IRC-Galleria

Joskus aikanaan kirjoitin novelleja painajaisunista, joita näin. Suurin osa niistä on joutunut hävöksiin, Limboon, ja osan varmaan vielä löytäisin ainakin printattuna, jos jaksaisin vaivautua toden teolla träkkäämään ja etsimään.

Joskus sitä miettii, mistä sitä kehittelee ainekset uniin, jota näkee. Jotkut sanovat, että ne syntyvät asioista, joita on pohtinut juuri ennen nukahtamista. Toiset väittävät, että alitajunta kehittelee niitä satunnaisin valintamääritelmin. Oli miten tahansa, olen jälleen vakuuttunut siitä, ettei kaikki pääni sisällä ole tänään ainakaan kondiksessa.

---

Satoi vettä. Kaupungin myöhäisilta oli vaihtumassa huomaamatta yöksi katuvalojen heiluessa kevyessä tuulessa ja pisaroiden piestessä niitä armottomasti. Paikkakunta oli niin pieni, että lähes tulkoon kaikki liikenne oli lakannut jo tähän mennessä iltaa, eikä ketään muutenkaan kiinnostanut vapaaehtoinen ulkoilu sellaisessa säässä, joka kasteli kulkijan päästä varpaisiin, oli sitten varustautunut sateenvarjolla tai sadetakilla.

Yksinäinen auto oli pysähtynyt liikennevaloihin risteyksessä, jossa ei edes näkynyt muuta liikennettä. Ohjauspyörän takana istui mies, nuoresta iästään ja hitusen radikaalimmasta ulkonäöstään huolimatta, hän pysyi rauhallisena kokematta minkään asteista halua tallata kaasupolkimelle. Hänellä ei ollut kiire. Oikestaan hän piti autossa istumisesta sateessa, katsella, miten tuulilasinpyyhkijät siirtivät vettä lasin pinnalta sivuun tehdäkseen tilaa hetkessä uudelle määrälle ja miten pisarat valuivat nauhoina sivulasien pinnoilla.

Hän käänsi radioa kovemmalle ja sormensa hakkasivat rytmikkäästi tahtia, kunnes hänen tajuntaansa tunkeutui jotakin niin järkyttävää, että se tuntui lamauttaneen hänet aloilleen. Haju.Hän tunsi kuvotuksen kuristavan kurkkuaan ja nosti verkkaan vasemman kätensä hihan nenänsä ja suunsa suojaksi. Mitä helvettiä? Jokin löyhkäsi kuin kaksi viikkoa auringossa mädännyt raato. Keskellä kaupunkia vielä! Hän tähyili ikkunoista, mutta missään ei näkynyt mitään. Oliko tuuli hetki sitten vain vaihtanut suuntaa ja puski lemua jostakin etäämpää häntä kohden? Ehkä joku oli ajanut kissan päälle ja sen ruumis oli jäänyt johonkin lähettyville, lintujen nokittavaksi...

Hän tunsi suurta helpotusta ja lähes tulkoon onnea, kun valo viimeinkin vaihtui punaisesta vihreäksi. Hän tallasi kaasupolkimelle ja huristeli tiehensä unohtaen hetken kuluttua kuvotuksensa syyn. Pian hän tietäisi, mistä se johtui. Hän näkisi omin silmin.

Vain hetkeä aikaisemmin risteyksen viemärin kansi oli liikahtanut ja lopulta tuupattu hitaasti syrjään. Ne nousivat ylös niiden hämärästä, saastaisesta valtakunnasta, yksi kerrallaan. Ne katselivat toisiaan valkein, kiiluvin silmin ennen kuin hajaantuivat eri suuntiin risteyksessä.

---

Minä en ollut edes koko kaupungin asukas. Se oli aivan liian pieni minun makuuni, mutta viikkoa aikaisemmin olin todennut, että ehkä kykenen sietämään sitä viikonlopun ylitse, mikäli valmistaudun tarpeeksi henkisesti. Niinpä olin ajanut viisi tuntia, ketjussa tupakoiden, moottoritietä pitkin vain ihastuttaakseni lapsuudenystävääni Irinaa, joka täällä asui - jumalan selän takana, minun mielestäni, ja hän varmasti tiesi asenteeni. Ehkä siksi saapumiseni oli tavallista suurempi positiivinen yllätys.

