IRC-Galleria

Nyt piti vaihtaa taas uuteen käsityöhön, kun akuutista projektista loppui lanka. Tänään siis edessä lankakauppaan meno. Pääsin kuitenkin alkuun tässä uudessa työssä, kun sekin on ollut tarkoitus tehdä jo viimeiset pari vuotta. Aina se on vain jotenkin jäänyt niiden kiireellisempien jalkoihin. Positiivista sinänsä, että ainakin se on loppuun asti ajateltu. Ja lisää tilausta tulee. Paljon mukavampi tehdä käsitöitä muille, sillon ne tulee oikeasti tehtyä ja itelle tulee tehtyä ideoidenpuutteessa kaikkea turhaa. Nytkin on ruokalistalla huivi, laukku, kännykkäpussi, pipo ja pitkähihainen yönuttu joka peittää lähinnä vain hartiat. Ja pitäisi yksi papinpukukin korjata - se on jo haasteellisempi, kun en tahdo oikein uskaltaa koskeakaan siihen...

Välillä tulee vain sellainen olo taas, että olisipa vapaa kaikesta vastuusta mitä koulu ja joillakin työt teettävät. Että voisi vain ottaa rennosti ja istua katsomassa olympialaisia ja tehdä juttuja mitkä itteä kiinnostaa. Käsitöiden lisäksi minulla tuli tänään jokin ihmeen into kokeilla tehdä powerpoint-esitys jostain ihan typerästä turhasta aiheesta, kun näki tänään tunnilla tosi miellyttävän esityksen. Välillä tekisi mieli kirjoittaa jokin ehkämaailmanparas runo tai oivallus. Oivalluksen kirjoittamista silmällä pitäen laitoinkin muuten itselleni muistiin eilen kuulemani hassun ajatuksen: suomalaisuus on kiinni ilmeisesti siitä maksaako Suomeen veroja (viitaten "rakkaisiin" ulkomailla asuviin urheilijoihimme).

Jotain ihan tällaisia turhia juttuja tekisi mieli tehdä. Ei nyt välttämättä kokopäiväisesti, siihen ehtii tottua jos joutuu työttömäksi tai on aika siirtyä eläkkeelle. Mutta ihan vain silloin tällöin. Ottaisi vain raakasti päivän vapaata kaikesta vastuusta jos siltä tuntuu ja omistaa sen päivän jollekin sellaiselle jutulle, joka sillä hetkellä kiinnostaa. Ja kun taas tulee vastaan päivä, jolloin mikään ei yksinkertaisesti kiinnosta, niin sitten palaa töihin. Niin yksinkertaista se olisi. Jos olisi. Muttei ole. Harmin paikka.


Qiitos, olette mahtava yleisö. :)

Nyt selvis senki väsymyksen syy. Heräsin yöllä kuumeessa, ja sain sitten ne aikaisemmin kaipaamani pari päivää vapaata, tosin eka päivä ois ollu vapaa muutenkin. Menin sitten kotio sairastamaan. Ehkä pahin vaiva ei ollu itse kuume, vaan se mitä kokopäiväisestä sairastamisesta seurasi. Kun ei pysty olemaan muuten kuin pötköllään heikon olon takia, niin selkä ja niskahan siinä meni, ja kun niska on kipee, niin pää on kipee. Ja sitten vielä tulevaisuuden mummovaiva eli helposti kipeytyvä lonkka ja oikea olkapää eivät olleet kovinkaan hiljaisella tuulella, pitihän niidenkin saada sanoa oma vastalauseensa jatkuvalle makoilulle. Paidan vaihto tuntuu aika ilkeältä olkapään takia.

