IRC-Galleria

Vakstuukille kaatuneet kirkkaat pitää nuolla, ennen kuin kersat nousee aamupuurolle ja kouluun. Linjuriinkin pitäisi pienimmäinen saattaa, sillä eihän sitä yksin voi, Ville kertoo aina kaiken äidille ja sitten ei heitä enää näy, koska lupaus oli lupaus. Ei lasten ollessa täällä. Mitäköhän äitikin sanoisi, niin puolustanut minua ja luottanutkin. "Ei meidän poika enää. Aina se on ollut kovapäinen, mutta niin hyväluontoonen ja reilu.". Ja Anja, tätä se on kytännyt siitä päivästä asti, kun minuun haksahti, oikein suen vainulla, kuinka minuun ei voi luottaa. Sitä on toitotettu puol vuotta putkeen koko pitäjän poikki ristiin ja rastiin, jotta varmasti koko kunta tietää ja vahtii mimmonen lurjus raittia pitkin vaeltaa.

Elli ainakin on ollut aina isänsä tyttö, aina jalassa kiinni ja huutamassa... -"iti,iti,ota syliin", ja aina on isi ottanut. kantanut olkapäillä ja leikkinyt koppoti koppoti-leikkiä, vaikka kuinka on heikottanut ja pahaa tehnyt. Ja tässäkö kiitos. Ei, kyllä tämä tästä, hiukan vettä naamaan ja purkka suuhun,ettei Ville huomaa, Anja kuitenkin käskenyt vahtia, No niin, nyt puuronkeittoon ja kunnon voisilmä pitää

Sohjoinen silta, naapurin lehmä,
ja iänikuinen itku siitä kuka aloitti

Elämän pieniä iloja. Maata pää peiton alla piilossa ja kuunnella kun korviini karjutaan kauniita melodioita.
Olen syönyt tänään huonosti, varovaisesti naukkinut, kuin hiiri juustoa, aavistaen että näin hyvin esille katetussa ateriassa voi piillä ansa. Ehkä se johtuu vielä sunnuntain ylilyönnistäni. Join sixpackin hiukan alle tuntiin, juoksin baariin ja join yhtä mittaa niin kauan, että minut piti taluttaa pois. Tai no, pääsin mä ajamaan loppuyöstä vielä posliinirekkaa, muttei sekään tahtonut pysyä tiellä. Liukas oli se tie ja rekkani hatara.
Maanantain hikoilussa sitten istahdin suihkun alle, mutta vesipisarat tuntuivat liian teräviltä, joten vain huovan alle maatuminen tuntui miltei siedettävältä, kunhan muistin pysyä pois Haaveilu-kaapista, missä purkinavaajakin sijaitsee.
Tähän kohtaan kirjoittaisin viisaita ja henkeviä keskustelujani baarista, jos niitä muistaisin, nyt ne voidaan korvata katkoviivalla.

---

Sen minä muistan, kun kaadoin jonkun tytön juoman, jouduin ostamaan hänelle uuden. Eli olen muistanut olla herrasmies jollain kaukaisella tasolla.Niin ja Hra K. tilanteen. sen kaiken kömpelyyden.

Tänään sitten tuli/tulee naisten taitoluistelua.

End of story.

Make sanoi ettei pilkille saa mennä ilman kunnon varusteita, joten lainasin häneltä punaiset pilkkihaalarit ja taskumatin.

Maken mielestä on edesvastuutonta lähimmäisiään kohtaan olla edesvastuuton itseään kohtaan. Make tietää mistä puhuu, sillä hän ei itse aja koskaan autoa ilman turvavöitä ja huvipuistossa vierailleessaan hän pysyy tiukasti maan pinnalla päivitellen hurjia laitteita. Tupakkia Make ei polta ja alkoholiakin hän käyttää vain saunasta tullessaan, silloinkin vain yhden sielua valelevan, vaahtoavan keppanan, kuten hän itse aina sanoo.

Medicine! Medicine!