Irina ja hänen miehensä asuivat kaupungin pohjoislaidalla, ihastuttavan romanttisessa pienessä omakotitalossa. Koko asuinalue oli kuin jostakin lasten satukirjasta repäisty; vehreä, sievä, idyllinen. Minua melkein etoi. Se tuntui vain niin teennäiseltä, sieluttomalta, että kaipasin lähes tulkoon saman tien kotikaupunkini betonihelvettiä, rivoja graffitimaalauksia ja tageja, neonvaloja ja liikennettä ja soivan musiikiin lakkaamatonta kakofoniaa. Hengitä syvään, sisään, ulos, pystyt kyllä. Vain pari päivää ja se on ohitse, muistutin itseäni vähän väliä. Toisaalta en ymmärtänyt niin negatiivista asennoitumistani, mutta toisaalta tiesin sen selittämättä. Siinä, missä Irina oli aina ollut kiltti äidintyttö, joka halusi pian naimisiin, saada lapsia ja viettää ihanteellista, yksinkertaista elämää. Minä olin kaikkea muuta, mitä tuli elämäntapoihin ja ulkonäköönkin. Olimme Irinan kanssa kuin päivä ja yö. Kun välttelimme tiettyjä aiheita, tulimme kuitenkin hyvin toimeen - totuus kuitenkin oli, että mikäli me emme olisi tunteneet lapsena, emme olisi koskaan tutustuneet missään.

Istuimme Irinan ja Jeanin ruokailuhuoneessa, joka oli talon länsipuolella olevassa osassa yksinään. Sen yhdisti muuhun taloon lasiseinäinen käytävä, jonka Irina oli kutakuikin vuorannut erilaisilla kasveilla. Irina oli viettänyt pari kolme tuntia saapumiseni jälkeen keittiössä, joka oli hänen omaa valtakuntaansa, mihin Jeanilla ei ollut mitään asiaa ja loihtinut jotakin käsittämätöntä. Minä ja Jean olimme kuuliaisesti pysyneet viinilasien kanssa poissa hänen tieltään ja lörpötelleet joutavuuksia olohuoneessa. Jean oli... no, samanlainen nössö kuin Irina. Varmasti he sopivat yhteen enkä yhtään ihmetellyt, miksi he olivat yhdessä - tosin, enpä ymmärtänyt sitäkään, miksi parin kuukauden seurustelemisen jälkeen pitää mennä naimisiin, mutta eihän se minun asiani ollut. Sairaanhoitaja ja insinööri, voi huoh! Ohimennen pohdiskelin, olivatko he mahdollisesti etsineet jostakin tekstinpätkän, jossa kerrottiin keskivertoperheen tilastot. Kulmiani itsekseni kohotellen pohdin, miten he ajattelivat järjestää kohdan 0,7 koiraa ja 1,5 lasta. Visioin mielessäni moottorisahan kunnes Jeanin kummasteleva ääni oli keskeyttänyt näkyni.

Kristallinen kattokruunu vilkutti valojaan kuuden hengen ruokapöydän yllä ja lopulta se sammui. Istuimme pari ohikiitävää sekuntia pimeässä ennen kuin Irina yskähti. "Odotinkin, milloin se tekee tuon. Lamppu on vain palanut. Jostakin syystä se ei koskaan kestää kauaa. Haen uuden ja tulen pian takaisin", hän ilmoitti ylipirteällä tavallaan ja nousi pöydästä jättäen minut ja Jeanin taas kahden.

"Sataako täällä aina näin?" kysyin katsellessani Jeanin takana olevasta kapeasta ikkunasta ulos hämärään.

"Silloin, kun sataa, sataa kunnolla. Sääolot tuntuvat aina olevan kovin äärimmäisiä täällä", mies vastasi ja pilkkoi pihviään huolellisen tarkasti.

Kohautin olkiani ja siemaisin valkoviiniä lasistani. En muistanut, milloin olin viimeksi edes syönyt punaista lihaa - Irina oli kohteliaasti tehnyt minulle kasvispihvejä täyslihapihvien tarjoilun sijaan. Tuijotin lautastani ja nikakarvani nousivat yhtäkkiä pystyyn kuin ilma olisi täyttynyt sähköstä. Kohotin katseeni Jeaniin, joka katsoi minua jälleen uteliaan kysyvän näköinen ilme kasvoillaan. Jotakin liikahti ikkunassa hänen takanaan, mutten ollut ihan varma, mitä se oli, vai olinko vain kuvitellut.

"Missä teillä oikein on vaihtolamput? Miksei Irina tule jo takaisin?" kysyin yhtäkkiä, täysin ajattelematta, mitä sanoin. En tarkalleen ottaen osannut edes arvioida, miten pitkään lapsuudenystäväni oli ollut poissa seurastamme, mutta minusta silti tuntui, että liian pitkään. Ihan liian kauan.

"Se on kyllä totta", Jean mutisi ja kurkisti kukkahelvettikäytävään, joka johti muualle taloon. "Pärjännet tässä hetken, jos käyn katsomassa, mihin hän jäi?" hän hymyili ja odottamatta vastaustani hän nousi pöydästä jättäen minut yksin hiljaiseen ruokailutilaan. Kuulin kuitenkin yhä, miten klassinen huilu-ja pianopainotteinen musiikki soi etäämpänä talossa, mutta se olikin ainoa ääni. En kuullut edes minkäänlaista puhetta.