Huvitti musiikkiterapian tunnilla tänään, kun käytiinkin läpi, mitä eri värit tarkoittavat. Jotenkin tunnistin itseni parhaiten violetista, sanoi muut mitä tahtoi:
"henkisin väri, luovuutta, syvää näkemystä, laajempaa käsittämistä, luopumista, irti arjesta, ismit ja dogmit tärkeitä"
Varsinkin siinä sivussa, kun mielessäni on vaikka ja minkälaisia laajoja ja syviä näkemyksiä (joita en ole saanut kellekään sanotuksi, kun en osaa pukea niitä sanoiksi), ovat kaiken sortin ismit ja "psykologiset vaikutukset" turhan tärkeitä. En sitten tiedä onko tuo niin hyvä juttu. Mutta eihän me täydellisiä olla. Tänään kun taas vaihteeksi pukeuduin kokomustaan, niin joku olisi voinut nähdä minut sen valossa:
"voima, arvovalta, asiallinen, tuntuva ja näkyvä väri, synkkyys, kielteisyys, pelottava, kilpi/suoja, negatiivisuus kasvaa"
Aika voimakasta väitettä. Vaikka minän valitan usein, en minä nyt synkkänä itseäni pidä. Ehkä kaikki violetissa ei osu täysin yksiin, ja mustassa jokin saattaa pitää paikkaansa. Mutta eihän ihminen ole vain jonkin värinen. Ja lähinnä nauratti ajatus oranssin alaselän vaivoihin parantavista voimista.

Tämä värienselitys taisi olla sama litania, mikä kuultiin elämys- ja dialogipedagogiikan kurssilla leirillä, kun piti sekoittaa sormiväreistä senhetkisen sielunmaiseman väri. Silloin sekoitin jonkin sortin vaaleansinisen niin kuin moni muukin toisistaan riippumatta, talvi silloin kun kerran oli. Mitäs sinisestä sanotaan:
"ajattelua avartava, luovuutta, pohdintaa, viileä, rauhoittaa, antaa tilaa, kuria ja järjestystä, nukuttaa, kylmä asiallisuus, liika järkiperäisyys, yksinäisyys, erakoitumista"
Sillä leirillä eristäydyin joukosta jäämällä toisena aamuna nukkumaan. Olisin tarvinnut jotain oranssia alaselälleni. ;) Ja oli muutenkin paska fiilis koko leiristä. Sen nukkumisen takia sain kirjoittaa opettajalle yhden A4:n verran teoriaa - ikään kuin se korvaisi hyvin lumikenkäkävelyn.


Qullan väristä ei ollut puhetta....

Tiedän tiedän, olen yleensäkin ottaen aina väsynyt. Niinkin väsynyt, että oikein ihmetyttää, jos jonain päivänä ei väsytä. Mutta tänään oikein erikoisen väsy on kieltämättä. Ihan normaaliin aikaan menin nukkumaan, ja ihan inhimilliseen aikaan nousin ylös. Johtuu varmaan eilisestä.

Katsoin eilen telkkarista kaikkien talviurheilulajien keisaria CURLINGIA, sattui olemaan Kanada-Ruotsi -ottelu. Asetuin oikein mukavasti keittiöön raahatulle sohvan virkaa hoitavalle sängylle horisontaaliseen asemaan, ja kun alkoi hieman paleltamaan, vedin peiton korviin. Sitten jossain vaiheessa silmät painuivat kiinni. En usein nuku päiväunia, joten tämäkin kerta suoriutui vähän pätkissä, puolentoista tunnin sisään kuitenkin. Kerkesin nähdä suhteellisen erikoisen unenkin.

Harvinaista sinänsä, tämä uni ei ollut niin skisto kuin uneni yleensä, mutta tarkemmin ajateltuna utopistinen kuitenkin. Olin käymässä sodankyläläisessä metsikössä lähellä jotain koulurakennuksia, joissa koulupäivä oli kovaa vauhtia käynnissä. Metsikössä oli siippani komppanialla taisteluharjoitukset käynnissä ja jostain syystä ei ollut ongelma, vaikka vietinkin "tukikohdassa" niin sanottua hang-around-elämää ja leikin vähän radiopuhelimella. Jossain vaiheessa kokeilinkin selkääni siippani reppua ja laitoin radiopuhelimen henkselissä nimenomaista tarkoitusta varten olevaan taskuun. Kun väki alkoi koota kamppeita kasaan, alikessu hymähti meikäläiselle ja huudahti väelle, että "yksi on vielä elossa". Sitten alikessu nyökkäsi minulle, että juokse piiloon, ja minähän juoksin. Ja totta kai minut oli pakko saada kiinni, koska reppu ja radiopuhelin olivat vieläkin hallussani. Etsin vaikka ja minkälaisia piiloja, ja kun vihdoin löysin koulurakennuksesta ehkä maailmankaikkeuden piiloimman piilon, heräsin.

