IRC-Galleria

Valoa.
Paljon valoa, jolla ei ole väriä, vain kirkkaus.
Ja valossa on puu.

Puu, vaahtera tarkemmin, josta viimieinenkin syksyn ruskalehti irtoaa ja leijjailee hitaasti kohti routaista maata. Tuuli leikittelee lehdellä, välillä nostaen sitä korkeammalle kohti puuta, kuin antaakseen sille mahdollisuuksia palata yhdeksi oksan kanssa.
Lehti ei jaksa lentää kauan, antautuu, koskettaa maanpintaa, unohtuu. Vaahterapuukin taipuu, se on liian heikko seistäkseen yksin.

Valoon hoipertelee viimeisillä voimillaan poika kyyneleet silmissä.
Siivet ovat katkenneet.
Hän on paennut jotakin niin kauan.

Kipu pakottaa hänet polvilleen.
Ilma on raskasta, hän ei saa henkeä.
Hän sulkisi silmät, jos ne olisivat koskaan auenneetkaan.

Tuuli tunkeutuu hänen sisäänsä.
Sitä ei voi nähdä,
se ei maistu millekkään,
ei tuoksu.
Mutta se tuntuu.

Tuo syystuulen henkäys avaa lukkoja pojan sisällä,
päästää pahuuden ulos,
sulkee auki jääneitä ovia ja ikkunoita.

Se nostaa hänet ilmaan.
Sydän lyö,
hetki hetkeltä lujemmin ja varmemmin kuin kertoakseen "minäkin jatkan".

Ja nyt poika näkee.
Valon.
Totuuden.
Syksyn viimeisen ruskalehden.

Tuota vaahteranlehteä poika koskettaa.
Hän tuntee hauraan pinnan, joka on päivä päivältä tummunut ja heikentynyt.

Hän oli jo unohtanut,
melkein hylännyt.

Lehti painautuu pojan rintaan.
Enää hän ei päästä sitä irti.
Pitää loppuun asti.
Ikuisuuteen.
Aina.

Lähellä.
Sydämmessä.

Ja niin,
tuo poika,

olen minä. <3