IRC-Galleria

Manaamista, epäluuloa, työmahdollisuuksien selvittelyä ensivuodeksi...

... Ja postiluukusta kolahtaa kutsu Kokkolaan. Mitä ihmettä.

Sen piti olla kaikkein selvin paikka, minne en pääse. Mutta no, eipä tarvinne olla muuta kuin tyytyväinen, kuulunhan siihen yhteen kolmasosaan hakijoista jotka pääsivät jonnekin. Tekemistä ainakin ensi vuodeksi.

MUTTA en jaksa vielä ajatella! Mieleni ei ole vielä edes tajunnut mitä tapahtui. Sen kuitenkin tajuan jo, että nyt lähden Kolille ennaltamääräämättömäksi ajaksi! Tassunheilautus ja hyvät voinnit.

En kyennyt itkemään. Se olisi ollut turhaa.

Kasvojesi harmaa rauha. Tiesin että sinun on nyt hyvä olla, ja kun muut ympärillä itkivät tai seisoivat vaiti, minä kuiskasin hiljaa: "Näkemiin."

Ensimmäisen kerran minulta kuolee lähisukulainen (ja vielä omana syntymäpäivänäni). Ensimmäisen kerran pystyn kohtaamaan kuoleman silmästä silmään valuttamatta kyyneliä, rauhassa, luonnollisena tapahtumana.

Olen kasvanut.

Kaikki polut päättyvät. Itselläni on vahva tunne, että kohtaamme vielä jossakin. Kuoleman autuus ja onni on salattu, jotta me, jotka tänne vielä jäämme, jaksaisimme elää ja kävellä oman polkumme loppuun.

Syntymäpäivääkin seuraa kuoleman varjo. Kahdeskymmenesensimmäinen vuosi alkaa rankasti, mutta niin kai sen sitten on mentävä.

Raskaita asioita.

Hyvää matkaa kaukaisimpaan maahan. Levätkää rauhassa.

Tahdon pois Lappeenrannasta. Kiltti Lahti, hyväksy miut. Tai Turku. Tai Kokkolakin kelpaisi.

Isää kysyttiin Kontufolkiin Tuomari nurmion lämppäriksi. :o Ei tarvinne todeta, suostuiko vai ei. :D

Harkitsee paluuta.

Uusia kuvia vaan tahtoisin.

Kasvot, kädet, rintakehä, hiukset haihtuvat tuuleen, jalkojen alla on vain ilmaa.

En kosketakaan maata.

Mieleni, ruumiini on tuuli. Hetken, sen autuaan hetken sieluni on yksi tuulen kanssa, nousee sen mukana
ilmaan
ylös
ja puhkaisee pilven
yhtyen auringon valoon ja kirkkauteen.

Sen autuaan hetken.

Maan pinnalla herään taas,
juosten tietä
- jalkani syövät, hotkivat maata.

Autuas on sekin hetki, kun lihakset polkevat mitään enää tuntematta vauhtia euforiseen ruumiiseeni.

Sen hetken on juokseminen ainoa totuus, totuus; tuuleen pakeneva hiusnauha (jota en jää kaipaamaan), tuskin maata koskettavat jalat ja sydän, joka saa kerrankin lentää vapaana kuin kotka, yöperhosen siipien lailla väpättäen.

"Äiti.

Kun kuolen

salli ruumiilleni lepo povessasi ja anna sieluni lentää pinnallasi tuulena,
hipoen merten loikkivia delfiinejä,
metsien väsymättä juoksevia susia
ja arojen uljaita villihevosia.

Anna minun puhaltaa lentoon ja leikkiä syksyn lehdillä,
anna minun vismoa sadetta.

Anna minun tuoda lohtua rakkailleni - heidän hiuksillaan leikkien, puhaltaen varoen pois äänettömät kyyneleet heidän poskiltaan.

Äiti,

anna minun yhä silloin laulaa heille, jotka osaavat kuunnella,

koskettaa heitä jotka osaavat sen tuntea.

Heidät tahdon kietoa syliini, lohduttaa ja kertoa

että olen yhä heidän vierellään

enkä heitä koskaan hylkää."