IRC-Galleria

Hankin viikko sitten valkeat piilarit - pistän kuvan, kun saan aikaiseksi. Eli, silmistä näkyy vain pupillit. Ne nyt ovat erimerkkiset kuin mun violetit piilarit, joten menee hetki ennen kuin "totun" niihin. Ja luonnollisesti on totuteltava ennen kuin lähden reissuun sunnuntaina, kun todennäköisesti lykkään ne päähän silloin. Päästävä eroon silmien vetistelystä siihen mennessä.
Noooh, pistin ne sitten töihin. Meillä on töissä ikähaarukka aika suuri, pääasiassa kuitenkin keski-ikäisiä naisotuksia. Olen ainoa "kummallinen" otus siellä, mutta ihmiset on katselleet mua jo reilun vuoden. Välillä mulla on kummallisia oikkuja - kuten esimerkiksi mun meikkaustyyli - mutta yleisesti ottaen olen tykätty tyyppi (tai ainakin kuvittelen niin).
Lykkäsin sitten piilarit päähän ja menin töihin. Reaktiot jakautui kahtia aika pitkälti. Toiset, jotka säikähti ihan toden teolla ja sitten ne toiset, jotka tykkäsivät. Hassuista kommenteista tulee lähinnä mieleen se, että mua on vaikea katsoa kasvoihin, kun silmät ovat niin läpitunkevat.
Maanantaina sitten kuulin, että minusta on _valitettu_ työnjohdolle. Yksi muija yhtäkkiä alkoi laukoa tauon aikana, että ei ole mikään halloween joka päivä, että pitäisi vähän miettiä, mitä töihin laittaa ja sanoi, että siellä on muutamat rouvashenkilöt oikeasti _pelänneet_ minua. Ja että kannattaa jättää semmoiset hullutukset pois ennen kuin se menee henkilöstöpäällikölle, joka voi antaa potkut. Voi hyvää päivää! Totta kai piilolinssit muuttavat minua ihmisenä ja en olekaan enää se kiva tyyppi, jonka kanssa ne ovat tehneet töitä yli vuoden vaan joku kauhuleffasta karannut mörkö, joka nielee sieluja ja juo verta.

Työnjohdosta ei ole sanottu minulle mitään, päinvastoin, mitä olen huomannut, meidän vuoropomot tykkää mun oikuista =D Kyselivät tänään, milloin saan ne punaiset ja tuon näytille. Eilen toinen sanoi, että muijansa ystävätär oli harkinnut myös valkoisia ja tiedusteli, mistä olin omani hankkinut.

Käsittääkseni työnjohto ei voi huomautella asioista, jotka eivät liity mitenkään hygienia- yms säädöksiin, jotka meillä on. Sama oli silloin, kun menin ensimmäistä kertaa meikkien kanssa töihin. Tuli kommenttia, että eikö äiti sanonut, ettei tussilla saa piirtää naamaan ja että liika on liikaa.

Ymmärrän toki suomalaisen mentaliteetin, että kaikkea erilaista ja poikkeavaa kuuluu inhota ja halveksua, ja jos vain mahdollista, se pitää myös ilmaista - selän takana, tietenkin! - mahdollisimman kovaäänisesti. Olen pohtinut pari kertaa, pitäisikö minun kysyä pomoilta, että onko oikeasti totta, että asiasta olisi valitettu heille asti, mutta en ole jaksanut vaivautua. Useasti, olen huomannut, tädit puhuu, mitä sattuu tuossa paikassa, eli välttämättä siihen suuntaan ei ole pukahdettu sanaakaan, mutta mistä sitä tietää. Lisäksi liioittelu kuuluu myös asiaan. Mutta että potkut. Jaa'a, piilareiden satunnaiskäytön takia. Mielenkiintoista.

Ehkä pitäisi alkaa pitämään ko piilareita joka päivä. Ihan vain, jotta rouvat tottuu niihin ja alkavat sen sijaan kammoksua mun oikeita silmiä. Noh, tänään ei postipojka tuonut pakettia, kaipa ne punaiset tulevat sitten huomenna ;)


Toinen jännä asia, jota olen miettinyt viime aikoina. Pakkomielteet.

Pakkomielle on siis Hikipedian mukaan määritelty seuraavasti: "Pakkomielle on ajatus, josta yksilö ei pääse eroon ja jota hän ajattelee pakonomaisesti." Toki se on liitoksissa turhankin helposti henkisiin ongelmiin ja Freudilla oli omat teoriansa, mutta ei nyt kyse ole mistään niin vakavasta. Käytän sanaa hyvin kevytmielisesti, mutta en keksi sille lievempääkään ilmaisua, joten puhun pakkomielteistä. =)

Lieviä, arkipäivän pakkomielteitä nyt voi olla mistä aiheesta tahansa. Itselle niitä kehkeytyy ehkä muutaman kerran vuodessa jostakin, yleensä suht turhanpäiväisestä, asiasta. Joskus ne vain unohtuvat ja joskus ne ovat minun itseni itselle aiheuttamia. Voivathan ne toki olla jotenkin kieroontuneita tavoitteita, jotka on vain jostakin syystä tavoitettava. Miksi? Jotta todistaisin itselleni olevani "parempi"? Jotta minulla olisi jotakin haastavaa, inspiroivaa tekemistä, joka pitää minut kiireisenä? Jotta voisin väen vängällä kehittää itselleni jotakin, mitä murehtia ja märehtiä kuin se olisi isonkin kaliiberin ongelma?

Pakkomielteeni eivät kahlitse minua täysin, mutta aika ajoin ajatukset lipuvat niiden suuntaan, sitä huomaa pohtivansa hetken, mitä, miksi, miten, ja sitten taas toisaalle. Päivittäinen elämäni ei kariudu niiden takia, eli olen henkisesti sinänsä terve yksilö =P

Nostan esiin ah-niin-ihanan kysymyksen miksi. Miksi teen sen itselleni? Onko se silkkaa suorittaja-minääni vai onko niillä oikeasti jokin alitajuisempi tarkoitus? Kehitänkö niitä lennosta, mielivaltaisista aiheista vai onko niissä jokin syvempi, alitajuinen, halu tai jopa tarve taustalla? Freudilaisista lapsuuden kokemuksista tuskin tarvinnee puhua, koska minähän olen "terve" =P