Tänään tajusin, että joku päivä aurinko nousee ilman että minä olen sitä todistamassa. Pienenä pyhäkoulussa peloteltiin sillä tosiasialla, ettei kukaan tiedä montako tiiltä kelläkin on jalkojensa alla ja joka päivä sieltä yksi häviää, näkymättömän karvaisen kouran uumeniin. Jos et tee parannusta tänään,huomenna voi olla jo liian myöhäistä ja joku päivä heräät tuonelasta, hirveistä tuskista, kunnes Jumala iskee maapallo-ihminen-projektinsa jäihin ja siirtää huonot ihmiset helvettiin ja hyvät ihmiset siipiensä suojaan. "Mikä kotka niin tekisi!?"-ajattelin. Näin painajaisia helvettiin joutumisesta monta päivää. Unessa olin aina kotini pihalla leikkimässä yksin pallolla tai polkupyörälläni kuvitellen ajavani formulaa ja tekeväni dramaattisen ohituksen viimeisen kierroksen viimeisessä mutkassa Shuumahherista, kunnes viereiseltä pellolta tuli musta hahmo kovaa vauhtia kohti, enkä päässyt pakoon. Jalkani olivat toimintakyvyttömät, märät vetelät keitetystä pastasta valmistetut ja hahmo oli nopea ja vikkelä, kuin aamuinen kärpänen ja se saavutti minut hetkessä, nosti päänsä päälle ja lähti takaisin tulipätsiinsä.Nenääni kohosi vain voimakas,kohoava rikinlemu ja sitten heräsin ja pelkäsin. Enkä löytänyt valokatkaisijaa tutulta sijaltaan.
Kiitokseni siis pyhäkoululle. Saitte minut tuntemaan rakkautta ja opetuksenne lähimmäisenrakkaudesta muistan vieläkin.


Lähimmäisenrakkaus on toisten ihmisten huomioon ottamista ja kunnioittamista. Se on myöskin tärkeä osa kristillisen kirkon opetusta ja toimintaa. Rakkauden kaksoiskäsky kuuluu seuraavasti:


"Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, [--]
ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."
(Matt. 22:37)

Nukahtaminen viinipöntön pulputukseen rauhoittaa. Tasainen rytmi, joka liukuu huoneeseen saa aikaan hentouden ja välinpitämättömän tunteen, jota harvoin saa vangituksi elävältä.

Viikko on ollut kuin kierrätettävä tölkki. Tyhjä ja valmiina rutattavaksi, ainoana erona ettei kukaan vanhuskaan maksaisi tästä viikosta 15 Centtiä, jos sen hänelle lahjoittaisin. Tai no ehkä se myötätuntoani kummasti haalinut pappa kirjastossa. Avatessani oven hän kiitti kauniisti, viisasi kirjaston nurkalle ja tokaisi:
- " Tuossa on mun tyttöystäväni Aino, Se antaa mun polkea niin paljon kuin haluan."
Katsoessani sormen suuntaan, nojasi seinää vasten kulunut polkupyörä.
Ilmeisesti Pappa olikin polkenut Ainoaan kunnioitettavasti, sillä polvet olivat rauskana ja kävely vaivalloista, mutta elämäniloa ei oltu riistetty. Siitä riitti kovasti minullekin yhdelle illalle jaettavaksi. Toisin kuin jollain ihmisillä, jotka tekevät kaikkensa ja enemmänkin vaikeuttaakseen toisten elämää. Siihen osaan ei luontainen laiskuuskaan ole päässyt iskemään. Pahuus jos jokin saa ihmisen toimimaan. Se on ikuinen energianlähde, jolla varmasti Suomen kokoinen maa saisi sähköä koko vuodeksi ja melkein ilmaiseksi. Ei tarvitsisi kuin kestää pahaa oloa vuoden ajan, helppoa. Jakelupuoli kyllä hoituu.

Alien vs Predator. Pedot taistelevat keskenään, kuka voittaa, jännitin. Voittajaksi selviytyi pedoista pahin, Nainen.

Pakkaan laukkuun vain välttämättömän; taskulampun, paalinarua, Jeesusteippiä, vihon,kaksi kynää, sekä puukon. Sitä luolaa metsässä, sen luoman reunalla ei moni täkäläinenkään tiedä. Löysin sen sattumalta patikointiretkelläni 3 kk sitten. Luolan suuta varjostivat kuusijalkaisiksi kasvaneet männyt ja suopursut. Suopursujen seassa kasvoi siellä täällä juolukoita sekä yksi tuuhea kataja. Suuren männyn kylkeen merkitsin linkkuveitsellä rastin, jotta osaisin paikalle uudestaan. Nyt rastia peittää lumikerros, samoin kuin suopursujakin. Luoma on jäässä ja jäällä on kasa jäniksenpapanoita.

