IRC-Galleria

Loppumaton ihmisten virta. Ihmiset joille uskot suurimmat salaisuutesi ja paljastat suurimmat pelkosi. Näytät haavoittuvuutesi. Ihmiset joihin luotat. Ihmiset joita rakastat maailman eniten.

Muutama vuosi ja ette edes moikkaa toisianne kadulla. Tai melkeinpä pahempaa, näette toisenne mutta tajuatte että teillä ei ole enää toisillenne mitään sanottavaa.

Mulla on muistot, ei muuta. Ja päättymätön kaipaus entiseen, siihen hetkeen kun jaksoi vielä luottaa ja uskoa. Nyt vain kyynisyyttä, uskoa että kaikki hajoaa ennemmin tai myöhemmin. Eikä uskalla enää edes luottaa, ei halua päästää lähelle, pelkää kosketusta.

Mutta ne muistot, ne vasta ovatkin jotain! Ne hetket kun käveltiin pitkin Helsingin katuja, ja minä olin pieni ja sinä iso. Ja naurettiin kaikelle ja kiikuttiin leikkipuistojen keinuissa vaikka sinä rypistitkin alussa otsaasi moiselle lapsellisuudelle. Tai ne perjantait Joensuussa, nuorena ja vähän humalassa. Tälläydyttiin hienoiksi ja juotiin siideriä Anttilan vessassa. Käveltiin pitkin lumisia Joensuun katuja ja naurettiin, naurettiin, naurettiin. Ja sitten loppuillasta itkettiin kun ihastuksesi ei vilkaissutkaan sinua koko pitkän illan aikana. Oli myös kesäpäiviä, jolloin oli niin hiostavan kuuma että puserot liimautuivat kiinni ihoon ynnämuuta ällöttävää. Olimme juuri tutustuneet ja hieman ujoina istuimme vastakkain sen aidon ja oikean Kerubin pöydässä ja pelasimme Trivial Pursuitia. Sinä voitit aina, tottakai, sinullahan oli valtava yleissivistys ja laaja tieto kaikenmaailman omituisista ja ehkä vähän turhistakin asioista. (Pelasimme Trivialia paljon myös viimeisen elinvuotesi aikana, sovimme että hävinnyt tarjoaa toiselle tuopin. Tiesin aina että häviäisin sinulle, mutta otin haasteen vastaan koska oikeastaan tahdoin tarjota sinulle tuopin koska tiesin että sinulla ei olisi rahaa edes kahvikuppiin. Ja se viimeinen lupaamani tuoppi jäi sitten tarjoamatta.) Ja se välittäminen ja rakkaus joka päättyi siihen että mieleni demonit kasvoivat liian suuriksi. Ihme että kestit minua niinkin pitkään, koska no, olin liian täynnä ongelmia. Mutta ne hetket jotka säilyvät mielessäni ikuisesti ja viimeiset vaikeat, vaikeat kuukaudet. Muistatko kun tapasimme kunnolla ensimmäistä kertaa?! Minä olin nuori, lopettanut vähän aikaa sitten lukion kesken, sinäkin olit nuori, minua hieman vanhempi ja puursit lukiossa tavoitellen hyviä arvosanoja. Tiesimme toisemme mutta vihdoinkin tapasimme toisemme kunnolla. Ja me säkenöimme! Lauloimme yhdessä ManaManaa ja ilta päättyi romanttisesti siihen että oksensin humalaani ulos sinun sylissäsi. Ja seuraavana päivänä minua ahdisti ja hävetti. Ja sinusta kasvoi pitkäksi aikaa yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä.

Ja teidät kolme on nyt haudattu. Ja meillä kahdella on nykyään hyvin vähän sanottavaa toisillemme. Ja he loput, me käännämme katseemme pois kun tulemme kadulla vastaan.

Ja täällä minä nyt olen, tuntien itseni niin kovin tyhjäksi mutta koettaen nyt onnistua asiassa joka merkitsee minulle niin paljon. Ja silti, kaikki on niin kovin tyhjäätyhjäätyhjää. Ja kaikki päivät taistelua, yleensä päättyen joko pahan olon poisoksentamiseen, humaltumiseen, punaisten rannerenkaitten tekemiseen taikka vain yksinkertaiseen lohduttomaan itkuun.

Missä te? Kuka minä? Mitkä me?

Miksi?

(Ja kiitos teille muutamalle jotka olette pysyneet. Olen ollut kauhea, vaikea, tiedän. Kiitos. Rakastan!)