Ehkä minun ei pitäisi nukkua päiväunia. Toisaalta, tuo oli ensimmäinen uni ikinä, missä siippani esiintyi. Curlingottelun lopputulos ei jäänyt mieleen.

Paitsi tänään Suomi voitti Uuden-Seelannin, jee! :)


Qurling on pelien quningas......

Niinhän sitä lauletaan. Eilen tuli auteltua ystäviä asiassa jos toisessakin. Kouluhommissa, kuskina ja siinä sivussa leivoin vielä yhteishyväksi oikein onnistuneita, itse jostain muusta ohjeesta sovellettuja "särkyneiden sydänten muffinsseja". Mutta oikeita hommia, mitä olisin tehnyt itseäni varten... aika vähän.

Nolottaa ehkä vähän, liittyen erääseen tiettyyn tyyppiin, johon aina aika ajoin pitää yhteyttä. Ei hirveän usein, mutta sitten kun tulee juteltua, niin aina löytyy jotain mielenkiintoista keskusteltavaa. Meitä yhdistää Unkari. Keskustelemme usein maasta ja kielestä, mutta joskus saattaa tulla aiheeksi ihan uskonasiatkin ja sen sellaiset. Mutta yleensä, kun otan häneen yhteyttä, niin minulla on jokin palvelus, usein tosi pikainen. Nytkin laitoin sähköpostia, että voisiko hän kääntää minulle ennen perjantaita yhden unkarilaisen biisin sanat (hän osaa sujuvaa unkaria siis), niin tietäisi mitä siinä lauletaan, että vois soittaa sen sitten musiikkiterapian tunnilla - ehkä. Sitten hoksasin jossain vaiheessa, että kyllähän sillä kaverillakin on oma elämä, ei se välttämättä ehdi. Laitoinkin, että pikkuisen harmittaa kun huomasin että otan yhteyttä yleensä silloin kun tarvitsen hänen apuaan. Ja pikaista sellaista.

Ehkä olen tullut tässä suhteessa isääni. Sillä on paljonkin sellasia ystäviä, joihin se ei erityisemmin pidä yhteyttä arkena, eikä kaikille välttämättä sitä joulukorttiakaan laita. Mutta aina kun ystävykset kohtaavat nassutusten, niin juttua tulee niin kuin he olisivat nähneet viimeksi eilen. Ja aina, kun jompikumpi tarvitsee apua jommaltakummalta, niin totta kai autetaan. Oli se sitten auton lämmitysroikan lainaaminen tai ylisuuren kalasaaliin jakaminen tai ihan vain vaikka neuvon kysyminen. Mitä vain. Itse en jotenkin vain koe iskän tavoin tarvetta pitää jatkuvasti kuulumistenvaihtoyhteyttä, jos ei ole mitään erityistä asiaa. Onhan se kiva kuulla ystävistä, mutta itse koen todella vaikeaksi olla aloitteentekijä, jos minulla ei ole mitään nimettyä syytä kirjoittaa.

Niin kuin Uma Thurman sanoi Pulp Fictionissa jotenkin näin: "Miksi meidän täytyy jauhaa paskaa voidaksemme tuntea olomme mukavaksi? Silloin huomaa löytäneensä jonkun erityisen, kun pystyy pitämään sen turpansa kiinni ja jakamaan hiljaisen hetken hänen kanssaan tuntematta oloaan epämukavaksi."


Qultaa ne ystävät on.....

voi voi, miten pystyt tän kaiken kestämään.. Viimeksi oo kuullu aamunavauksessa The Rainia lukiossa kun goottikaverini soitti Viha-biisin ja luki itse kirjoittamansa hartauden. Kaikille tuli yllätyksenä, että hihhulipuheen jälkeen voisi kuulua jotain hyvää musiikkia. Mielestäni tosi hyvä aamunavaus aikoinaan, noin niin kuin lukiolaisen tekemäksi.

