IRC-Galleria

Nuuni

Nuuni

Lääkitykseni pukee Minut.

Uusimmat blogimerkinnät

[Ei aihetta]Tiistai 10.10.2006 22:05

Vaikket sä voikaa mua korjata, mä toivon että sä voisit tehdä niin.
Ja vaikka sä oot ainoo, joka sais tän paskan loppumaan, sä et halua lopettaa sitä. Tai ehkä sä et vaan voi. Tai ehkä sä et vaan tiedä.

Joka kerta, kun mä meen tien yli, mä toivon että mulla olis voimaa jäädä siihen makaamaan ja hoitaa kaikki asiat. Mennä siitä missä aita on matalin. Miksi heikkouteenkin tarvitaan voimaa?

Ja joka kerta, kun mä nään sen mitä mä haluankin, mä huudan. Sisäisesti. En mä oikeasti halua nähdä sitä, en mä oikeasti halua tuntea näin. Voisko joku repiä multa silmät päästä? Tai samantien, viekää mun sydän pois. Ei sillä mitään tee kuitenkaan. Ei se merkitse mitään mulle eikä kenellekään toiselle.

Samalla joka ikinen kerta mä tunnen miten mä en vaan jaksa.
Miten mä en pysty siihen. Ja kuinka kaikki tuntuu vaan olevan olematta.

Jos mä ennen luulin olevani surullinen, niin mitä helvettiä mä nytten oon?
Jos mä ennen luulin olevani epäonnistunu, niin mitä helvettiä mä nyt oon?
Kuinka mä ennen luulin kuolleeni, vaikka mä tiesin, että ei se voi olla totta?
Toisaalta, on sitä kuulemma kuolemaakin pahempaa. Se on kai se nykyhetki sitten.

Mun pää hajoo, se hajoo vaan. Miksei mikään poista tätä paskaa mun päästä, miksei mikään auta. Ihan turha koittaa ajatuksia muuttaa tai yrittää olla mukana muiden jutuissa. Kun kaikki jutut kerääntyy vaan yhteen ja jäljelle jää yksi ajatus, joka on yhtä tyhjän kanssa.
Siksikö se on niin lujaa kiinnittynyt? Koska ei ole edes pelkoa, että se menisi pahempaan suuntaan, eikä varsinkaan parempaan? Siksikö vain?

Mä luulin, että elämä menee niin, että kärsimyksetkin palkitsee itsensä joskus. Tätä menoa mun pitää elää varmaan satavuotiaaks, että niin käy, koska tää lasku maksaa itseään takaisin vain pieninä osina eikä minään sellaisena mikä sais mut itkemään onnesta. Vaikka pienet asiat onkin oikeasti tärkeempiä kuin ne suuremmat, niin voisi niitäkin ottaa huomioon.

Mä oon kyllästynyt itseeni. Peilikuva ärsyttää. Kaikki mussa on etovaa. Kaikki on jollain tapaa kamalaa. Ja mä olin taas melkein päässyt siitä yli. Mutta se ei päästä irti. Miksei se päästä? Mä haluan tietää.

Ehkä käperryn syksyisten vaahteranlehtien alle tai viileänä syysyönä nautin Kuusta, jos sen satun näkemään. Makoilen vain kalliolla ja annan luonnon tuudittaa uneen. Ilman kyyneliä, täysin rauhassa. Rauhallisin mielin. Mutta en mä osaa nukahtaa niin, mä en vaan osaa.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.