IRC-Galleria

Koti

Tänään kotiini tunkeudutaan jälleen. Asialla on taas joukko nuoria poikia. He murtautuvat oven läpi, sen saman oven joka oli kahlittu kiinni edellisen kerran jälkeen. Rytinä kaikuu kotini seinistä, kun he hajottavat vahvat ketjut. Nauraen ja vitsaillen. Minua ei naurata.

He eivät rynnistä talon lävitse. He pysähtelevät, osoittavat ja naureskelevat. Tunnen syvää loukkaantumista. Menenkö minä heidän kotiinsa naureskelemaan? Menenkö minä heidän kotiinsa osoittelemaan heidän moottoroituja valonvaimentajiaan, aivan kuten he osoittelevat minun verhojani. Siis ainakin niitä jotka vielä ovat kiinni ikkunoissa.

Tämä ainainen häirintä. Ahdistaa ja piinaa minua. Minun tekisi mieli mennä poikajoukon vierelle ja huutaa, mikseivät he voi jättää minua rauhaan? Mutta ei, eivät he kuuntelisi minua, hätinä huomaisivat. Joten väistelen heitä, törmääminen ei tunnu hauskalta minustakaan.

Poikien vauhti alkaa kiihtyä. Tunnen ilmassa kuinka heidän suonensa sykkivät kiihkeä veren virratessa niissä. Sydän lyö, takoo kuin hullu rumpua. Sitten särkyy ensimmäinen lasi. Ensimmäinen niistä jotka ovat vielä ehjiä. Minua itkettää, sillä tiedän että tämän vierailun jälkeen ei enää ole ehjiä laseja. Niitä, jotka isä meille hankki, suurella rahalla toi kaupungista.

Eräs pojista ei osallistu lasien rikkomiseen. Hän nojaa seinään ovensuussa, mutristaa huuliaan selvästikin aikeissa estää ystäviään. Hän kuitenkin jättää sanomatta, kohauttaa itsekseen olkapäitään ja jatkaa matkaansa talossani. En halua nähdä rakkaiden ikkunoitteni kohtaloa, joten seuraan poikaa.

Poika kävelee läpi keittiön, väistelee lattian romahtanutta kohtaa, ja heitettyjä tavaroita. Särjettyjä lasiastioita, äitini keittokulhoa. Pientä puuponia, jonka kunnanjohtaja toi minulle kun olin kuusivuotias. Ohittaen nämä kaikki, jatkaen matkaansa kohti minun huonettani. Voi kuinka tahtoisin estää hänen kulkunsa, en tahdo ketään taaskaan kaatamaan sänkyäni ja repimään kirjojani. Kaatajat ja repijät eivät ymmärrä mitä he tekevät, mitä he tuhoavat. Ehkä he eivät ole koskaan nähneetkään kirjoja.

Erehtymättömästi, aivan kuten tietäisi minne on menossa, poika kävelee kohti lipastoani. Samalla kun kilinän kaiut kohoavat suurempaan sinfoniaan olohuoneessa, tämä tuntematon poika istahtaa kaadetulle sängylleni ja avaa lipaston.

Nyt on minun aikani itkeä. Tai olisi jos siihen pystyisin. Ei kenelläkään ole oikeutta tunkeutua kotiini, särkeä minulle rakkaita tavaroita, ja vielä päätteeksi varastaa ja lukea ajatuksiani. Niitä ajatuksia, joita kirjoitin päiväkirjaani aikana jolloin vielä pystyin kirjoittamaan. Luen niitä nykyään, muistellen tunteita ja haluja, itkuja ja suruja.

Poika selaa sivuja, hymähtelee ja vakavoituu. Päästyään viimeiselle sivulle, viimeiseen merkintään jonka minä tein, hän näyttää surulliselta. Sitten hän kohottaa katseensa, vilkaisee ympärilleen ja sanoo suureen ääneen:

– Veljesi selvisi, vaikka sinä et. Mutta sinä, sinä pelastit hänen henkensä! Minä olen hänen pojanpojanpoikansa, ja tulin tänne hakemaan muistoja sinusta. Toivottavasti vielä joskus saat rauhan.

Sen jälkeen poika nousee, kävelee olohuoneeseen ja komentaa ystävänsä mukaan. Kukaan ei protestoi, paikkojen hajottaminen voi käydä pitemmän päälle tylsäksi. Joku vielä kommentoi mennessään ulos, ettei talo ollut ollutkaan yhtään pelottava. Ehkä minun olisi pitänyt narisuttaa muutamia lautoja. Mutta ei, he särkivät minulta ikkunat.

Silti en voi olla vihainen, sillä sain kuulla sen mitä olen monta aikaa miettinyt. Selvisikö veljeni, vai oliko uhraukseni turha. Saadakseni sen selville, jäin roikkumaan maailmaan, en suostunut päästämään irti. Nyt saatan viimeinkin levätä.

Kiipeän portaat ylös, narisuttamatta niitä. Menen ikkunaan ja katselen poikajoukon menoa. Viimeinen pojista, minun veljenpojanpojanpoikani kääntyy ja nostaa kätensä. Ja minä vilkutan takaisin, koska nyt olen varma että hän näkee minut. Sitten saatan lähteä kodistani, lopullisesti.