IRC-Galleria

Mä seison ja katson merta.
Se on hopeinen, musta
ja se jatkuu ikuisesti.
Ei merta voi vihata, ei sitä voi unohtaa.
Ja silti,
mua pelottaa!

Mä tunnen,
miten mua vedetään sameaan syvyyteen.
Kosteat vesikasvit nuolee mun kasvoja,
ja kietoituu mun valkoisiin reisiin.

Mä vajoan.

Ja vihreän sameuden keskellä mä nään ne jo:
hopeiset hait liukuvat hitaasti läpi hämärän,
läpi kivien,
kuunsäteiden
ja
kuoleman.

Niiden silmissä ei ole mitään,
ne on mustat ja kylmät.
Ja vesi on pehmeä ja raskas mun ympärillä.
Ne sitoo mut tänne sameaan hiekkaan
ja vesikasvien vihreisiin sormiin.
Ne ovat jo niin lähellä,
niiden liikkeet pyyhkii kylmiä pyörteitä kasvoilleni.

Ja yläpuolella meri jäätyy jo.
Ja mä tiedän, jään tänne ikuisesti.
Mun keuhkot täyttyy vedestä
ja haiden sileät kyljet hyväilee mun ihoa.
Ne katsoo mua silmiin,
enkä voi liikkua.
Ihan hiljaa niitä liukuu
lisää
ja
lisää
mun ympärille.

Mä ajelehdin pitkin merenpohjaa,
enkä hengitä enää.
Hait kuiskii mun korvaan verisiä sanoja.
Ne on valmiita.
Ne odottaa vaan sitä hetkeä.
Kuunsäteet välähtää niiden hopeisissa kyljissä.

Katson sitä sakeaa vettä ja haiden verisiä hampaita.
Ei!
Enkä halua enää.
En halua kuolla,
haluan elää.

Sinisessä hämärässä nään ne:
Kultaiset auringonsäteet tanssimassa.

Kuolema on osa elämää.
Joten kun,
ihminen pelkää kuolemaa.
Pelkää ihminen myös elämää?


Ja kun ihminen pelkää elämää
ihminen haluaa kuolla.

Äh.

Ja onko

Pahinta rakastaa sitä jota ei voi saada?

Ei pahinta kun toivoo vain hänen olevan onnellinen.

Kyyneleet silti taas poskilla.