IRC-Galleria

Kolme pistettä on erittäin vahva voimakeino, jolla lukijaa pidetään jännityksessä. Sitä käytetään vain harvassa, jotta se säilyttää voimansa.
Elämällä on omat voimakeinot. Ja aivan omalaatuinen kappalejako. Jos joku olis näyttänyt mulle pari kuukautta sit pätkii mun nykysest elämäst, olisin nauranu aika lujaa. Mutta minkäs tekee, kun god is a DJ, life is a dancefloor. Etkä koskaan tiiä mikä biisi pistetään seuraavaks.

Tanssi. Mitä ikinä teet, älä pysähdy. Sillä ei ole väliä miten taitava olet, kunhan sulaudut musiikkiin etkä ikinä päästä irti tahdista. Silloin yleisön katseet ovat sinun. Mutta kerran kun jalkasi askeleet sekautuvat, et ikinä enään pääse takaisin elämän sykkivään rytmiin.
Kiakki tä on loppujen lopuks vaan sitä oman homman hyvin hoitamista. Jokainen tanssii lujaa, ehtimättä vilkaista taakseppäin ja pysähtymättä välillä miettimään. Mä hoidan mun hommat, ja hoidan ne hyvin. Hoida sä sun, nii sit meiän ympäristö pelaa. Jokainen tanssii parhaansa mukaan. Jokainen haluaa olla hyvä. Eikä sekään riitä. Jokainen haluaa olla paras.
Mutta mitä väliä on sillä, kuinka hyvin liikumme? Kuinka sulavia ja rytmikkäitä liikkeemme ovat, kuinka lahjakkaita me olemme? Ei kukaan mieti sitä. Meidän on vaan pakko olla hyviä. Koska yleisö katsoo.
Luovuttaako artisti energiansa yleisölleen, vai yleisö artistileen..? Sen päättäköön artisti itse.
Jokainen pyrkii elämässään menestymään. Mutta haluaako joku selittää, mitä vittua se menestymenin sitten lopulta on? Tietääkö kukaan sitä itsekkään? Ajattelemmeko me edes sitä?
Pitää vaan olla hyvä. Jotta kaikki tykkäis. Pitää ehtiä kaikkialle nuolemaan kaikkia, kosaka jokaisen täytyy TYKÄTÄ SINUSTA. IHAILLA SINUA. RAKASTAA SINUA. muuten jää yksin. koko elämäks oudoks, syrjityks ja väärinymmäretyks.

Kerron tarinan eräästä tytöstä, joka ei muuta ajatellutkaan, kun suoritustaan. Neiti täydellinen toisella nimellä Auringonpaiste.

Jokainen jumaloi Täydellistä. Pojat himosivat häntä, tytöt kadehtivat, vanhemmat olivat ylpeitä, opettajat olivat otettu. Tyttö käveli elämäänsä pitkin nauraen. Ongelmat ratkaistiin ihan kuin niitä ei olisi ollutkaan. Aurinkokin oli tytön varjona. Uusia ihmisiä tuli ja meni, kaikki ne pyörivät ympyrää ja sumenivat lopulta samoiksi kasvoiksi. Vieraissa tyttö oli kun kotonaan, kaikki oli aina tuttua. Mitään Täydellinen ei pelännyt, kaiken se jo osasi ennaltaan. Kaikkeen neiti oli valmis, eikä muuten ikinä mokannut. Jokainen katsoi ihailevasti hänen peräänsä, elämä oli täydellisien onnistunut.
Jostain kumman syystä kukaan ei huomannut tytön itkevän öisin.

Miksi? Miksi me saamme jatkuvasti numeroita ympäristöltä, päivittäin meitä arvostellaan, luokitellaan ja punnitaan. Jaetaan jotain saatanan kriteeriarviointeja, kunnon IB systeemin mukaisesti.
Koulussa opettajat, kotona vanhemmat, ulkona kaverit. Ja mitä pahinta, me jatkuvasti arvioimme itseämme. miksi? miksi!? JUMALAUTA, MIKSI!!??
On pakko onnistua. Pakko olla hyvä tytär, jotta vanhemmat voisivat olla ylpeitä. Pakko olla hyvä oppilas, jotta ope kehuis ja muut olis NIIN VITUN kateellisii. Pakko olla kaunis, olla sievä, seksikäs, viehättävä, jotta kaikki PARHAAT jätkät olis VAAN sun peräs. Ja kaikki muijat tietäis, et sulle ei vittuila, koska viet niidenkin miehen jos vaan satut sitä haluamaan. Pakko käydä joka perjantai kuumis bileis, jotta omistaise elämän ja korkeen sosiaalisen aseman. Pakko kuntoila. Jotta ei lihois tietysti, hey come on!! Pakko pakko pakko.. Kiire kiire kiire!!
Koska jos menestyy, saa kaiken mitä haluaa. Ja ennen kaikkea saa vitunhyvän itsetunnon.
Sitäkö me kaikki salaa itseltämme sitten haemme?
Teemmekö tätä kaikkea todella vaan siksi, että voisimme arvostaa itseämme..? Eiko ole muuta keinoa..? Mitat: älykkyys - keskiarvo, kauneus - paino suhteessa pituteen, ystävyys - päivittäin vastaanotettujen tekstareitten määrä ja rakkaus - kuukauden panot?
Mihin meni se "hyvyys ei ole itseisarvo", "jokainen iminen on laulun arvoinen" ja "kaikki me olemme erilaisina yhtä tärkeitä" juttu..?!
Eikö ystävyyttä mitata pikemminki sillä, kuinka moni on tarttunut sinun käteesi pelon hetkellä? Rakkautta sillä, kuinka pitkään ihminen on ollut vierelläsi paleltumatta talven pakkasessa?
Mun täytyy myöntää, et elämä on sen verran hieno lahja jumalalta, et itse en mielellään millään haluis tuhlata sitä laskelmoidessani mun matemaattista ihmisarvoa. Mä en jaksais aina pyrkii naisellisimmaks naiseks ja luotettavimmaks ja lodduttavimmaks ystäväks, kunniallisimmaks tyttäreks ja parhaaks oppilaaks. Siihen vaan menee aivan liikaa energiaa. Sanon kokemuksesta.
Ja miks mun edes pitäis vaivautua? Eikö se riitä, että tiedän olevani hyvä, tiedän olevai paras. Mulla on parhaat ystävät, parhaat vanhemmat ja opettajat, parhaat harrastukset mitä vois olla. Ja mä olen paras niille. Ikinä ei ne tuu löytämään parempaa.
Pitää elää itseään varten! Siks et oltais onnellisii, eikä menestyvii. Miks meidän pitää näyttää muille jotain..? Todistaa muille.. Mitä?! Meidän oman arvokkutemme..? Ne jotka eivät sitä meissä näe heti, eivät tule huomaamaan sitä ikinä. Vai haluammeko, että muut kertovat meille arvomme? Mä tulen ainakin tietämään aina, että olen vaan tämän maailmankaikkeuden arvokkain ihminen. Itseni kannalta, toki. Ja mitäs vitun väliä on sillä, mitä muut siihen sanoo..?

Mä en tahdo muutakun elää.
Kun en kuitenkaan voi olla kukaan muu, tahdon olla oma itseni.