Matka ei ole pitkä, vain pari kilometriä, mutta pimeä ja luminen metsä hidastaa kulkuani. Heti alkumatkasta, ollessani vielä yleisellä tiellä, vastaani tuli vanha mies, joka asuu reittini varrella. Koitan kuulostaa mahdollisimman huolettomalta.
-"Hei", mies huutaa jo parinkymmenen metrin päästä, se tietää pitempää keskustelua.
Pahus,ajattelen.

- "Heipähei!", huudahdan takaisin, mahdollisimman vaivihkaan antaen katseen vaellella vastakkaiseen suuntaan, pimeälle pellolle.
- "Mihinkäs nuorimies sitä tähän aikaan on vielä menossa, ei kai vaan riiuulle?"
- "Kunhan happihyppelyllä, että paremmin unta", valehtelen.
- "Se on oikeen, tämmöönen vanha mies ei pihalle enää lährekkään muuta ku akkaa pakosalle"
Naurahdan hiukan ääneen ja huikkaan:
- "noo mulla ei sitä ongelmaa vielä ookkaan toviin"
- "no no poika, piä varas, piä varas, niin mäkin 45 vuotta sitten aattelin ja kato nyt, pakohon sitä on luikittu samanmoisen verran vuosia, niin että puntit on vaan tuulessa heilunu. Sitä pitää kattoa kun akkaa on ottamassa, ettei se oo häjyyluontoonen"
- " Niin nii-in, paketti pitää aukaista,ennen kuin tietää mitä on saanu lahjaksi",sanon ja mielessäni käy jo kuva linkkuveitsestä laukkuni sivutaskussa.
- " Niin se on ollu maailman sivu, ei se oo tähän päiväänkään asti muuttunu"
- "mihinkäs se siitä"
, hymähdän takaisin ja irrotauduin keskutelusta, vaikka vanha ukko selvästi tahtoisikin jäädä juttelemaan.Minun täytyy ehtiä laittamaan luola kuntoon kaiken varalta, sillä eihän sitä koskaan tiedä.
Hetken aikaa harhailtuani löydän viimein luoman reunan,jota pitkin löydän perille kuun hiukan valaistessa polkuani ja silmien tottuessa pimeään. Koitan olla tallaamatta jälkiä luolan suulle ettei kukaan metsämies tai muu vaeltaja vain löydä minun luolaani. Se on aika tilava, parimetrinen mieskin sopisi sinne seisomaan, eikä tarvitsisi kuin vain vähän kyyryyn laittaa selkää. Seinät ovat toisistaan niin että nukkuminen jo onnistuu kyyristelemättä. Keskelle luolaa voi tarvittaessa sytyttää nuotion, savu kyllä osaa reitin pois kivien saumoista toisin kuin lämpö,joka jäisi ihanasti pyörimään luolassa levittäen lämpöä.
Jätän tarvikkeeni luolan perälle, minulla ei ole makuupussia eikä nuotiopuita,joten yöpymisen voin tällä kertaa unohtaa, mutta minulla on vielä aikaa. Tärkeintä on, että sain tarvikkeeni vihdoinkin tänne, salapaikkaani, jonka hänkin tulee vielä näkemään.
Kyllä

Hermostun jos joku tuijottaa käsiäni. Aivan kuin ne olisivat viisipiikkiset haarukat täynnä tuijottajan lempiruokaa. Kirjastossa: Lainaan Markiisi de Saden teoksen Justine, hyveellisen neidon kovat koettelemukset. Virkailija katsoo minuun pitkään,epäilevästi, kuin minulla olisi jokin ruttopaiseita iholle levittävä sairaus. Hän työskentelee laiskanpuoleisesti, jokaista liikettään korostaen, tympäännyn.
Kirja ei tuota pettymystä. Paheet saavat sankarin kaavun hyveiden jäädessä ruoskan alle. Naurahdan ihmissyöjän naurua tyhjässä huoneessa ja jatkan,jatkan kunnes viimeinenkin sivu kääntyy. Tiedän taas paljon enemmän.

Huomenna seuraan häntä taas hiukan pitemmälle, sen tammipuun juurelle asti, siihen varjon rajalle,missä asfaltti loppuu.