Päivän ainoat tunnit takana - pitkään kerjätty musiikkiterapian kurssi. Ajattelin aamulla ennen kouluun menoa, että voi vitsit, ku olisi kiva jos olisi tehtävänä sitten jossain vaiheessa tuoda joku sellanen kappale tunnille, josta saa voimaa tai jotain muuta vastaavaa, niin saisi tuoda vihdoin jotain sellaista musiikkia, mistä itse oikeasti pitää. Tunnin jossain vaiheessa opettaja sitten pyysi viisi vapaaehtoista. Yleensä en mene vapaaehtoiseksi minnekään nykyaikoina nolojen tilanteiden pelossa, mutta jokin sai minut tällä kertaa nostamaan käteni. Tuli kotitehtäväksi näille viidelle tuoda 1-2 jotain kappaletta, jotka kuvaavat itseä parhaiten. Hihkaisin heti että JIES! Kun tehtävänanto kuului, niin oli pakko ottaa yleisen hulabaloon vuoksi neljä vapaaehtoista lisää. :)

Sitten ruokapöydässä toisen vapaaehtoisen kanssa keskustelimme tehtävän vaikeudesta. Ei ole niin yksinkertaista valita kaikista maailman (tai rajoitetusti oman levyhyllyn) biiseistä juuri sitä yhtä tai kahta, jotka kuvaavat itseä parhaiten. Itse musiikin lisäksi kuuntelen sanoituksia, ja joissakin kappaleissa sanat sopivat just, tai ainakin melkein, mutta musiikki ei ole sitä omaa suosikkia. Ja sitten on niitä kappaleita, jotka ovat musiikilliselta puoleltaan minua kuvaavia ja millaisesta musiikista pidän suunnattomasti, mutta sanoitukset ovatkin sitten hieman kyseenalaisia. Pidän nimittäin YUP:stä, mutta en oikein tiedä, kehtaisinko sanojen vuoksi tuoda mitään niiden kappaletta kuulolle. Kristittyjähän tässä pitäisi olla. Martikainen kun ei aina laula niin kristillisistä asioista, pikemminkin päinvastoin. Sitten tuli oikein sellainen ihmeellinen fiilis, kun tajusi päästävänsä suustaan sellaisia ajatuksia, joita ei tiennyt omaavansa.

Olenko tekopyhä? Voinko kuunnella "antikristillistä" musiikkia (enkä puhu ainoastaan YUP:stä) ja olla samalla valvova kristitty? Voinko ottaa sanat pelkästään huumorilla? Miksi minä välitän mitään siitä, mitä muut ajattelevat minun kristillisyydestä ja sen heijastumisesta musiikin kuuntelussani? Miten minun itseni pitäisi suhtautua tuollaiseen musiikkiin? Pitäisikö minun myydä kaikki tuollainen musiikki pois hyllystäni ja kääntää vaihde puhtaasti hengelliselle musiikille?

Noh, päädyin siihen, että antaa olla. Ei kukaan voi sanoa minulle, mitä minä oikeasti ajattelen, sillä vain minä ja Herra tiedämme, mitä minä ajattelen mistään, mukaanlukien musiikkikysymyksistä. Otan sellaista musiikkia, mikä minua itseäni parhaiten kuvaa, kaikin puolin, mihin sitten päädynkään tässä viikon aikana. Jos se on YUP:tä, niin se on voi voi. Todennäköisesti ei. Harmi vain, että parhaat biisit tähän tehtävään ovat mp3:na, eikä niitä pysty soittamaan siellä tunnilla....



...Quu, josta ikuinen valo heijastuu.....

TEHTÄVÄNANTO: paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä(paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa). Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1. Aina kun näen avonaisia kuulakärkikyniä, minun on pakko sulkea ne, toimivat tai eivät. Jos kynät ovat purkissa terät alaspäin, jolloin on mahdotonta nähdä, onko terä auki vai ei, minun on pakko käydä koko purkki läpi ja sulkea kaikki kynät.

