IRC-Galleria

Enkä minä tule koskaan kirjoittamaan. Ainakin näin luulen. Olen Sokrates ilman Platonia, ei minun ajatuksiani kukaan kirjoita minua varten, en minä itsekään.

Ihmiset sanovat, että minussa on ainesta vaikka mihin. Mistä se johtuu? Minähän olen laiska kuin mikä, minulta puuttuu pitkäjänteisyyttä ja motivaatiota.
Kuinka minä olen itsekäs vain kohauttaessani olkiani tietäessäni nämä kyseiset seikat?
Miksi tyhmillä on oikeus olla tyhmiä ja vain nauraa sille, mutta selkärangattomilla laiskureilla ei ole oikeutta olla selkärangattomia laiskureita?
Miksen minä saa jättää aivojani säästöliekille? Maailma on täynnä ajattelijoita, ei yhtä enää tarvita.
Tahdon saada olla inhimillisesti epäkelpo. Tai en tahdo olla, mutta tahdon saada olla.

Minä tiedän, kuinka ihmiset tuntevat. Ainakin luulen tietäväni. Tiedän luulevani. Mutta lopulta, uskonko osaavani tietää? Osaanko uskoa?
Oletetaan, että tiedän.
Minä tiedän ihmisten motiivit. Minä tunnen ihmiset. Minä tiedän, miksi he ovat ihmisiä. Näen heitä, katson heitä. He katsovat minua. Hekin lukevat minua kuin avointa kirjaa, niin kuin minä luen heitä.
Silti me kaikki pelkäämme toisiamme. Pelkäämme olla ihmisiä toinen toisillemme. Elämme tapojen, tottumusten, rutiinien ja kiireen alla.
Ihminen on ihmiselle susi.

Mitä me tahdomme?
Päivästä päivään, mennä kouluun. Joka päivä, ajatella, että tänään minusta tulee ahkera. Yhtäkkiä huomata, että koulu on ohi.
Mietin, mitä koulu antoi minulle.
Tietoa. Tuskaa. Kontakteja. Ystävyyttä? Rakkautta?
Menemme, hoidamme asiamme smalltalkilla. Mitä me tahdomme sanoa toisillemme? Tahdommeko me sanoa?
Tahdonko minä sanoa. Luulen tahtovani. Silti, koskaan en sano.

Minä olen monien nimieni ja persoonieni orja.
Tahdon olla ihmisille hyvä. Tahdonko?
Vai tahdonko vain sitä voimaa, sitä valtaa, jota minulla voisi olla?
Tahdon, että ihmiset tarvitsevat minua. Jotkut ovat joskus tarvinneet.
Onko se lopulta itsekästä toisten elinvoiman poimimista? Itseni huijaamista, valehtelemista, luuloa, että voisin auttaa ihmisiä?
Enhän minä osaa edes auttaa itseäni.

Minä olen elämän lapsi, minä olen selviytyjä.
Minä annan kaikkeni tahtoessani. Tahdonko?
Voitonnälkäni on suuri, aina. Tahdon löytää taisteluni, jossa voisin näyttää olevani paras, paras, paras.
Sitä pitäisi uskaltaa hävitä, että voisi antaa asioiden olla.
Tiedän, että sodassa ei ole voittajia. On vain häviäjiä.
Elämä on sota.

Joka päivä olemme päivän lähempänä kuolemaa. Toisinaan olemme lähempänä elämää, toisinaan kauempana elämästä.

Kirjoitan ehkä joskus lisää. Itselleni. Saa sitä muutkin lukea. Tosin ei se hauskaa ole.
En ole ikinä jaksanut kirjoittaa. Enkä osannut. Joskus minulle sanottiin, että kirjoita hyvä lapsi. Kirjoita edes itsellesi, että saat painettua asiat pois mielestäsi.

Olen aina painanut sydämeeni kaiken, en minä ole ihmisille puhunut. Johtuneeko osaltaan siitä, että en halua karkottaa ihmisiä luotani. Vai enkö vain uskalla? Pelkuri minä olen. Mutta en tahdo häiritä muita omilla ongelmillani. Sillä minä olen minä, ja luulen uskovani itseeni. En tee niin kuitenkaan. Joten en usko muihinkaan. Tai sitten uskon, mutta enpähän häiritse heitä. Minulla on sentään asiat hyvin, niin kuin jotkut ovat sanoneet.

Harvemmin minusta kuitenkaan tuntuu, että he olisivat tunteneet minut. Sillä mikä tekee minut hyvinvoivaksi? Tämä hyvinvointiyhteiskuntako, ehjähkö perhekö, hyvähkö terveyskö, sodattomuus, siis rauha?
Tahtoisin saada voida pahoin. En voi voida pahoin, koska se on niin itsekästä. Muilla sentään menee kuulemma huonommin.

Itseensä on tavallaan helpompi samaistua. Tavallaan vaikeampi.

Päähän koskee. Ei tullut kirjoitettua kuin joutavuuksia, ajatusten virtaa. Yritin kai.