Muistin nähneeni ikkunan takana jotakin liikettä j tihrustelin tuoliltani uudelleen pimeyteen. Hetken tuijotettuani ja todettuani, ettei ulkona näkynyt - enää ainakaan - mitään, olin varma, että se oli ollut vain joku takapihan poikki kirmaava eläin tai kuvittelevani varjo. Ihokarvani sojottivat yhä pystyssä kuin säikähtäneellä kissalla ja tunsin oloni sekä yksinäiseksi että pelokkaaksi. Sätin itseäni typeryydestäni, olinhan suurkaupungin nainen, mitä tässä pikkuisessa kyläpahasessa, jota tuskin kehtasi kaupungiksi edes sanoa, olisi sellaista, mitä kaupungissa ei olisi kahta kauheampana ja pahempana?

Sviiik... Sviiiiiiiii'iiik...!

Jähmetyin paikoilleni kuullessani äänen. Mikä helvetti... Käänsin hitaasti päätäni sitä kohti. Länsisiivessä, jossa sijaitsin, oli talon sivuovi. Se sijaitsi pienessä aulantapaisessa ruokailuhuoneen toisella puolen ja ne erotti toisistaan ovi, joka nyt oli hitusen raollaan. Tiesin, että Irina piti aina talonsa ovet lukittuina, eikä koskaan lähtenyt talosta, jos ainut ikkunakaan oli raollaan - hän pelkäsi neuroottisesti varkaita. Ääni tuli aulasta. Se toistui muutaman kerran ja vaikeni sitten alkaakseen hetken kuluttua uudelleen.

Toivoin, että musiikki, joka talosta kantautui, olisi ollut kovemmalla ja peittänyt moisen narisevan valituksen alleen, mutta niin ei valitettavasti ollut. Pohdin kuumeisesti, mistä se voisi johtua. Olisiko joku mahdollisesti ovella? Mietin, oliko tämä jokin Irinan ja Jeanin kepponen minulle, mutta minusta tuntui, ettei heillä ollut taipumuksia moiseen irvailuun. Hitaasti, kuin kärpänen pihkassa, nousin tuoliltani ja jalat täristen laskeuduin lattialle nelinkontin. Jotenkin odotin hetkenä minä hyvänsä, että Jean ja Irina palaisivat huoneeseen ja löytäisivät minut konttaamassa lattialta ja nauraisivat ratketakseen kummastellen, mitä ihmettä oikein hommasin ja olinko mahdollisesti juonut tarpeeksi viiniä.

Hivuttauduin lähemmäs raollaan olevaa ovea ja lopulta pysähdyin ihan sen viereen. Kauhistunut mielentilani ei ollut kadonnut mihinkään, vaan sen sijaan oli entistä varmempi siitä, että jokin oli pahemman kerran vinossa. Minulla ei vain ollut minkäänlaista ideaa siitä, mitä se olisi voinut edes olla. Painoin poskeni vasten ovenpieltä ja kurkistin.

Ovi, joka aulasta johti ulos, oli pääasiassa lasia. Sen takana, sateessa, hiivenen etäämpänä seisoi joku. Tihrustin silmiäni ja koetin hahmottaa sitä tarkemmin, mutta minun ei tarvinnut. Silmäni laajenivat äärimmilleen kauhusta ja eopäuskosta, kun se astui valokeilaan, joka sisältä heijastui ulos lasin lävitse.

Se oli ehkä eläin, tai jotakin. Se ehkä muistutti etäisesti kengurua. Sen turkki oli likaisen harmaanruskea ja osittain siitä puuttui siivuja kuin ne olisivat vain pudonneet pois. Niistä kohdista paistoi liha ja jänteet. Ja mätä sekä hännästä, joka piiskasi ilmaa levottomast sen takana, pilkisti esiin vaaleaa luuta. Valkeat turvonneet silmät tuijottivat sisälle lasin lävitse. Ne kiiluivat kummallisesti sisältä päin ja tajusin, että ne muistuttivat kuolleen kalan silmiä. Otuksen suu oli kuitenkin hirveintä, mitä olin koskaan nähnyt. Sillä oli peukalon mittaiset hampaat, joiden tarkoitusperä ei jäänyt minulle epäselväksi. Vaikka sen pää oli lähes painunut lasiin kiinni, sen hengitys ei huurtanut pintaa.

Kirkaisu takertui kurkkuuni eikä suostunut tulemaan ulos, kun tajusin, mitä olennon omituisen lyhyet eturaajat pitelivät. Se oli Irinan irtirevitty pää, jolle oli jäänyt epäuskoinen ilme. Näin, miten katkenneesta kaulasta tihkui yhä verta hänen portailleen ja miten osa ratkenneesta henkitorvesta heilui hitaasti tuulen mukana vasemmalta oikealle ja takaisin. Kahdet kuolleet silmät tuijottivat suoraan minua lasin läpi.

Takaani kuulin, miten lasi räsähti rikki ja lukuisat saviset kukkapurkit putosivat lattialle.

Rukoilin kaikkia jumalia, joista olin koskaan lukenut tai edes kuullut.