olkiaan kohauttaen heti kun sai tehtävänsä päätökseen. Henrik katseli hetken tämän perään, kunnes kääntyi takaisin Thelman puoleen. ”Anteeksi, rakas. Minun on pakko tehdä tämä.” Henrik kuiskasi vetäessään pullon taskustaan. Hänen lähestyessään Thelman rimpuilu yltyi. Tämän silmät laajenivat. Kuun valossa hohtavat silmät kohdistuivat pulloon, kuin hän olisi halunnut särkeä sen tahdon voimallaan. Henrik tiputti väkisin Thelman suuhun pari pisaraa. Thelma meni hervottomaksi. Vain pelokkaat silmät liikkuivat syvällä kuopissaan. Tikari lähestyi ja upposi Thelman sydämeen. Vavahdus. Poissa. Hervoton ruumis ja lasittuneeksi muuttunut katse. Henrik otti Thelman pois kahleista ja laski varoen maahan. Hän nosti tämän syliinsä tuudittaakseen häntä vielä kerran.

Ovelle kolkutettiin. Igor meni avaamaan oven unisen oloisena. Henrik tuli ryvettyneen näköisenä sisälle kantaen hieman mädäntynyttä vaimoaan sylissään. Igor sulki oven tämän perässä hyvin kummastuneena, järkyttyneenä tämän kertaisista vieraista. Hän meni edeltä olohuoneeseen varoittamaan neiti Raggnasdóttiria. Irena haki kauhistuneena lakanan laittaakseen sen suojaksi sohvan päälle jotta Henrik voisi laskea Thelman ruumiin alas. Frida tuli huoneeseen ruusun kanssa hieman närkästyneenä melusta. Hän katseli hetken järkyttyneenä kuollutta naista jonka vieressä Henrik oli polvistuneena. Frida laski ruusun kuolleen käsiin. Hän painoi kätensä silittämään Henrikin hiuksia. Irena toi toisen silkkilakanan jolla voisi peittää osan ruumiista. Hän meni nyyhkyttäen Igorin viereen istumaan hakeakseen lohtua.
Pimeys. Äänetön tuska hiipi hiljaa piiloon aamun ensi säteiden myötä. Polttavien, kiduttavien pilareiden tunkeutuessa huoneeseen. Pakottaen olijat varjoihin, suojaan, hellään pimeään joka ei ole niin murhaavan kirkas kuin aurinko. Jälleen valon ajaksi uneen jatkamaan ikuista uhraustaan

NovellistaTiistai 20.12.2005 19:52

Novelli on erään lyhyt elokuva projektin aloitus johon se perustuu. Novelli taas on erään unen pohjalta.

Novelli: Lasten uhrausTiistai 20.12.2005 19:49

Kuu nousi taivaalle sumun saattelemana. Oksat tanssivat hiljaa tuulessa kuin kunniasta laskevalle auringolle ja taas nousevalle sisarelleen kuulle. Vähitellen tähdet ryömivät esiin piiloistaan taivaalle loistamaan. Luonto nukkui huokaillen. Vain yöeläimet rapistelivat tuulen tahdissa omissa puuhissaan. Pöllöt lensivät aavemaisen hiljaisina puiden yllä, kuin toivoen ettei aurinko enää nousisi. Kalliotkin sinersivät öisessä loistossa. Vaiti. Odottaen, että jotain tapahtuisi edes kerran tuhannessa vuodessa.
Metsässä liikkui tumma, tuntematon virta. Mustia hahmoja kulki hiljalleen puiden siimeksessä. Heillä ei ollut valoa ollenkaan mukana, vain tummia nyyttejä käsivarsillaan. He kulkivat vaiti kohti edessä siintäviä linnan raunioita. Nyytit hieman värähtelivät, kuin tuuli olisi niitä tuudittanut hiljalleen. Hahmot kulkivat määrätietoisen päättäväisinä linnaan. Heidän askeleensa kahisivat villiintyneellä niityllä, joka ennen oli ollut loiston aikoina valtavan upea kukkaketo. Nyt jäljellä oli vain sairaan näköistä keltalaikukasta ruohoa, joka tuntui voihkaisevan jokaisen askeleen alla. Osittain kulottunutta surkeaa niittyä, kuin kuu olisi vuodattanut kyyneleensä tälle säälittävälle, karulle ruohikolle. Edessä kohoavat linnan rauniot olivat myös kamalassa kunnossa. Home ja sammal tekivät seinät kammottavan laikukkaiksi, irvikuviksi siitä mitä ne joskus olivat olleet. Seinissä oli suuria reikiä, kuin jokin olisi kovertanut siihen railoja hampaillaan.
Hahmot menivät sisään ruostuneista ja kovin vääntyneistä porteista. He hieman värähtelivät sisällään kasvavasta pienestä paniikista ja epätoivosta tätä pakonomaista tapahtumaa kohtaan.
He muodostivat ringin kuivuneen suihkulähteen luo ja laskivat kukin nyyttinsä alas heidän eteensä.
Sen jälkeen kukin perääntyi huojahtavan askeleen takaisin päin ja jäivät odottamaan. He seisoivat hiljaa liikkumatta tuulessa. Peläten sisimmässään pahinta mikä voisi omalle kohdalleen sattua.
Kun kuu oli noussut keskelle taivasta, tuuli hiljentyi ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Mikään ei liikkunut. Yhtäkään ääntä ei päästetty. Ainoa mikä hetken kuluttua kuului, olivat ruosteisten saranoiden kirskunta, kun linnan pääovia avattiin. Ovista astui ulos viisi ihmishahmoa. Kalpeita, kuin jää, mustiin pukeutuneina pitkät hiukset ympärillään liehuen viitan lailla. He olivat tulleet. Suihkulähteen luona hahmot perääntyivät vielä pari askelta takaisin päin ennen, kuin pysähtyivät väristen paikoilleen. Hahmot laskeutuivat marmorisia, kuluneita portaita nyyttien luo. Yksitellen he tarkastivat nyyttien sisällön ja valitsivat kukin yhden. Sen minkä parhaaksi näkivät. Lopulta, kun kuu oli jo laskemassa ja auringon ensi säteet nousivat, hahmot kulkivat kukin yhden nyytin kanssa takaisin sisään. Ovet sukeutuivat raskaasti kolahtaen, saaden linnut pyrähtämään lentoon lähimmistä puista.
Pian hahmot lähtivät kulkemaan takaisin päin kohti metsää. Suurimmasta osasta pystyi aistimaan helpotuksen joka kumpusi heidän sisimmästään samalla säälien niitä jotka menettivät omat nyyttinsä. Nyyttien menettäjät kulkivat hiljaisina pää painuksissa valuttaen kyyneliään pölyiseen maahan ja hakien tukea muista hahmoista.
Aurinko nousi jo taivaalle heidän kadotessaan metsään. Kuu lauloi vienon sävelen auringolle ennen kuin katosi metsikön taakse. Tähdet uinuisivat taas seuraavaan iltaan. Kunnes pimeä taas hiipisi peittämään tämän surullisen maan.

Hehee...Tiistai 29.11.2005 18:23

Sirpalein siis kirjoitettu 23.11.2005

Lisää ö-luokan runoutta myöhemmin. Lukekaa ja Kärsikää.

SirpaleinTiistai 29.11.2005 18:22

Minut pudotettiin
sirpaloitiin kadulle tallottavaksi
kerään,
kaadun,
katselen
En tunne ketään
vieraita hahmoja
En edes tunnista tuttujani

Miksi?

Lekalla päähän ja tainnoksiin