2. Mennessäni kämpille koulun (tai muun vastaavan) jälkeen, tietokone on pakko aukaista. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin haluaa tehdä jotain enemmän tai vähemmän hyödyllistä. Kuumahan siinä tulee tosin, kun cooleri hurisee.

3. En koskaan halua olla ensimmäinen enkä viimeinen: kulkiessani ovista, vastatessani opettajan kysymyksiin, leivonnaisten syönnissä..... En halua erottua joukosta.

4. Aina kun luen tekstin tai kuulen jossain maininnan "UNKARI", en kuule enkä näe enää mitään muuta. Pakko saada tietää, mitä Unkarista.

5. Käsitöitä tehdessäni en pysty tekemään vain yhtä juttua yhtäaikaa. Yksi projekti on luokassa tai laukussa tunteja varten, kämpillä on muutama juttu ja matkoille otan aina työn tai pari. Aina jossain välissä on hetki, jolloin toimettomat kädet vaatii tekemistä.

Haastan mukaan siis nämä:

1. tilk-ka
2. lauraonproo
3. Iso-Velu
4. Suurikalju
5. RTT_


(toivon mukaan nickit tuli oikein... ;)

Ei suinkaan siis mitään kouluun liittyvää valmisteluintoa. Ystävänpäivää. Kun huomenna pitää laittaa korttia postiin. Ystävänpäivä on varmaan ainut vuosipäivä, jollon mä saattasin kuvitellakaan laittavani korttia yhtään kellekään - syntymäpäivä: noup, joulu: njet, muut merkkipäivät: nem. Ystävänpäivänä tekee kuitenkin mieli jotenkin muistaa itelle tärkeitä. Silläkin uhalla, että huomioni silloin saa vain muutamat valitut. Onhan minulle tärkeitä ihmisiä maailmassa aivan hillitön määrä, mutta tarkoitukseni onkin muistaa niitä ystäviä, jotka ovat nyt päällimäisenä mielessä. Ei ehkä filosofisessa mielessä se paras ratkaisu, mutta toimii mulla.

Sain kaverilta kopiointikortin, jolla saa yhden arkin kopioitua. Kun olen niin patalaiska enkä saa aikaiseksi sijoitettua kirjaston setälle käteen 2 euroa että saisin oman kortin. Nyt pääsee toteuttamaan visioita ystävänpäiväkorteista. Eli pääsee laittamaan valokuvaa korttiin. Nyt viime aikoina olen huomannut, kuinka kivoja valokuvat on. Haluan antaa niitä muille ihmisille, otan niitä mielelläni vastaan muilta ja laitan niitä ilomielin seinilleni. Onnistuin jopa ottamaan Helsingin reissulla kesällä oikein hienon (teko)taiteellisen kuvan Tuomiokirkon pylväästä sammakkoperspektiivistä. Puolipilvinen taivas näkyy taustalla. Olin itse erittäin tyytyväinen kuvaan: "vau, saako mun kameralla otettua tuollasiaki kuvia?!"

Ja tein kivan löydön in-ter-ne-tis-tä. Koneellani on jo hyvän aikaa laulanut winampilla sellainen unkarilainen heppu kuin Ákos, ja olen tykästynyt tämän herran ääneen, ja taannoin sain varmuuden siitä, että tämä Ákos on uskovaa laatua, joten maininnat Jumalasta ja Jeesuksesta laulujen sanoissa ovat näin ollen ihan kristillisellä pohjalla. Nyt sitten tajusin googlettaa laulujen lyriikat, ja heti löyty kymmenittäin linkkejä, missä tutuimpien laulujen sanoja on kirjattu ylös. Copy-paste laulaa.... :) Tulin hyvälle tuulelle.


Quuntelemaan Ákosia ja askartelemaan kortteja ihan uudella energialla.......

Jos yleensäkään ottaen olen ikinä kirjoittanut päiväkirjaa, niin minä en koskaan, en koskaan ole kirjoittanut samana päivänä kahteen otteeseen. Yleensä minulle käy niin päin, että minä en muista kirjoittaa sitä ensimmäistäkään kertaa. Kun selaa vanhoja päiväkirjoja, niin päiväysten perusteella saattaa kirjoitusten välillä olla aikaa kulunut 1 kk - 1,5 vuotta. Siinä sitten lueskelee, että mitenkäs olen jatkanut tekstiä, niin alkaa vain turhautumaan: "Rakas päiväkirja, minulle on ehtinyt tapahtua tässä kolmen kuukauden aikana jo niin paljon, että katson parhaakseni selventää muutamia seikkoja, ennen kuin pääsen itse asiaan..." Ja sitten kun vihdoin on asiat selvennetty, niin ei enää muista, miksi yleensäkään alkoi päiväkirjaa juuri sinä päivänä kirjoittamaan, eikä jaksa vaivautua miettimään, kun kellokin on siinä vaiheessa jo 02.30... Eli sellaiset päiväkirjat, joissa on kannet ja päivämäärät - ei mun juttu. Mutta poiketaan tavoista, nyt kirjoitan suht säännöllisesti.

Mutta tällä kertaa oli ihan asiaakin, ettei tarvitse tyytyä pelkkään hölynpölyyn. Nyt on opinnäytetyön vaihe numero 2 takana, eli nyt meillä on yhteistyöseurakuntana Nivala. Jes! Eli pääsemme toteuttamaan oppariprojektimme kirkossa pääsiäisenä 2007, eli se tarkoittaa sitä, että ehkä valmistun sinä keväänä. Siistiä. Nyt voisi siis tietyssä mielessä rentoutua kurssienkin suhteen (vaikkei ehkä sais!), että koska en missään nimessä valmistu vielä ensi jouluksi, ei se nyt niin väliä vaikka tällä keväällä jäisikin jotain rästiin, niin kuin juuri tällä hetkellä uhkaa käydä. Pyrin siis pitämään vakiotahdin koulunkäynnissä, mutta en menetä mielenterveyttäni, jos jokin jää tekemättä, teen sen vain sitten hetken päästä. Mutta vain hetken.

Kirkkoherra oli oikein kiinnostunut opinnäytetyöstä. Sanoikin, että on hyvä saada vähän rikkoa vanhoja juurtuneita tapoja. Nimittäin alkaa kirkossa sunnuntaisin istuvan väen keski-ikä nousta jo niin uhkaavan korkealle, että jottain tarttis ny tehrä. Tarvitaan uusia kasvoja osallistumaan kirkonmenoihin, ja mikäs sen parempi tapa kuin hirveällä haloolla lykätä sekaan draamahärdelliä, nuoria "orjatyövoimana" käyttäen, niin että varmasti joku kirjoittaa yleisönosastoon "mitä pyhäinhäväistystä!" -kirjeen. Seurakunta uudistuu.

Joku voisi ajatella, että miksi ihmeessä kirkon tai seurakunnan pitäisi uudistua maailman mukana, kun eihän kristityn pitäisi välittää maailman muuttumisesta saatika missään nimessä mennä siihen samaan mukaan. Tarkoitus ei olekaan romuttaa perinteitä. Me Nyren kanssa vain väritämme niitä hieman.


Qun ilta saa, saa kahviaaa...

Jos minulla olisi auto, sekä iloitsisin että surkuttelisin. Tällä hetkellä iloitsisin sitä, että voisin helposti itse tulla ja mennä Nivalaan pariin kokoukseen olla huolimatta kyydeistä, ja surkuttelisin huonoa ajokeliä. Sataa tota lunta sen verran. Onneksi sentään rauhallisesti, ettei pyrytä. Vaikkei kävellessäkään näe paria metriä kauemmas kun pitää laittaa jo simmut kiinni, ettei mee lunta sisään ja "sokeuta".

Jänskättää. Ei oo yhtään valmistellu kokousta. Ois ehkä pitäny. Mä varmaan luotan liian paljon siihen että työparini on valmistellu sitä. Noh, ei voi mitään. En ehtinyt millään, olin Pajalalla taas illalla. Ja se meinas sitä, että piti jäädä Shaballe yöksi, kun ei ollu kyytiä takasin Rautuperälle. Nooh, kirkkoherra on rento, sitä ei tartte jännittää. Ei tartte jännittää.. ei tartte jännittää... Oon kuullu, että jos jotain väittämää hoetaan tarpeeksi kauan niin se muuttuu ennen pitkää faktaksi.

Hirvee nälkä. Sen siitä saa kun ei syö. Ja miksi ei syö? Kun pitää tyydyttää tietokoneriippuvaisen perustarve ja istua ensin hetki koneella. Silläkin uhalla, että kohta potkitaan pois kun alkaa erkoilla tieten tunti täällä. Tai jos alkais, niin ne ois vissiin jo tullu tänne. Nooh, väliä hällä. Jos sitä nyt joka tapauksessa olisi fiksu ja filmaattinen, niin sitä kyllä voisi vaikkapa mennä kämpille kiltisti ja keittää sellasen kivan pastalisukkeen mun "gourmet"-kastikkeelle. Eli toisin sanoen syödä.

Jostain kumman syystä sillon, jos ei ole ilmenny vielä mitään oikeaa asiaa mistä kirjoittaa yhtään mitään, ja on silti mieletön tarve kirjoittaa, niin sitä tulee näpyteltyä ylös täysin merkityksetöntä hölynpölyä. Niin kuin lähes kaikki mitä tuossa yllä lukee. Hölynpölyä. Jos joku on oikeasti niin kiinnostunut minun elämästäni, että haluaa lukea päiväkirjaani täällä, niin pyydän henkilökohtaisesti anteeksi tätä tekstiä. Minulla ei ole elämää.


Qurniva maha......

Sarjassamme Danubius Rádió soi korvanapeissa. Välillä tulee aivan tajuttoman hyviä biisejä. Varsinkin kun on omalla koneella jotain unkarilaista musiikkia, niin soi ihan tuttujaki raitoja joskus. :) Jes.

Koulussa sai nauraa ittensä taas kipeeksi, kun joskus tulee tyypeiltä niin nerokasta läppää, ettei siihen enää pysty mitään lisäämään, ku vaan nolaa ittensä ja pilaa koko jutun. Sitten kansa nauraa sille, että mä hytkyn suurin piirtein pöydän alla ihan punasena veet silmissä ja huokasen, että onneksi mä en käytä ikään meikkiä. Juuri tällaisia tilanteita silmällä pitäen. Jos nauru ei uhkaa naamamaalauksia pilata, niin sitten vaistomainen silmien hieraisu väsymyksen iskiessä viimeistään tekee selvää jälkeä.

Eilen törkeästi potkittiin atk-luokasta pois tuntia liian aikaisin, kun ovet piti saada laittaa lukkoon. Jäi sähköpostikin kesken, ja se tieto, mitä lähdin alunprinkään hakemaan netistä jäi hakematta. Tyypillistä. Mutta toisaalta, kerkesinpä takasin kämpille ajoissa kattomaan Minority Reportia. Oli yllättävän hyvä leffa (kun vain muistaa laittaa aivot narikkaan, että eihän 2054 ole missään nimessä tuollaista kehitystä tapahtunut, ehkä joskus yli sadan vuoden päästä, ehkä, korkeintaan, jos Luoja niin pitkään tätä maailmaa pitää vielä siis pystyssä), mä tykkään tollasista hämäristä juonista, joissa vasta suurin piirtein loppukohtauksessa käy ilmi, että mikä se koko leffan juoni oikeasti olikin. Sitten kun sen saisi nähdä uudemman kerran, niin huomaa aina vaan uusia ja uusia pikkujuttuja, jotka viittaa leffan todelliseen juoneen..... Sphere, Cube ja sen sellaset on kans just siks huippuja.

Mutta nyt jatkamaan kesken jäänyttä sähköpostia.


Quu-Maa-akselilta päivää hei.....